Tervetuloa kuulolle

Näyteikkuna

Joskus on kiusaus sanoa liikaa – puhua siitä, mistä ei oikeastaan voi puhua. Kiusaus laittaa Jumalan suuhun sanoja tai mieleen ajatuksia on suuri. Kuitenkin olen täysin tietoinen siitä, että puhuessani Jumalasta – puhun omasta käsityksestäni, ymmärryksestäni. Uskoni mukaan Jumala on aina enemmän.

Jatkan kuitenkin – enhän muuta voi.

Saarnaajalle – tai ainakin minulle – tuskailu evankeliumitekstin äärellä on parasta, ravitsevaa. Pysähdy sinäkin ja löydä itse tekstin äärellä oma oivalluksesi. Minun oivalluksiani luet tästä kokoelmasta.

Tämä on siis postilla – kokoelma pääosin Loviisan kirkossa pidetyistä saarnoista.

Tervetuloa kuulolle, seuraamaan ajatuksen virtaa.

Seppo Apajalahti

Uusi vuosi, uudessa seurakunnassa

Saarna Loviisan kirkossa uudenvuodenpäivänä 2019

 

Kun oli tullut kahdeksas päivä ja lapsi oli ympärileikattava, hän sai nimen Jeesus, jonka enkeli oli ilmoittanut ennen kuin hän sikisi äitinsä kohdussa.

Luuk. 2: 21

Rakkaat kristityt.

Tänään vuosiluku kirjoitetaan toisin kuin eilen. Olemme vuodessa 2019. Siis vuosi 2019 Kristuksen syntymästä. Tosin nykytietämyksen mukaan, vuosiluvussa on virhe – Kristus syntyi oikeasti noin 4-7 vuotta aiemmin. Munkki, jonka laskemiin vuosiluku perustuu teki virheen… aika kuitenkin kulkee, etenee eteenpäin. Vai kuinka?

Ajan määritteleminen on vaikeaa – minun ymmärrykselleni mahdotontakin. Sitä ovat miettineet vuosisatojen aikana monet fyysikot ja filosofit ja ovat yrittäneet selittää ajan olemusta. Mitä me mittaamme, kun mittaamme aikaa? Sen määritteleminen on hyvin vaikeaa.

Elämän kokemus kuitenkin osoittaa, että me aivan kuin elämme ajan virrassa. Jokin vain menee eteenpäin. Jokin, johon emme voi palata. Mennyt – nykyhetki – tulevaisuus. Löysin määritelmän, että nykyhetken kesto olisi noin 12 sekuntia. – Se siis meni jo -. En voi palata enää hetkeen, jolloin aloitin tämän saarnan.

Ajassa on paljon asioita, jotka ovat sopimuksen varaisia. Vuosiluku on sellainen, kellonaika on sellainen. Se, että maailmassa käytetään yhteistä kellonaikaa – sekin on peräisin vasta 1800 luvulta. Silloin kehiteltiin aikavyöhykkeet.

Aika ymmärretään kahdella eri tavalla. Yksi tapa ymmärtää on syklinen – aika ikään kuin kiertää ympyrää, asiat toistuvat.  Se on jotenkin helppo käsittää: elämme vuoden kierrossa. Vuodenajat seuraavat toistaan uudelleen ja uudelleen. Maa kiertää aurinkoa – kierroksen kesto on yksi vuosi. Maa pyörii akselinsa ympäri – yksi kierros kestää vuorokauden. Kuu kiertää maata – kiertoaika kuukauden jne. Olemme kuin jatkuvassa pyörityksessä. Sama pätee koko universumiin – yhtä suurta pyörimistä kaikki…

Toinen tapa tulkita aikaa on lineaarinen. Tätä ajatustapaa voi hyvin pitää kristillisenä tai juutalaisena käsityksenä ajasta. Aika on kuin pitkä jatkumo. Se alkaa jostakin ja päättyy johonkin.

Raamatussa on paljon viittauksia tällaiseen ajan ymmärrykseen. Näin jo heti ensi riveiltä: ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan…” Kaikki alkoi joskus. Kaikki alkoi luomisen hetkestä. Sitä ennen ei ollut aikaa. Kristillinen käsitys ajasta on sellainen, että kerran kaikki alkoi – sitten historian vaiheissa tapahtui kaikenlaista ajallaan: ”kun aika oli täyttynyt, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneet, lunastamaan lain alaiset, että me pääsisimme lapsen asemaan…” kirjoitti Paavali. Ja kerran on aika myös päättyvä. Historialla on alku ja loppu.

Tähän vuodenvaihteeseen liittyi myös eräs loppu ja alku. Tällä Loviisan seudulla seitsemän seurakunnan aika loppui ja kahden seurakunnan aika alkoi. Olemme tänään kokoontuneet ensimmäiseen Agricolan suomalaisen seurakunnan messuun. Mennyt vuosi on sisältänyt paljon tähän liittyviä valmisteluja. Valmistelut ovat pitkälti olleet hallinnollisia. Kokouksia on pidetty kokouksien jälkeen. Kun yksi on ohi, on jo seuraavan valmistelut olleet täyttä vauhtia menossa.

Seurakunta on kuitenkin oleellisesti aivan muuta kuin hallintoa. Ei seurakunta elä hallinnosta, ei seurakunta elä erilaisista päätöksistä. Usko sykkii ihan muualla. Seurakunnan elämä sykkii kristittyjen yhteydestä.

Tiedän, että seurakunnan hallinnollisten rakenteiden muutos on herättänyt monenlaisia tunteita, pelkoja ja epäilyksiä. Ja kuitenkin näissä erilaisissa päätöksissä on kyse organisaation hoitamisesta muuttuvassa ajassa. Usko kuitenkin elää yhteydessä.

Seurakuntamme alueella on viisi kirkkoa: Loviisa, Lapinjärvi, Ruotsinpyhtää, Pernaja ja Liljendal. Hallinnollisesti alueella on yksi seurakunta – mutta elämä sykkii eri puolilla siellä, missä kokoonnutaan yhteiseen jumalanpalvelukseen.

Mihin joukkoon kuulun? Se joukko on usein paljon pienempi kuin koko laajalla alueella oleva seurakunta. Yhteisöt syntyvät ja elävät kirkkojen ympärillä. Nämä yhteisöt ovat olleet ja tulevat olemaan jatkossakin. Kuulun yhteen heidän kanssaan, joiden kanssa käyn yhdessä ehtoollispöytään, tai joiden kanssa yhdessä tunnustan uskoni. Kuulun yhteen heidän kanssaan, joiden kanssa voin jakaa elämän huolen tai pysähtyä hiljentymään Jumalan kasvojen eteen.

Nuo rajat eivät muutu hallinnollisilla päätöksillä. Yhteys kulkee sydämestä sydämeen.

Toisaalta yhteys on pienen joukon yhteyttä – ja toisaalta yhteyttä yli monenlaisten rajojen, kansallisten, kirkkojen, seurakuntien, valtioiden… niin yli rajojen. Yhteistä on usko Jeesukseen. Sillä usko kasvattaa hedelmänään rakkautta – rakkaudella ei ole rajoja.

Jumalan maailmassa

Saarna Loviisan kirkossa 2. adventtisunnuntaina 9.12.2018

Jeesus sanoi:
    ”Auringossa, kuussa ja tähdissä näkyy merkkejä. Meren aallot pauhaavat jylisten, ja maan päällä ovat kansat ahdistuksen ja epätoivon vallassa. Kaikki lamaantuvat pelosta odottaessaan sitä, mikä on kohtaava ihmiskuntaa, sillä taivaiden voimat järkkyvät. Silloin nähdään Ihmisen Pojan tulevan pilven päällä suuressa voimassaan ja kirkkaudessaan. Kun nuo tapahtumat alkavat, nostakaa rohkeasti päänne pystyyn, sillä teidän vapautuksenne on lähellä.”
    Hän esitti heille myös vertauksen:
    ”Katsokaa viikunapuuta, tai mitä puuta tahansa. Kun näette sen puhkeavan lehteen, te tiedätte ilman muuta, että kesä on jo lähellä. Samalla tavoin te nähdessänne tämän tapahtuvan tiedätte, että Jumalan valtakunta on lähellä. Totisesti: tämä sukupolvi ei katoa ennen kuin kaikki tämä tapahtuu. Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa.”
    (”Pitäkää varanne, etteivät juopottelu ja päihtymys tai jokapäiväisen elämän huolet turruta teitä, niin että se päivä yllättää teidät niin kuin ansa. Sitä päivää ei vältä yksikään, joka maan päällä elää. Pysykää siis alati valveilla ja rukoilkaa itsellenne voimaa, jotta selviäisitte kaikesta siitä, mikä on tapahtuva, ja kestäisitte Ihmisen Pojan edessä.”)

Luuk. 21: 25-33 (34-36)

Rakkaat kristityt!

Mihin tämä maailma on menossa? Tiedotusvälineet ovat täynnä huolestuttavia uutisia. Ne ovat niitä niin täynnä, että yksi ja toinen haluaa mieluiten ohittaa uutiset – kuin ahdistua niiden äärellä. Lähes joka päivä me kuulemme uutisia ilmaston lämpenemisestä – tai siitä, että Yhdysvaltojen presidentti ei usko hallintonsa raportteja aiheesta. Me kuulemme uutisia hirmumyrskyistä, kuivuudesta, maastopaloista, nälänhädästä – itse eläessämme turvallisesti kotimaassamme.

Sodat ja väkivallanteot eivät osoita laantumisen merkkejä – päinvastoin. Hätäkokouksia joudutaan pitämään jatkuvasti.

Mihin tämä maailma on menossa? Huoli on aiheellinen.

Kun päivän evankeliumia ja uutisia lukee rinnakkain, nousee välittömästi ajatus: niinpä, elämmekö todella viimeisiä aikoja? Onko ihmiskunta ajamassa itsensä lopullisesti ansaan tuhoten elämän mahdollisuudet?

Kokemus siitä, että ihmiskunta elää historiansa päätöstä ei ole uusi. Jo ensimmäiset kristityt Rooman valtakunnan alaisuudessa uskoivat aikojen lopun ja Kristuksen paluun olevan lähellä. Historian eri vaiheissa sama on koettu ja aikojen merkkejä on tulkittu lopun merkeiksi. Ja niin on nytkin. Ei näytä hyvältä. Ajan merkit eivät anna mitenkään hyvää signaalia. Päinvastoin.

Tällaisiin tunnelmiin olisi helppo jäädä, jos pysähtyisi vain päivän evankeliumin ensimmäisiin lauseisiin. On totta, että moni jää vain pelkoihinsa – tai turruttaa itsensä niin, ettei mikään kosketa.

Evankeliumin viesti on kuitenkin lopulta toisenlainen. Jeesuksen puheet eivät koskaan olleet sellaisia, että hän olisi jättänyt kuulijansa epätoivon valtaan: tästä ei tule mitään. Kaikki on loppu. Tuho on edessä. Elämä maapallolla päättyy. Ihmiskunta tuhoutuu. Jeesuksen viesti sisältääi aina toivon.

”Katsokaa viikunapuuta, tai mitä puuta tahansa. Kun näette sen puhkeavan lehteen, te tiedätte ilman muuta, että kesä on jo lähellä. Samalla tavoin te nähdessänne tämän tapahtuvan tiedätte, että Jumalan valtakunta on lähellä.”

Minulle se merkitsee viestiä siitä, että Jumala ei ole unohtanut meitä. Tämä maailma on edelleen Jumalan maailma. Vapautus on edessä – onhan Vapahtaja jo tullut. Ihmiskunta ei tuhoa Jumalan luomakuntaa. Ihmiskunta ei voi lopullisesti tuhota tätä ihmeellistä planeettaa, joka vilisee elämää. Pilata se sitä näköjään voi – käyttämällä ja kuluttamalla enemmän kuin mitä planeettamme tuottaa – mutta tuhoon se ei sitä johda. Aika tulee, jolloin  Jumalan valtakunta toteutuu.

Kun Jeesus opettaa aikojen lopusta – valtakunnan tulemisesta – hän antaa meille neuvon elämää varten. Neuvo on hyvin yksinkertaiselta kuulostava: “Pysykää siis alati valveilla ja rukoilkaa itsellenne voimaa, jotta selviäisitte kaikesta siitä, mikä on tapahtuva, ja kestäisitte Ihmisen Pojan edessä.”

Pysykää valveilla. Se ei tarkoita – valvokaa öitänne. Pitäkää silmät ja korvat auki. Seuratkaa, mitä ympärillänne tapahtuu. Älkää turtuko maailman menoon – eläkää todeksi Jumalan rakkautta ja antakaa sen kulkea kauttanne siihen ympäristöön, jossa elämme. Rukoilkaa voimia siihen.

Vapahtaja on lähellä. Hänen hyvä tahtonsa toteutuu. Meidän aikamme on täynnä turruttavia asioita. Mielen voi turruttaa niin kemiallisilla aineilla kuin jatkuvalla kulutuksella. Mielihyvän etsiminen jatkuvasti johtaa mahdottomaan – koskaan et ole tyytyväinen. Siksi: älä eksy maailmassa vallitsevaan turruttavaan huumaan.

Laske jalkasi turvallisesti maan pinnalle. Katsele elämää ympärilläsi. Tämä on Jumalan maailma – maailma, jota hän ei hylkää. Jumala tuli ihmiseksi – meidän tähtemme.

 

 

Päivän kysymys

Saarna Loviisan kirkossa Mikkelinpäivänä 30.9.2018

Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?”

    Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi:

    ”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.

    Voi tätä maailmaa ja sen viettelyksiä! Viettelysten täytyy kyllä tulla, mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta ne tulevat! Jos kätesi tai jalkasi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä pois. Onhan parempi, että käsipuolena tai jalkapuolena pääset sisälle elämään, kuin että sinut molemmat kädet ja jalat tallella heitetään ikuiseen tuleen. Ja jos silmäsi viettelee sinua, repäise se irti ja heitä menemään. Onhan parempi, että silmäpuolena pääset sisälle elämään, kuin että sinut molemmat silmät tallella heitetään helvetin tuleen.

    Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.”

Matt. 18: 1-10

Rakkaat kristityt!

Päivän evankeliumissa opetuslapset tulivat Jeesuksen luokse kysymään, kuka on suurin taivasten valtakunnassa. Pelkään – että tänään Jeesukselta kysyttäisiin ihan muuta.

Niinkään ei kiinnostaisi se, että kuka on suurin taivasten valtakunnassa – ennemminkin kysyttäisiin: onko taivasten valtakuntaa edes olemassa.

Onko taivasten valtakuntaa? Onko Jumalan valtakuntaa? Onko Jumalaa?

Aika on kovin toisenlainen. Tuntuu, että niitä lankeemukseen johdattajia, jotka riistävät uskon, on niin paljon, että myllynkivet alkavat käydä vähiin.

Ainakaan täällä länsimaissa, Jumala ei ole enää elämän todellisuuden pohja. Elämä ei ikään kuin lepää Jumala-uskon ja luottamuksen varassa. Harva enää kysyy: pääsenkö Jumalan valtakuntaan? Pääsenkö taivaaseen? Toinen todellisuus on käynyt vieraaksi. Enkeleistä toki välillä puhutaan – mutta he ovat saaneet toisenlaisen merkityksen kuin Raamatussa Jumalan sanansaattajina.

Mihin tämä aika uskoo? Mihin me uskomme?

Hyvinvointi. Vauraus. Elintaso. – Niissä lienee tämän päivän taivas? Taivas on läsnä, kun toimeentulo on turvattu. Näkökyky ei yllä kauemmas. Ei yllä, koska yhä useammin oletus on: ei ole muuta kuin tämä näkyvä. Ihmisen tahdon yläpuolella ei ole mitään.

Elintason nostaminen on johtanut siihen, että luonnonvarat alkavat ehtyä ja maapallomme on alkanut reagoida ihmisen toimiin.

Kaikki on kemiaa ja fysiikkaa ja biologiaa – maailma saa selityksensä ilman Jumalaa – vai saako sittenkään. Ei tiede meidänkään aikanamme ole kyennyt sulkemaan Jumalaa pois. Kyse on edelleen siitä, että vastaus tuntuu riippuvan perusoletuksesta: Jumala on tai Jumalaa ei ole.

Rakas kristitty ystäväni: pidä rohkeasti uskostasi kiinni. Se ei tarkoita korvien sulkemista niille monille tieteellisille löydöille, joista aika-ajoin saamme lehdistä lukea tai sähköisistä tiedotusvälineistä kuulla.

Edelleen kaipaus elää. Edelleen elää toive siitä, että elämällä on mieli ja tarkoitus. Edelleen elää usko siihen, että Jumala on kylvänyt kuvansa ihmissydämeen. Kuvan, joka saa meidät kaipaamaan rakkautta ja synnyttää sitä meissä. Joka antaa kyvyn yhteyden kokemiselle.

Edelleen me voimme nähdä tämän lapsissa, jotka ovat täysin sidoksissa siihen, että he saavat elää rakastavassa ympäristössä kokien vanhempiensa ja läheistensä rakkautta. Meidän aikanamme on aivan tunnettua se, mitä tapahtuu, jos jää tästä rakkaudesta paitsi.

Aikojen kuluessa kysymykset vaihtuvat. Jeesuksen opetuslapset kysyivät: Kuka on suurin taivasten valtakunnassa? Heidän kysymyksensä nousi oletuksesta, että Jeesus perustaa valtakuntansa maanpäälle lähiaikoina. Luther kysyi aikanaan: ”Mistä löytäisin armollisen Jumalan?” Tämän päivän kysymys on jälleen erilainen.

Mistä löydän elämälleni tarkoituksen?

Lapsen kuuluu kysellä. Eri aikoina erilaisia kysymyksiä.

Me saamme kristittyinä olla rohkeita. Vaikka joudumme hapuilemaan, on vastauksillamme kuitenkin vahva pohja. Se on tämä:

Jumala on.

Rakkaus on riski

Saarna Loviisan kirkossa 19.8.2018
13. sunnuntai helluntaista

 

Jeesus näki tien sivussa miehen, joka oli syntymästään saakka ollut sokea. Opetuslapset kysyivät häneltä: ”Rabbi, kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?” Jeesus vastasi: ”Ei hän eivätkä hänen vanhempansa. Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki. Nyt, kun vielä on päivä, meidän on tehtävä niitä tekoja, joita lähettäjäni meiltä odottaa. Tulee yö, eikä silloin kukaan kykene tekemään työtä. Niin kauan kuin olen maailmassa, minä olen maailman valo.” Näin sanottuaan Jeesus sylkäisi maahan, teki syljestä tahnaa, siveli sitä miehen silmiin ja sanoi: ”Mene Siloan altaalle ja peseydy.” – Altaan nimi merkitsee: lähetetty. – Mies meni, peseytyi ja palasi näkevänä.
    Jeesus sanoi: ”Minä olen tullut tähän maailmaan pannakseni toimeen tuomion: sokeat saavat näkönsä ja näkevistä tulee sokeita.” Muutamat fariseukset, jotka olivat siinä lähellä, kysyivät tämän kuullessaan: ”Et kai tarkoita, että mekin olemme sokeita?” Jeesus vastasi: ”Jos olisitte sokeita, teitä ei syytettäisi synnistä, mutta te väitätte näkevänne, ja sen tähden synti pysyy teissä.”

Joh. 9: 1-7, 39-41

Rakkaat kristityt.

Olen huomannut erään mielenkiintoisen seikan – siis itsestäni. Mitä enemmän ikää ja elämän kokemusta tulee – sitä useammin moniin kiperiin kysymyksiin vastaukseni on: ”En tiedä.”

En tiedä mikä auttaisi. En tiedä mikä on oikein. En tiedä mikä olisi viisasta, oikea ratkaisu. En tiedä… mitä pitäisi tänään saarnata: en tiedä.

Ei niin, että edes haluaisin tietää. Olen tavannut useita ihmisiä, jotka tietävät. He yleensä tietävät aina. Heillä on vastaus jokaiseen kysymykseen – varsinkin siihen, mikä on oikein. Ja varsinkin silloin, kun se koskee muita ihmisiä. Ja huomaan ahdistuvani. Jokin kolahtaa kovastikin.

Elämä ei ole helppoa. Yksinkertaiset vastaukset eivät vain oikein toimi.

Olisi paljon helpompaa, jos elämän isoihin kysymyksiin olisi olemassa yksinkertaiset ja selkeät vastaukset.

Tämä pohdiskeluni liittyy hyvin monenlaisiin kysymyksiin. Niin eettisiin kysymyksiin – siis mikä on oikein tai väärin – kuin hengellisiin kysymyksiin yleensä. Mitä on olla kristitty? Mitä on kristillinen usko? Olen mielessäni kauhistellut tilannetta, johon moni turvapaikanhakija on joutunut. Tarkoitan tilanteita, joissa pitäisi todistaa olevansa kristitty. Jos kaste ei riitä tunnusmerkiksi – niin mikä sitten riittää? Miten minä voisin kenellekään todistaa olevani kristitty.

Kysymyshän ei voi olla tiedosta – kyllä jotain kristillisestä uskosta tiedän. Mutta tietoa saa kirjoista ja puheita kuuntelemalla – mutta todistaako se jotain uskosta. Ei mielestäni. Usko on jotain muuta. Sen todistaminen on kutakuinkin mahdotonta.

Se, mikä tämän tekee mielenkiintoiseksi, on tämä. Nuorena – vasta herätyksen kokeneena kaikki oli selvää. Elämä näyttäytyi hyvin yksiselitteisenä. Vastauksia riitti muillekin jaettavaksi. Mutta sitten vuosien myötä tapahtui jotakin.

Jeesus sanoi: ”Minä olen tullut tähän maailmaan pannakseni toimeen tuomion: sokeat saavat näkönsä ja näkevistä tulee sokeita.”

Merkillinen sana. En tiedä olenko ymmärtänyt oikein. Mutta vähän tähän suuntaan olen ymmärtänyt: Kun kuvittelin joskus näkeväni ja ymmärtäväni – en oikeasti nähnyt. Olin näkevä sokea. Nyt tilanne on sikäli toisenlainen, että tunnustan, etten näe tai ymmärrä – ja ehkä siinä on jokin viisauden siemen. En tiedä.

Elämä ei vain ole yksiselitteistä. On paljon kysymyksiä, joihin ei ole vastausta.

Päivän evankeliumissa syntymästään saakka sokea sai Jeesukselta näön. Se oli tietenkin jotain hyvin konkreettista. Pimeä maailma muuttui valoisaksi. Todellisuus aukeni sokealle varmasti aivan uudella tavalla. Se, että hän oli ollut sokea – ei ollut kenenkään syytä. Sitähän Jeesukselta tultiin tivaamaan. Kuka on tehnyt syntiä, että tämä syntyi sokeana? Ei kukaan. Ei elämän vastoinkäymiset, sairaudet, kivut ole seurausta siitä, että olemme tehneet syntiä. Elämä vain on sellaista – se kätkee monenlaista kipua ja tuskaa sisälleen. Mutta sokeana syntyneellekin, maailma voi aueta uudella tavalla.

Paikalla oli myös fariseuksia. ”Olemme mekin sokeita?” -he kyselivät. Jeesus vastasi: ”Jos olisitte sokeita, teitä ei syytettäisi synnistä, mutta te väitätte näkevänne, ja sen tähden synti pysyy teissä.”

Fariseuksille kaikki oli selvää – systeemi oli kunnossa – ja juuri siksi heiltä jäi jotain hyvin oleellista näkemättä. Ja siksi synti pysyi heissä…

Mikä tänään sumentaa katseen? Mikä peittää näköalan?

Vain rakkaus näkee. Vain rakkaus näkee hädän. Vain rakkaus näkee uskomusten yli ja läpi.

Tämän sunnuntain aihe on: ”Jeesus parantajamme.” Uskallanko suostua parannettavaksi? Uskallanko suostua siihen, että alankin nähdä? Uskallanko suostua siihen, ettei elämä olekaan helppoa ja selkeää? Rakkaus on iso riski.

 

Rakkaudelle tilaa

Saarna Loviisan rauhanmessussa 5.8.2018

Jeesus alkoi soimata niitä kaupunkeja, joissa hän oli useimmat voimatekonsa tehnyt, siitä etteivät ne olleet tehneet parannusta:
”Voi sinua, Korasin! Voi sinua, Betsaida! Jos teidän kaduillanne tehdyt voimateot olisi tehty Tyroksessa tai Sidonissa, niiden asukkaat olisivat jo aikoja sitten verhoutuneet säkkiin ja tuhkaan ja kääntyneet. Minä sanon teille: Tyros ja Sidon pääsevät tuomiopäivänä vähemmällä kuin te.
Entä sinä, Kapernaum, korotetaanko sinut muka taivaaseen? Alas sinut syöstään, alas tuonelaan saakka! Jos sinun kaduillasi tehdyt voimateot olisi tehty Sodomassa, se olisi pystyssä vielä tänäkin päivänä. Minä sanon: Sodoman maa pääsee tuomiopäivänä vähemmällä kuin sinä.”
Matt. 11:20-24
Jesus började anklaga de städer där han hade utfört så många underverk och förebrå dem att de inte hade omvänt sig: ”Ve dig, Korasin! Ve dig, Betsaida! Ty om de underverk som har utförts hos er hade skett i Tyros och Sidon, så hade dessa städer för länge sedan omvänt sig i säck och aska. Men jag säger er: för Tyros och Sidon skall det bli lindrigare på domens dag än för er. Och du, Kafarnaum, skall du kanske bli upphöjt till himlen? Nej, du skall störtas ner i dödsriket. Ty om de underverk som har utförts i dig hade skett i Sodom, så hade staden stått kvar ännu i dag. Men jag säger er: för Sodoms land skall det bli lindrigare på domens dag än för dig.”

Rakkaat kristityt, kära kristna!

Olen elänyt muutaman viime vuoden erään ristiriidan kanssa. Minulle hyvin rakkaat ihmiset ovat solmineet liiton, ensiksi rekisteröineet sen, sitten solmineet avioliiton. Heillä on yhteinen lapsikin. Rukoilen heidän puolestaan ja siunaan heitä sydämessäni lähes päivittäin. Saan tehdä niin kaikkialla muualla paitsi kirkossa.

Det finns ett familj, som är mycket kär till mig. Men de vuxna i det här familj är båda kvinnorna. Jag ber för dem och välsignar dem nästan varje dag – jag kan göra det var som helst, men inte I kyrkan. Det är någonting, som jag inte kan förstå. Och det är svårt till mig.

Tänään kirkossamme on auennut näyttely, joka kertoo juuri tästä ongelmasta, tästä kysymyksestä. Viesti, jonka kuulen kerta toisensa jälkeen, on hyvin ristiriitainen. Se viesti kuuluu tähän tapaan: Kyllä kirkko on avoin kaikille ihmisille, kaikki ovat tervetulleita. Mutta… mutta… mutta… men… men… Se ei saisi näkyä eikä kuulua.

Jeesukselta tultiin kerran kysymään: ”Opettaja, mikä on suurin käsky laissa?” Niin Jeesus sanoi hänelle: ’Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi’. Tämä on suurin ja ensimmäinen käsky. Toinen, tämän vertainen, on: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi’. Näissä kahdessa käskyssä riippuu kaikki laki ja profeetat.

Du skall älska Herren, du skall älska din nästa som dig själv. Det är Guds bud till oss. Älska. Men, vad menar det?

Rakkauden käsky on vaikea. Rakastamisen määritteleminen on hyvin vaikeaa. Oikeastaan rakkaus on jotain, joka ei suostu määriteltäväksi. Se on koettavissa – mutta ei oikein selitettävissä. Se on tekemistä – eikä se kuitenkaan ole vain tekemistä. Rakkaus täyttää kaikki käskyt. Se on Jumalan tahto.

Jeesus teki eläessään maan päällä paljon tunnustekoja. Tekoja, joihin päivän teksti viittaa. Tekoja, joista häneen uskovat tunnistivat hänet Jumalan Pojaksi, Messiaaksi. Kaikki hänen tekonsa syntyivät rakkaudesta. Hän paransi, hän opetti, hän ruokki, hän lohdutti, hän antoi anteeksi, kutsui seuraajakseen… Kaikella tekemisellään hän teki todeksi Jumalan rakkautta.

Jesus visade med sina gärningarna vad det betyder, att Gud älskar oss.

Jeesuksen toimintatavat herättivät usein närkästystä. Ne herättivät närkästystä siksi, että hän osoitti rakkautta sellaisia kohtaan, joita kartettiin tai vihattiin, jotka tavalla tai toisella eivät olleet sen ajan yhteiskunnassa hyväksyttyjä. Lähimmäisenrakkauden esikuvaksi hän esitti laupiaan samarialaisen – samarialaisen, joka uskonsa vuoksi oli vihattu – tai ainakin halveksittu.

Hän lähesty spitaalisia – joita pidettiin kirottuina. Hän antoi arvon niin naisille kuin lapsille – heille, joita ei patriarkaalisessa yhteisössä arvostettu.
Itse hän kuoli syytettynä Jumalan pilkasta. Rakkaus oli kuitenkin ohjannut kaikkea tekemistä.

Jumalan rakkaus kutsui Jeesuksen asettumaan uudelleen ja uudelleen heikkojen, sorrettujen, ulkopuolelle tuomittujen, väheksyttyjen puolelle.

Meidän yhteiskunnassamme – onneksi – hyväksytään nykyisin monen kaltainen erilaisuus. Erilaisen seksuaalisen suuntautumisen hyväksyminen on ollut erityisen vaikeaa ja vienyt aikaa. Kirkossa se on vielä kesken. Siksi sydämessäni rukoilen samaa sukupuolta olevien parien puolesta – mutten voi tehdä sitä julkisesti kirkossa siinä muodossa, minkä kirkko on antanut avioliittoon vihkimiselle tai sen siunaamiselle.

Kirkollisessa keskustelussa tuntuu olevan kaksi ääripäätä. Toinen joukko sanoo, että homoseksuaalisuus on syntiä. Toinen joukko sanoo: Raamattu ei tunne kahden samaa sukupuolta olevan suhdetta, vaan puhuessaan samaa sukupuolta olevien seksisuhteesta – on kyse väkivallasta, joka on aina tuomittavaa. Sen sijaan sellaisen rakkaussuhteen, joka elää kahden samaa sukupuolta olevan kesken, sen tuomitseminen ja jättäminen kirkon siunauksen ulkopuolelle on väärin.

Väd är rätt? Mikä on oikein? Är det så, att vi bara har vissa regler och vi måste leva hur de säger. Uskonpuhdistajamme totesi joskus, että rakkaus keksii joka päivää uusia kymmeniä käskyjä. Rakastaminen, kunnioittaminen, arvon antaminen toiselle ihmiselle hänen tilanteestaan riippumatta – on keskeinen kristillinen arvo, jonka tulee ohjata kristityn ja koko kirkon elämää. Rakkaus elää tilanteen mukaan.

Eksyksissä?

Saarna Loviisan ja Ruotsinpyhtään kirkossa 17.6.2018

4. sunnuntai helluntaista

Kun Jeesus kaupungista lähtiessään kulki tulliaseman ohi, hän näki Matteus-nimisen miehen istuvan siellä. Jeesus sanoi hänelle: ”Seuraa minua”, ja hän nousi ja lähti seuraamaan Jeesusta.
Jeesus oli sitten aterialla hänen kodissaan. Sinne tuli myös useita publikaaneja ja muita syntisiä, ja he aterioivat Jeesuksen ja hänen opetuslastensa kanssa. Tämän nähdessään fariseukset sanoivat Jeesuksen opetuslapsille: ”Kuinka teidän opettajanne syö yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa!” Jeesus kuuli sen ja sanoi: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.’ En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.”

Matt. 9: 9-13

Rakkaat kristityt,
tämä sunnuntain aiheena on: ”Kadonnut ja jälleen löytynyt”. Tunnistatko itsesi otsikosta? Oletko kenties kadoksissa? Tai oletko tullut löydetyksi? Vai kenties molempia?
Mistä on kyse silloin, kun joku kokee olevansa aivan hukassa? Sitä kaiketi kadoksissa oleminen on? Elämässä on tullut jotenkin seinä vastaan. En oikein tiedä kuka olen – tai ainakaan, en tiedä mitä mieltä olen, tunteet ovat sekaisin, ote elämästä tuntuu herpoavan. En tiedä, mitä pitäisi tehdä – olo on neuvoton. Kaiketi se hukassa ja kadoksissa oleminen on jotain tällaista. En tiedä mitä ja mihin pitäisi uskoa – Jumalakin tuntuu olevan jotenkin hyvin kaukainen.
Ajattelen, että tämä kadoksissa oleminen ei ole ihan harvinaista elämässä. Kuva ja käsitys omasta itsestä joko katoaa – tai on aivan sekaisin eikä vastaa todellisuutta.
Kun vastaukset yhteen elämän peruskysymykseen katoavat – nimittäin tähän: ”Kuka minä olen?” – silloin ollaan hukassa ja kadoksissa.
Päivän evankeliumissa kerrotaan varsin monista henkilöistä. Siinä kerrotaan Matteuksesta, Jeesuksesta, opetuslapsista, fariseuksista, publikaaneista ja muista syntisistä. Oliko joku tai jotkut heistä kadoksissa?
Milloin olen eksyksissä, milloin en? Oikeastaan vain yksi asia erottaa noita kahta olotilaa toisistaan. Voit olla keskellä metsää, saman mättään äärellä – ja voit olla siellä joko eksyksissä, tai sitten et ollenkaan eksyksissä. Ainoa ero on, että jos et ole eksyksissä – tiedät missä olet. Jos taas et tiedä missä olet, olet eksyksissä, kadoksissa – pahimmillaan hukassa.
Miten mahtoi tuossa ihmisjoukossa tilanne olla – oliko joku eksyksissä?
Jos syntinen tietää olevansa syntinen – tai syyllinen tietää olevansa syyllinen – onko hän eksyksissä? Jos publikaani – siis tullimies, miehittäjän palveluksessa oleva – tietää olevansa tuossa tehtävässä – onko hän eksyksissä? Entä fariseus – hän joka on kyseenalaistamassa sen, että Jeesus viihtyy publikaanien ja syntisten seurassa – onko hän kaikessa hyvyydessään eksyksissä?
Olenko tänään kadoksissa – vai kenties tullut löydetyksi?
Kadoksissa ja hukassa olemisen kokemukseen kuuluu usein arvottomuuden tunne. En riitä, en kelpaa. Fariseuksiin liitämme usein ajatuksen, että heillä oli erityinen tarve nähdä muissa tämä piirre: Miksi Jeesus viihdyt syntisten seurassa – eiväthän he kelpaa? Kuinka voit olla publikaanien kanssa – hehän ovat maanpettureita, eiväthän he kelpaa? Omia virheitään fariseukset eivät nähneet, eivät nähneet sitä, kuinka he väheksyivät muita. – Tämä on siis mielikuva, joka liittyy usein fariseuksiin. Olivatko he sellaisia – en tiedä – hehän olivat vain yhden juutalaisen puolueen jäseniä. Sitä nimitys alun perin tarkoitti. Mutta kriittisiä he olivat Jeesuksen toimintaan hyvin usein. Mutta siinä, miten he toimivat Matteuksen kotona – tuntuu olevan jotain tuttua. On syytettävä muita, että voisi kokea itse olevansa arvokas, hyväksytty, kelpaava.
Jeesus söi publikaanien ja muiden syntisten kanssa. Hän viihtyi syntisten seurassa – keitä he sitten olivatkin. Kun Jeesus tuli paikalle – ihmiset löysivät oman arvonsa. He kelpasivat seuraan.
Kun tuon ajan henkeen kuului miettiä sairaiden ja vammautuneiden kohdalla: kenen syytä tämä on – Jeesus ei kysellyt. Hän liittyi seuraan. Koska jokainen oli ja on arvokas ja tärkeä.
Päivän Uuden testamentin lukukappale puhuu armosta. ”Armosta teidät on pelastettu.” ” Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.”
Jeesus kutsui Matteuksen seuraamaan häntä. Hän kutsuu myös meitä. Matteuksen kotona oli pian mielenkiintoinen ateriaseurue. kaikennäköistä joukkoa. Matteuksen työkavereita, publikaaneja ja syntisiksi leimattuja. Sinne mahtui Jeesuksen opetuslapsia, myös fariseuksia. Siellä missä Jeesus on, siellä on tilaa.
Hän ei kutsu esittämään muuta kuin mitä me olemme. Armo on avara- siinä on tila erilaisuudelle. Kristus ei sano: muutu ensin ja tule sitten. Ei suinkaan. Hän sanoo: Tervetuloa! Kukaan ei voi ansaita armoa – se on lahjaa alusta loppuun.
Armon turvissa uskaltaa olla sellainen kuin on.

Salaisuuden äärellä

Saarna Loviisan kirkossa Pyhän Kolminaisuuden päivänä 27.5.2018

Kaikki yksitoista opetuslasta lähtivät Galileaan ja nousivat vuorelle, minne Jeesus oli käskenyt heidän mennä. Kun he näkivät hänet, he kumarsivat häntä, joskin muutamat epäilivät. Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”

Matt. 28: 16-20

Rakkaat kristityt.

Ensi viikolla – kuukauden viimeisenä päivänä – tulee täyteen neljäkymmentä vuotta pappisvihkimyksestäni. Voisi helposti kuvitella, että näiden vuosien aikana olisin viisastunut. Mutta yllätyksekseni on käynyt aivan toisin päin.

Nuorena vastavihittynä pappina uskoon liittyvät asiat olivat aivan selvät. Ei ollut paljon vaihtoehtoja – oppi oli kirkas ja yksiselitteinen. Jumalasta tiesin omasta mielestäni varsin paljon.

Enää en tiedä.

Tietäminen on vaihtunut ihmettelyksi.

Nuorena ajattelin, että uskon ydin on opissa – kunhan oppi on oikea, kaikki on hyvin.

Opin merkitys on kuitenkin vuosien myötä muuttunut. Elämä on ensin. Jumala on ensin. Kristus on ensin. Todellisuus on ensin. Kautta aikojen – se, mitä kutsumme opiksi – on inhimillistä yritystä kuvailla tätä todellisuutta. Ei toisinpäin.

Oikeassa oleminen on menettänyt merkityksensä. Muut asiat ovat nousseet päällimmäisiksi.

Jumalan ymmärtäminen on mahdotonta. Parhaimmillaankin voin ymmärryksellä vain hapuilla jotakin. Jumalan tuntemisessa, Jumalan kohtaamisessa, Jumalan läsnäolon kokemisessa – on kyse aivan muusta, kuin tietämisestä tai ymmärtämisestä. Voimmehan me kohdata toisemmekin sen enempää tuntematta tai ymmärtämättä – mutta kokea kuitenkin yhteyttä. On asioita, joiden ilmaiseminen sanoilla on vaikeaa – tai mahdotonta.

Muistan tarinan pienestä kalanpoikasesta, joka kyseli emoltaan: missä on valtameri. Emokala vastasi: se on tässä, tässä missä uit. ”Mutta tämähän on vain vettä”, pikkukala vastasi. Niin.

Me elämme todellisuudessa, joka on Jumalan todellisuus – näin uskon. Edellytykset ymmärtää Jumala, on yhtä suuri kuin pikkukalan ymmärtää valtameren todellisuus. Mutta tämä on Jumalan maailma, jossa hän on läsnä.

Ei häntä tarvitse etsiä jostain muualta. Hän on täällä – tämä on hänen maailmansa. Ei ole muuta.

Jumala on salattu – on tämän Pyhän Kolminaisuuden päivän aihe. Tuosta teemasta olen alkanut pitää enemmän ja enemmän.

Päivän evankeliumi – monille tuttu lähetys- ja kastekäsky – kertoo tilanteesta, joka edelsi Jeesuksen taivaaseen astumista. Oltiin viimeisiä hetkiä yhdessä Jeesuksen kanssa.

Paikka oli Galileassa. Oli siis jo palattu pääsiäisen maisemista, Jerusalemista. Nyt oltiin vuorella ja jälleen Jeesus ilmestyi opetuslapsilleen. Silloin toiset kumartuivat hänen eteensä, mutta kerrotaan, että toiset epäilivät.

Niin se on yhä. Toiset uskovat, toiset eivät usko ja osa on vähän kyselevällä mielellä ja epäilee. Mitä tämä on? Kuka tämä on?

Jumala on salattu – siksi aina on tilaa myös epäilylle. Siellä missä on uskoa – siellä on yleensä myös epäilyä.

Kun Jeesus vaelsi täällä Palestiinan polkuja pitkin. Hän ei saarnannut oppia. Evankeliumista on vaikea tehdä opillisia johtopäätöksiä. Paavalin kirjeistä niitä sitten voi toki jo tehdä, hän tulkitse kokemaansa ja kuulemaansa. Jeesus vakuutti toisella tavalla.

Kun luen evankeliumeja, kiinnitän huomioni kerta toisensa jälkeen kohtaamisiin. Jeesus kohtaa ihmisiä mitä erilaisimmissa tilanteissa. Hän kohtaa vanhempia, hän kohtaa lapsia. Hän kohtaa terveitä ja sairaita. On mykkää ja sokeaa. Juutalaista ja roomalaista. Uskovia ja vastustajia.

Vain silloin, kun hän kohtaa sellaisia ihmisiä, jotka halveksivat toisia, hän saattaa käyttää hyvinkin kovaa kieltä. Mutta aina muulloin kohtaamiset ovat hyvin sydämellisiä.

Noissa kohtaamisissa moni tuli autetuksi. Heille syntyi vahva kokemus siitä, mitä on tulla rakastetuksi. Tällä kaikella hän kertoi jotain Jumalasta, Isästään. Se ei ollut opillista puhetta – vaan Jumalan rakkauden todeksi näyttämistä. Sen rakkauden, joka lopulta vei hänet meidän puolestamme ristille.

Jumala ei mahdu meidän ymmärrykseemme. On tyydyttävä erilaisiin vertauskuviin hänestä. Jeesus käytti Jumalasta useita vertauskuvia: Isä, isäntä, kuningas, paimen ja niin edelleen… ennen Jeesusta monet profeetat Vanhan testamentin ajalta tekivät samoin. Jumala on kuin jotakin… voin aavistaa, voin tavoittaa jotain, mutta en tiedä. Ymmärrykseni on hyvin rajallinen. Ja hyvä niin. Jumala on Jumala, minä ja sinä olemme ihmisiä – siinä on iso ero.

Jeesus kuitenkin avasi jotain oleellista Jumalan olemuksesta. Hän osoitti rakkauttaan loppuun asti. Ja hän kutsuu meitä tänään seuraajikseen. Sen tien alku on kohdallamme ollut sinä päivänä kun meidät Jeesuksen käskyn mukaisesti kastettiin Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

 

Ihmeitä

Saarna rukoussunnuntaina 6.5.2018 Loviisan kirkossa

Jeesus sanoo:

    ”Kuvitelkaa, että joku teistä menee keskellä yötä ystävänsä luo ja sanoo: ’Veli hyvä, lainaa minulle kolme leipää. Eräs ystäväni poikkesi matkallaan luokseni, eikä minulla ole tarjota hänelle mitään.’ Toinen vastaa sisältä: ’Älä häiritse minua. Ovi on jo lukossa, ja minä olen nukkumassa lasten kanssa. En minä voi nousta antamaan mitään.’ Mutta minä sanon teille: vaikka hän ei nousisikaan antamaan toiselle leipää pelkkää ystävyyttään, hän kuitenkin tekee sen, kun tämä hellittämättä pyytää, ja hän antaa niin paljon kuin toinen tarvitsee.

    Niinpä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Ei kai kukaan teistä ole sellainen isä, että antaa pojalleen käärmeen, kun poika pyytää kalaa? Tai skorpionin, kun hän pyytää munaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät.”

Luuk. 11: 5-13

Rakkaat kristityt!

Olisi hieno aloittaa rukoussunnuntain saarna kertomalla ihmeellisistä rukousvastauksista, joita olen saanut. En voi kuitenkaan niin tehdä – en voi, koska niin tehdessäni en olisi rehellinen. Ei minulla ole mitään kerrottavaa. Minun rukoukseni eivät tietääkseni ole saaneet aikaan mitään ihmeellistä. Lottovoitot ovat edelleen saamatta.

Toki – olen saanut syödä monta maittavaa ateriaa enkä ole niistä sairastunut, olen lähtenyt matkoille ja palannut turvallisesti, olen saanut elää pitkään saman rakkaan vaimon kanssa, olen saanut seurata lasteni ja lastenlasteni elämää. Taudit ovat tulleet ja menneet. Nukahdettuani illalla – olen aamulla saanut herätä uuteen päivään. Ovatko nämä kaikki rukousvastauksia – onhan niihin liittynyt rukousta – vai aivan tavallista elämän menoa, inhimillistä ja arkista. Elämä ei ole pysähtynyt – aina se on jatkunut eteenpäin.

En ole rukouksen sankari. Tosin en tiedä – mitä se voisi edes olla.

Olen viime aikoina usein huomannut kysyväni – lähinnä kai itseltäni – mitä on kristittynä eläminen? Mitä on arjen kristillisyys? Onko kristillisellä elämällä jotain erityisiä tuntomerkkejä? Erityisesti kysymys on noussut mieleen, kun olen ajatellut meidän uusia veljiämme ja sisariamme, jotka ovat kääntyneet kristityiksi. Onko kristittynä eläminen jotain erilaista? Millaista on elää kristittynä?

Tähän samaiseen pohdintaan liittyy läheisesti toinen kysymys. Mikä on ihme? Mikä on ihmeellistä? Onko ihmeellistä, kun tapahtuu jotain poikkeuksellista ja yllättävää? Ovatko vain ihmeet rukousvastauksia?

Taidat arvata, miten tämä saarna jatkuu. Ihmeellistä on kaikki se, mikä on tavallista. Ihmeellistä on tämä maailmankaikkeus – luotu todellisuus. Elämä on ihmeellistä. Sinä olet ihme, minä olen ihme. Se on ihmeellistä, että sydän sykkii, hengitys tuo happea kehoon, kädet ja jalat liikkuvat. Elämä solutasolta lähtien kaikkein monimutkaisimpaan elämän muotoon asti on ihme. Kaikki minkä näemme ympärillämme, on ihme. Se, että näemme, on ihme. Ihme ei ole siinä, mikä on poikkeavaa – ihme on siinä, mikä on tavallista ja tuttua. Me vain tahdomme olla sille sokeita.

Rukous ei ole Jumalan taivuttelua meidän tahtoomme. Rukous ei ole voimannäyte, jolla saamme tapahtumaan jotain poikkeuksellista. Rukous on muuta.

Mitä Jeesuksen sanat voisivat opettaa tänään rukoilijalle? Minä voisin oppia ainakin seuraavia asioita.

Rukoilijan on tärkeä olla kärsivällinen. Rukous ei ole automaatti – laitat rukouksen matkaan kuin lantin automaattiin ja kas – kohta saat mitä halusit. Ei – rukouksessa on enemmän kyse asenteesta. Tuon asiani Jumalalle kärsivällisesti uudelleen ja uudelleen – kuin tuo öinen naapuri, joka pyynnöillään herätteli naapuriaan. Pyydä ja ano. Etsi ja kolkuta.

Jumala antaa, saat myös löytää ja ovia avautuu – elämässä. Niin – pitkin matkaa. Koko elämän ajan. Elämä on saamista, löytämistä, uusien mahdollisuuksien avautumista. Uudelleen ja uudelleen. Rukous on luottamista siihen, että Jumala antaa hyvää. Vaikka elämään mahtuu paljon vastoinkäymisiäkin, kipua ja vaikeuksia, itkua – kuitenkin Jumalan hyvyys on totta. Hän antaa hyvää.

Jumala ei tarvitse meidän rukouksiamme. Me tarvitsemme. Me tarvitsemme rukousta pysähtyäksemme, nähdäksemme, avartuaksemme. On niin kovin helppoa käpertyä vain omien asioiden ympärille – rukous on vastalääkettä siihen. Rukous avaa silmämme katselemaan todellisuutta toisella tavalla.

Rukous avaa näkemään Jumalan todellisuutta, hänen huolenpitoaan tässä maailmassa. Rukous avaa silmät näkemään toisemme. Rukous avartaa sydämen anteeksisaamiselle ja -antamiselle. Rukous auttaa meitä etsimään uusia mahdollisuuksia. Tarvitsemme rukouksen hiljaisuutta löytääksemme.

En ole rukouksen sankari. En ole tehnyt ihmeitä. En usko tekeväni niitä koskaan. Ehkä rukous on auttanut minua aavistamaan elämän arvon kaikessa tavallisessa, arkisessa. Ehkä rukous on auttanut oivaltamaan yhteyden merkityksen ja erilaisuuden arvon. Usko elää arjessa – sen tuntomerkit voi havaita vain sen hedelmästä. Paavali kirjoittaa: ”Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä.”

Ristin äärellä

Saarna Loviisan kirkossa pitkäperjantaina 30.3.2018

Kun he tulivat paikkaan, jota kutsutaan Golgataksi, Pääkallonpaikaksi, he tarjosivat Jeesukselle juotavaksi viiniä, johon oli sekoitettu sappea. Hän maistoi sitä, mutta ei halunnut juoda.
Kun he olivat ristiinnaulinneet Jeesuksen, he jakoivat keskenään hänen vaatteensa heittämällä niistä arpaa. Sitten he jäivät sinne istumaan ja vartioivat häntä. Hänen päänsä yläpuolelle he kiinnittivät kirjoituksen, josta kävi ilmi hänen tuomionsa syy: ”Tämä on Jeesus, juutalaisten kuningas.” Yhdessä Jeesuksen kanssa ristiinnaulittiin kaksi rosvoa, toinen hänen oikealle, toinen hänen vasemmalle puolelleen.
Ohikulkijat pilkkasivat häntä. Päätään nyökyttäen he sanoivat: ”Sinähän pystyt hajottamaan temppelin ja rakentamaan sen uudelleen kolmessa päivässä. Pelasta nyt itsesi, jos kerran olet Jumalan Poika. Tule alas ristiltä!” Ylipapit yhtyivät hekin pilkkaan yhdessä lainopettajien ja vanhimpien kanssa. He sanoivat: ”Muita hän kyllä on auttanut, mutta itseään hän ei pysty auttamaan. Onhan hän Israelin kuningas, tulkoon nyt ristiltä alas! Silloin me uskomme häneen. Hän on pannut luottamuksensa Jumalaan – pelastakoon Jumala nyt hänet, jos on häneen mieltynyt! Onhan hän sanonut olevansa Jumalan Poika.” Samalla tavoin häntä pilkkasivat myös rosvot, jotka oli ristiinnaulittu yhdessä hänen kanssaan.
Mutta keskipäivällä, kuudennen tunnin aikaan, tuli pimeys koko maan ylle, ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka. Yhdeksännen tunnin vaiheilla Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Eeli, Eeli, lama sabaktani?” Se merkitsee: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? Tämän kuullessaan muutamat siellä olevista sanoivat: ”Hän huutaa Eliaa.” Heti yksi heistä kiiruhti hakemaan sienen, kastoi sen hapanviiniin, pani kepin päähän ja tarjosi siitä hänelle juotavaa. Toiset sanoivat: ”Katsotaanpa nyt, tuleeko Elia hänen avukseen.” Mutta Jeesus huusi taas kovalla äänellä ja antoi henkensä.
Sillä hetkellä temppelin väliverho repesi kahtia, ylhäältä alas asti. Maa vavahteli, kalliot halkeilivat, haudat aukenivat, ja monien poisnukkuneiden pyhien ruumiit nousivat ylös. He lähtivät haudoistaan, ja Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen he tulivat pyhään kaupunkiin ja näyttäytyivät siellä monille.
Kun sadanpäällikkö ja miehet, jotka hänen kanssaan vartioivat Jeesusta, näkivät maan vavahtelun ja kaiken, mitä tapahtui, he pelästyivät suunniltaan ja sanoivat: ”Tämä oli todella Jumalan Poika!”

Rakkaat kristityt!

Tänään pitäisi kaikki kirkonpenkit kääntää siten, että katseemme suuntautuisi kirkon eteläpäädyssä olevaan vanhaan krusifiksiin. Olisi hyvä istua vain hiljaa ja katsella. Siinä hän on. Kärsivä ja kuoleva Kristus.

Krusifiksi – veistos, joka muistuttaa tapahtumista kaksituhatta vuotta sitten. Voimme kuvitella itsemme Jerusalemin ulkopuolelle katselemaan näkyä. Kolme ristiä on pystytetty pääkallon muotoiselle kummulle. Jeesus on keskimmäisellä.

Väkeä kulkee ohi – osa ilkkuu ja pilkkaa. ”Muita hän on auttanut – itseään ei voi auttaa… Hän on pannut luottamuksensa Jumalaan – pelastakoon Jumala nyt hänet, jos on häneen mieltynyt!”

Ohikulkijat ovat väsymykseen asti nähneet samanlaisen näyn tuolla samaisella paikalla. Monet, monet ovat joutuneet näkemään roomalaisen kidutuspaalun ja siihen naulatut rikolliset. Ei mitään uutta. Taas ovat pahantekijät ristillä.

Katse voi tavoittaa muitakin. Tuolla on pieni joukko, joka itkee. He itkevät Jeesusta. Maria poikaansa, muutama muu hyvää ystävää ja opettajaa. Kaiken loppu. Toivon menetys.

Kirkkovuosi saa meidät elämään menneet tapahtumat uudelleen ja uudelleen. On kuin ne tapahtuisivat tänään. Olen läsnä – elän todeksi sellaista, mikä tapahtui kauan sitten. Se kuuluu hengelliseen todellisuuteen. Siinä hän on. Riippuu ristillä. Minä katselen.

Kärsimys on todellisuutta tänään. Läpi paastonajan kirkossamme on ollut nähtävillä teoksia, jotka kertovat tämän päivän kärsimyksestä. Pahuus on todellista. Kärsimys on todellista. Se voi tuntua kaukaiselta meistä, jotka elämme yhdessä maailman onnellisemmista maista.

Uutisvirta toistaa kuvia pommitetuista kaupungeista. Uudelleen ja uudelleen kuulemma pakolaisista ja turvapaikanhakijoista. Elämme tuota todellisuutta täällä turvallisessa Loviisassakin. Taas tätä – uudelleen ja uudelleen. Tämähän on nähty ja kuultu moneen kertaan.

Rakkaat kristityt – silmät näkevät – mutta näemmekö. Korvat kuulevat – mutta kuulemmeko. Onko sydän auki hädälle – vai onko se turtunut toisen tuskalle. Kuljemmeko ohi – vai pysähdymmekö. Onko kaikilla ihmisillä arvo. Niin suuri arvo, että Kristus antoi itsensä kerran sen vuoksi uhriksi osoittaakseen Jumalan rakkauden syvyyden ja antaakseen meille esikuvan.

Kristus kärsii tänään. Ihmiskunnan pahuus saa ilmaisunsa jokaisessa kärsivässä. Se saa ilmaisunsa sodan jaloissa elävässä lapsessa ja aikuisessa. Se saa ilmaisunsa hänessä, joka näkee kotinsa murskautuvan. Se saa ilmaisunsa hänessä, joka on kadottanut turvallisuuden elämästään. He kantavat harteillaan ihmiskunnan pahuutta, jossa toinen asettuu alistamaan toista riistäen inhimillisen elämän oikeutuksen. Kristus kärsii tänään. Hän kärsii jokaisessa heikossa.

Kuinka kuljen kärsimyksen ohi? Kuinka katselen kärsivää?

Rakas kristitty – pysähdy krusifiksin eteen. Palaa ajatuksissasi Jerusalemin ulkopuolelle. Siinä hän on – toivon tuoja.

Rakkauden puolella

Saarna Loviisan kirkossa 4.3.2018
3. paastonajan sunnuntai

 

Jeesus sanoi:
    ”Kuka teistä voi osoittaa, että minä olen tehnyt syntiä? Ja jos puhun totta, miksi ette usko minua? Se, joka on lähtöisin Jumalasta, kuulee mitä Jumala puhuu. Te ette kuule, koska ette ole lähtöisin Jumalasta.”
    Juutalaiset sanoivat Jeesukselle: ”Sinä olet samarialainen, ja sinussa on paha henki. Eikö asia olekin niin?” Jeesus vastasi: ”Ei minussa ole pahaa henkeä. Minä kunnioitan Isääni, mutta te häpäisette minua. Itse en kysy kunniaani, mutta on toinen, joka kysyy ja tuomitsee. Totisesti, totisesti: joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan näe kuolemaa.”
    Juutalaiset sanoivat hänelle: ”Nyt asia on selvä: sinussa on paha henki. Abraham on kuollut, samoin profeetat, mutta sinä sanot: ’Joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan kohtaa kuolemaa.’ Sinäkö muka olet suurempi kuin isämme Abraham? Hän on kuollut, ja niin ovat kuolleet myös profeetat. Mikä sinä luulet olevasi?”
    Jeesus vastasi: ”Jos minä itse kirkastan kunniaani, se kunnia ei ole minkään arvoinen. Mutta minun kunniani kirkastaa Isä, hän, jota te sanotte omaksi Jumalaksenne. Te ette ole oppineet tuntemaan häntä, mutta minä tunnen hänet. Jos sanoisin, etten tunne, olisin valehtelija niin kuin te. Mutta minä tunnen hänet ja pidän kiinni hänen sanastaan. Teidän isänne Abraham iloitsi siitä, että saisi nähdä minun päiväni. Hän näki sen ja riemuitsi.”
    Juutalaiset sanoivat hänelle: ”Et ole edes viidenkymmenen ja olet muka nähnyt Abrahamin!” Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: jo ennen kuin Abraham syntyi – minä olin.” Silloin he alkoivat poimia kiviä heittääkseen niillä häntä.

Joh. 8: 46-59

Rakkaat kristityt!

Kahden vuoden ajan meillä on täällä Loviisassa ollut uusia naapureita ja uusia ystäviä. He ovat tulleet kaukaa. Toiset heistä ovat tulleet etsimään elämäänsä turvapaikkaa – toisille turvapaikka oli myönnetty jo ennen heidän tuloaan tänne. Se on ero turvapaikanhakijan ja pakolaisen välillä. Suomi on tunnettu turvallisena maana, jossa ei tarvitse pelätä. Lapset voivat leikkiä yksin pihalla tai kävellä kouluun – täällä on turvallista.

Osa heistä on tullut meille hyvinkin läheiseksi täällä seurakunnassa. Moni heistä käy lähes joka sunnuntai kirkossa ja muissakin seurakunnan tilaisuuksissa. Käy siitä huolimatta, että yhteinen kieli voi olla hyvin hatara. ”Osaan suomea vain vähän” -on usein kuultu lause. On vain hyvä olla yhdessä. On hyvä tulla yhteiseen ehtoollispöytään – ehtoollinen on yhteinen, vaikkei olisi yhteisiä sanoja.

Olen kuullut hyvän todistuksen kristityistä. Siis teistä – rakkaat ystävät. Todistuksen siitä, kuinka olette auttaneet ja tukeneet ja eläneet todeksi rakkautta. Rakkaus on enemmän kuin sanat. Käytännön välittäminen on Jumalan hyvyyden todeksi tekemistä.

Viime päivinä moni on vedonnut loviisalaisten turvapaikanhakijoiden puolesta. Tuo perhe, johon kuuluu seitsemän tyttöä ja heidän vanhempansa – on saanut monet liikkeelle vetoamaan inhimillisyyden puolesta. Tuo perhe on viime syksystä alkaen ollut erityisesti seurakuntamme mielessä. Olen aina välillä miettinyt – miten voi palauttaa jonnekin, missä palautettava ei ole koskaan ollut. Näinhän asia on kolmen nuorimman tytön osalta. He ovat syntyneet Suomessa. Kyse ei ole palauttamisesta, vaan lähettämisestä.

Kun kohtaamme tämän kaltaisia asioita herää kysymys, onko kristityn otettava kantaa. Avaanko suuni vai olenko vain hiljaa. Jos avaan suuni – niin mitä pitäisi sanoa? Kenelle ja kuinka.

Jeesus ei aikanaan oikein sopinut vallassaolijoiden pirtaan. Hän oli kiusallinen henkilö. Hän asettui rohkeasti heikoilla olevien puolelle. Johanneksen evankeliumin kahdeksas luku – se, josta päivän tekstikatkelma on osa – alkaa kuvauksella tilanteesta, jossa Jeesuksen luokse tuotiin aviorikoksesta kiinniotettu nainen. (Miten olikin käynyt niin, että nainen jäi kiinni, mutta mies ei?!) Jeesus haluttiin panna koetukselle: ”Mooses on antanut määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?” Muistanet, että kohtaaminen päättyi siihen, että Jeesus kehotti synnittömän heittämään ensimmäisen kiven. Ja niin yksi toisensa jälkeen poistui paikalta, kunnes jäljellä olivat vain Jeesus ja nainen.

Jeesus herätti ihmetystä. Hän herätti ihmetystä, koska hän kerta toisensa jälkeen asetti kyseenalaiseksi uskonnollisen tradition. Hän armahti. Hän auttoi. Hän paransi. Kuuli ja näki.

Kuka sinä Jeesus olet? Oletko todella ihmiseksi tullut Jumala? Siitä lopulta tämän päivän evankeliumissa on kyse. Juutalaiset totesivat: sinussa on paha henki. Et ole Jumalasta, se mitä puhut on valhetta. He olivat valmiit jopa kivittämään hänet. Emme siedä häntä, joka armahtaa syntisiä.

Jeesus todistaa itse toisin – hänen armahtamansa todistavat toisin. Jeesus on muuta.

Viime aikojen minua puhutellein todistus Kristuksesta on tullut turvapaikkaa hakevan suusta. Jeesuksesta on tullut rakas. Se on koskettavaa – se on vahva todistus Jumalan rakkauden kosketuksesta.

Tämän sunnuntain aiheeksi kirkkokäsikirjassa on annettu: ”Jeesus, Pahan vallan voittaja.” Jeesus saa aikaan ihmeitä. Hän sai niitä aikaan kulkiessaan Palestiinan polkuja – mutta hän tekee niitä ihmeitä edelleen. Hän tekee niitä ihmeitä sytyttäen rakkauden ihmisen sydämeen. Kun sydämet alkavat avautua toisten hädälle – ihmeitä alkaa tapahtua. Näin uskon. Rakkaudella on ihmeitä tekevä voima. Siksi me emme voi vaieta. Siksi emme voi sulkea sydäntä, kun elämää uhataan.