Tervetuloa kuulolle

Näyteikkuna

Joskus on kiusaus sanoa liikaa – puhua siitä, mistä ei oikeastaan voi puhua. Kiusaus laittaa Jumalan suuhun sanoja tai mieleen ajatuksia on suuri. Kuitenkin olen täysin tietoinen siitä, että puhuessani Jumalasta – puhun omasta käsityksestäni, ymmärryksestäni. Uskoni mukaan Jumala on aina enemmän.

Jatkan kuitenkin – enhän muuta voi.

Saarnaajalle – tai ainakin minulle – tuskailu evankeliumitekstin äärellä on parasta, ravitsevaa. Pysähdy sinäkin ja löydä itse tekstin äärellä oma oivalluksesi. Minun oivalluksiani luet tästä kokoelmasta.

Tämä on siis postilla – kokoelma pääosin Loviisan kirkossa pidetyistä saarnoista.

Tervetuloa kuulolle, seuraamaan ajatuksen virtaa.

Seppo Apajalahti

Ristin äärellä

Saarna Loviisan kirkossa pitkäperjantaina 30.3.2018

Kun he tulivat paikkaan, jota kutsutaan Golgataksi, Pääkallonpaikaksi, he tarjosivat Jeesukselle juotavaksi viiniä, johon oli sekoitettu sappea. Hän maistoi sitä, mutta ei halunnut juoda.
Kun he olivat ristiinnaulinneet Jeesuksen, he jakoivat keskenään hänen vaatteensa heittämällä niistä arpaa. Sitten he jäivät sinne istumaan ja vartioivat häntä. Hänen päänsä yläpuolelle he kiinnittivät kirjoituksen, josta kävi ilmi hänen tuomionsa syy: ”Tämä on Jeesus, juutalaisten kuningas.” Yhdessä Jeesuksen kanssa ristiinnaulittiin kaksi rosvoa, toinen hänen oikealle, toinen hänen vasemmalle puolelleen.
Ohikulkijat pilkkasivat häntä. Päätään nyökyttäen he sanoivat: ”Sinähän pystyt hajottamaan temppelin ja rakentamaan sen uudelleen kolmessa päivässä. Pelasta nyt itsesi, jos kerran olet Jumalan Poika. Tule alas ristiltä!” Ylipapit yhtyivät hekin pilkkaan yhdessä lainopettajien ja vanhimpien kanssa. He sanoivat: ”Muita hän kyllä on auttanut, mutta itseään hän ei pysty auttamaan. Onhan hän Israelin kuningas, tulkoon nyt ristiltä alas! Silloin me uskomme häneen. Hän on pannut luottamuksensa Jumalaan – pelastakoon Jumala nyt hänet, jos on häneen mieltynyt! Onhan hän sanonut olevansa Jumalan Poika.” Samalla tavoin häntä pilkkasivat myös rosvot, jotka oli ristiinnaulittu yhdessä hänen kanssaan.
Mutta keskipäivällä, kuudennen tunnin aikaan, tuli pimeys koko maan ylle, ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka. Yhdeksännen tunnin vaiheilla Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Eeli, Eeli, lama sabaktani?” Se merkitsee: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? Tämän kuullessaan muutamat siellä olevista sanoivat: ”Hän huutaa Eliaa.” Heti yksi heistä kiiruhti hakemaan sienen, kastoi sen hapanviiniin, pani kepin päähän ja tarjosi siitä hänelle juotavaa. Toiset sanoivat: ”Katsotaanpa nyt, tuleeko Elia hänen avukseen.” Mutta Jeesus huusi taas kovalla äänellä ja antoi henkensä.
Sillä hetkellä temppelin väliverho repesi kahtia, ylhäältä alas asti. Maa vavahteli, kalliot halkeilivat, haudat aukenivat, ja monien poisnukkuneiden pyhien ruumiit nousivat ylös. He lähtivät haudoistaan, ja Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen he tulivat pyhään kaupunkiin ja näyttäytyivät siellä monille.
Kun sadanpäällikkö ja miehet, jotka hänen kanssaan vartioivat Jeesusta, näkivät maan vavahtelun ja kaiken, mitä tapahtui, he pelästyivät suunniltaan ja sanoivat: ”Tämä oli todella Jumalan Poika!”

Rakkaat kristityt!

Tänään pitäisi kaikki kirkonpenkit kääntää siten, että katseemme suuntautuisi kirkon eteläpäädyssä olevaan vanhaan krusifiksiin. Olisi hyvä istua vain hiljaa ja katsella. Siinä hän on. Kärsivä ja kuoleva Kristus.

Krusifiksi – veistos, joka muistuttaa tapahtumista kaksituhatta vuotta sitten. Voimme kuvitella itsemme Jerusalemin ulkopuolelle katselemaan näkyä. Kolme ristiä on pystytetty pääkallon muotoiselle kummulle. Jeesus on keskimmäisellä.

Väkeä kulkee ohi – osa ilkkuu ja pilkkaa. ”Muita hän on auttanut – itseään ei voi auttaa… Hän on pannut luottamuksensa Jumalaan – pelastakoon Jumala nyt hänet, jos on häneen mieltynyt!”

Ohikulkijat ovat väsymykseen asti nähneet samanlaisen näyn tuolla samaisella paikalla. Monet, monet ovat joutuneet näkemään roomalaisen kidutuspaalun ja siihen naulatut rikolliset. Ei mitään uutta. Taas ovat pahantekijät ristillä.

Katse voi tavoittaa muitakin. Tuolla on pieni joukko, joka itkee. He itkevät Jeesusta. Maria poikaansa, muutama muu hyvää ystävää ja opettajaa. Kaiken loppu. Toivon menetys.

Kirkkovuosi saa meidät elämään menneet tapahtumat uudelleen ja uudelleen. On kuin ne tapahtuisivat tänään. Olen läsnä – elän todeksi sellaista, mikä tapahtui kauan sitten. Se kuuluu hengelliseen todellisuuteen. Siinä hän on. Riippuu ristillä. Minä katselen.

Kärsimys on todellisuutta tänään. Läpi paastonajan kirkossamme on ollut nähtävillä teoksia, jotka kertovat tämän päivän kärsimyksestä. Pahuus on todellista. Kärsimys on todellista. Se voi tuntua kaukaiselta meistä, jotka elämme yhdessä maailman onnellisemmista maista.

Uutisvirta toistaa kuvia pommitetuista kaupungeista. Uudelleen ja uudelleen kuulemma pakolaisista ja turvapaikanhakijoista. Elämme tuota todellisuutta täällä turvallisessa Loviisassakin. Taas tätä – uudelleen ja uudelleen. Tämähän on nähty ja kuultu moneen kertaan.

Rakkaat kristityt – silmät näkevät – mutta näemmekö. Korvat kuulevat – mutta kuulemmeko. Onko sydän auki hädälle – vai onko se turtunut toisen tuskalle. Kuljemmeko ohi – vai pysähdymmekö. Onko kaikilla ihmisillä arvo. Niin suuri arvo, että Kristus antoi itsensä kerran sen vuoksi uhriksi osoittaakseen Jumalan rakkauden syvyyden ja antaakseen meille esikuvan.

Kristus kärsii tänään. Ihmiskunnan pahuus saa ilmaisunsa jokaisessa kärsivässä. Se saa ilmaisunsa sodan jaloissa elävässä lapsessa ja aikuisessa. Se saa ilmaisunsa hänessä, joka näkee kotinsa murskautuvan. Se saa ilmaisunsa hänessä, joka on kadottanut turvallisuuden elämästään. He kantavat harteillaan ihmiskunnan pahuutta, jossa toinen asettuu alistamaan toista riistäen inhimillisen elämän oikeutuksen. Kristus kärsii tänään. Hän kärsii jokaisessa heikossa.

Kuinka kuljen kärsimyksen ohi? Kuinka katselen kärsivää?

Rakas kristitty – pysähdy krusifiksin eteen. Palaa ajatuksissasi Jerusalemin ulkopuolelle. Siinä hän on – toivon tuoja.

Rakkauden puolella

Saarna Loviisan kirkossa 4.3.2018
3. paastonajan sunnuntai

 

Jeesus sanoi:
    ”Kuka teistä voi osoittaa, että minä olen tehnyt syntiä? Ja jos puhun totta, miksi ette usko minua? Se, joka on lähtöisin Jumalasta, kuulee mitä Jumala puhuu. Te ette kuule, koska ette ole lähtöisin Jumalasta.”
    Juutalaiset sanoivat Jeesukselle: ”Sinä olet samarialainen, ja sinussa on paha henki. Eikö asia olekin niin?” Jeesus vastasi: ”Ei minussa ole pahaa henkeä. Minä kunnioitan Isääni, mutta te häpäisette minua. Itse en kysy kunniaani, mutta on toinen, joka kysyy ja tuomitsee. Totisesti, totisesti: joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan näe kuolemaa.”
    Juutalaiset sanoivat hänelle: ”Nyt asia on selvä: sinussa on paha henki. Abraham on kuollut, samoin profeetat, mutta sinä sanot: ’Joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan kohtaa kuolemaa.’ Sinäkö muka olet suurempi kuin isämme Abraham? Hän on kuollut, ja niin ovat kuolleet myös profeetat. Mikä sinä luulet olevasi?”
    Jeesus vastasi: ”Jos minä itse kirkastan kunniaani, se kunnia ei ole minkään arvoinen. Mutta minun kunniani kirkastaa Isä, hän, jota te sanotte omaksi Jumalaksenne. Te ette ole oppineet tuntemaan häntä, mutta minä tunnen hänet. Jos sanoisin, etten tunne, olisin valehtelija niin kuin te. Mutta minä tunnen hänet ja pidän kiinni hänen sanastaan. Teidän isänne Abraham iloitsi siitä, että saisi nähdä minun päiväni. Hän näki sen ja riemuitsi.”
    Juutalaiset sanoivat hänelle: ”Et ole edes viidenkymmenen ja olet muka nähnyt Abrahamin!” Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: jo ennen kuin Abraham syntyi – minä olin.” Silloin he alkoivat poimia kiviä heittääkseen niillä häntä.

Joh. 8: 46-59

Rakkaat kristityt!

Kahden vuoden ajan meillä on täällä Loviisassa ollut uusia naapureita ja uusia ystäviä. He ovat tulleet kaukaa. Toiset heistä ovat tulleet etsimään elämäänsä turvapaikkaa – toisille turvapaikka oli myönnetty jo ennen heidän tuloaan tänne. Se on ero turvapaikanhakijan ja pakolaisen välillä. Suomi on tunnettu turvallisena maana, jossa ei tarvitse pelätä. Lapset voivat leikkiä yksin pihalla tai kävellä kouluun – täällä on turvallista.

Osa heistä on tullut meille hyvinkin läheiseksi täällä seurakunnassa. Moni heistä käy lähes joka sunnuntai kirkossa ja muissakin seurakunnan tilaisuuksissa. Käy siitä huolimatta, että yhteinen kieli voi olla hyvin hatara. ”Osaan suomea vain vähän” -on usein kuultu lause. On vain hyvä olla yhdessä. On hyvä tulla yhteiseen ehtoollispöytään – ehtoollinen on yhteinen, vaikkei olisi yhteisiä sanoja.

Olen kuullut hyvän todistuksen kristityistä. Siis teistä – rakkaat ystävät. Todistuksen siitä, kuinka olette auttaneet ja tukeneet ja eläneet todeksi rakkautta. Rakkaus on enemmän kuin sanat. Käytännön välittäminen on Jumalan hyvyyden todeksi tekemistä.

Viime päivinä moni on vedonnut loviisalaisten turvapaikanhakijoiden puolesta. Tuo perhe, johon kuuluu seitsemän tyttöä ja heidän vanhempansa – on saanut monet liikkeelle vetoamaan inhimillisyyden puolesta. Tuo perhe on viime syksystä alkaen ollut erityisesti seurakuntamme mielessä. Olen aina välillä miettinyt – miten voi palauttaa jonnekin, missä palautettava ei ole koskaan ollut. Näinhän asia on kolmen nuorimman tytön osalta. He ovat syntyneet Suomessa. Kyse ei ole palauttamisesta, vaan lähettämisestä.

Kun kohtaamme tämän kaltaisia asioita herää kysymys, onko kristityn otettava kantaa. Avaanko suuni vai olenko vain hiljaa. Jos avaan suuni – niin mitä pitäisi sanoa? Kenelle ja kuinka.

Jeesus ei aikanaan oikein sopinut vallassaolijoiden pirtaan. Hän oli kiusallinen henkilö. Hän asettui rohkeasti heikoilla olevien puolelle. Johanneksen evankeliumin kahdeksas luku – se, josta päivän tekstikatkelma on osa – alkaa kuvauksella tilanteesta, jossa Jeesuksen luokse tuotiin aviorikoksesta kiinniotettu nainen. (Miten olikin käynyt niin, että nainen jäi kiinni, mutta mies ei?!) Jeesus haluttiin panna koetukselle: ”Mooses on antanut määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?” Muistanet, että kohtaaminen päättyi siihen, että Jeesus kehotti synnittömän heittämään ensimmäisen kiven. Ja niin yksi toisensa jälkeen poistui paikalta, kunnes jäljellä olivat vain Jeesus ja nainen.

Jeesus herätti ihmetystä. Hän herätti ihmetystä, koska hän kerta toisensa jälkeen asetti kyseenalaiseksi uskonnollisen tradition. Hän armahti. Hän auttoi. Hän paransi. Kuuli ja näki.

Kuka sinä Jeesus olet? Oletko todella ihmiseksi tullut Jumala? Siitä lopulta tämän päivän evankeliumissa on kyse. Juutalaiset totesivat: sinussa on paha henki. Et ole Jumalasta, se mitä puhut on valhetta. He olivat valmiit jopa kivittämään hänet. Emme siedä häntä, joka armahtaa syntisiä.

Jeesus todistaa itse toisin – hänen armahtamansa todistavat toisin. Jeesus on muuta.

Viime aikojen minua puhutellein todistus Kristuksesta on tullut turvapaikkaa hakevan suusta. Jeesuksesta on tullut rakas. Se on koskettavaa – se on vahva todistus Jumalan rakkauden kosketuksesta.

Tämän sunnuntain aiheeksi kirkkokäsikirjassa on annettu: ”Jeesus, Pahan vallan voittaja.” Jeesus saa aikaan ihmeitä. Hän sai niitä aikaan kulkiessaan Palestiinan polkuja – mutta hän tekee niitä ihmeitä edelleen. Hän tekee niitä ihmeitä sytyttäen rakkauden ihmisen sydämeen. Kun sydämet alkavat avautua toisten hädälle – ihmeitä alkaa tapahtua. Näin uskon. Rakkaudella on ihmeitä tekevä voima. Siksi me emme voi vaieta. Siksi emme voi sulkea sydäntä, kun elämää uhataan.

 

Jalat maassa

Saarna Loviisan kirkossa Kynttilänpäivänä 4.2.2018

Sana tuli lihaksi
       ja asui meidän keskellämme.
       Me saimme katsella hänen kirkkauttaan,
       kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa.
       Hän oli täynnä armoa ja totuutta.
      Johannes todisti hänestä ja huusi: ”Hän on se, josta sanoin: Minun jälkeeni            tuleva kulkee edelläni, sillä hän on ollut ennen minua.”
      Hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet,  armoa armon lisäksi.
       Lain välitti Mooses, armon ja totuuden toi Jeesus Kristus.
       Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt.
       Ainoa Poika, joka itse on Jumala
       ja joka aina on Isän vierellä,
       on opettanut meidät tuntemaan hänet.

Joh. 1: 14-18

Rakkaat kristityt!

Täällä kirkossa minulla on yksi hyvin rakas paikka. Se on paikka, jossa koen oloni hyvin levolliseksi. Se on tuossa alttarilla.

Kun olen kääntyneenä alttaria kohden, voin tavoittaa kaksi hyvin erilaista näkymää.

Ensimmäinen näkymistä on Jeesuksen varvas. Kyse on siis tietenkin tuosta Thordvaldsenin Jeesus-patsasta. Varvas on juuri sopivasti katseen korkeudella. Sitä ei alttarilla ollessa voi olla huomaamatta.

Jeesuksella ei ole kenkiä. Hän seisoo siinä paljain jaloin.

Tiedän toki, että on kyse vain patsaasta. Silti tuo paljas varvas on alkanut puhutella minua. Jeesus seisoo paljain jaloin tämän maan kamaralla. Tuntee sen, niin kuin vain maa voidaan tuntea jalkojen alla. Hän ei ole tarina. Hän ei ole satu. Hän todella käveli kerran tämän maan kamaralla. Hän tunsi sen jalkapohjissaan.

Elää jalat maassa – on tuttu sanonta. Kun jalat ovat maassa, ollaan tekemisissä elämän todellisuuden, realiteettien kanssa. ”Hän oli täynnä totuutta” – sanottiin päivän evankeliumissa. Se ei tarkoita, että hän olisi laukonut ”totuuksia”, – ei, vaan se tarkoitti ja tarkoittaa yhä sitä, että hän tunsi ja tuntee todellisuuden. Hän tunsi sen itsessään – olihan hän tullut ihmiseksi. Hän näki sen myös ympärillään – hän näki sen elämän ilossa ja surussa. Hän näki rikkauden ja köyhyyden, hän näki omat ja vieraat, tutut ja tuntemattomat, terveet ja sairaat, kiusaajat ja kiusatut, oman edun tavoittelijat ja hyväksikäytetyt. Hän eli ihmisenä ihmisten keskellä. Kantoi huolta ja murhetta. Hän ei ollut mikään yli-ihminen – hän tuli yhdeksi meistä. Jumala tuli ihmiseksi. Siis ihmiseksi.

Ensimmäinen näkymäni tuossa alttarilla on siis Jeesuksen varvas – joka monessa mielessä muistuttaa inhimillisyydestä.

Toinen näkymä on Jeesuksen lempeä katse. Sen kohtaan, kun nostan katseeni ylöspäin. Alttarilla seisova pappi kohtaa Jeesuksen lempeän katseen katsoessaan ylös. Siinä hän on – kädet siunaavassa asennossa. Kuin juuri minua varten. Ehkä se tekee tuosta paikasta parhaan. Ehkä.

” Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme.
Me saimme katsella hänen kirkkauttaan,
kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa.
Hän oli täynnä armoa ja totuutta.”

”Hän oli täynnä armoa ja totuutta”. Lain vaatimukset saavat väistyä. Kristus on täynnä armoa ja totuutta. Hän kätkee halaukseensa. Hän hyväksyy seuraansa – vaikka tuntee meistä totuuden. Tuntee kipumme, vikamme, puutteemme, syyllisyytemme, kaipauksemme, ikävämme – niin mitä sitten itse kussakin oikein onkaan. Hän katsoo lempeästi silmiin ja toivottaa tervetulleeksi.

Kynttilänpäivä muistuttaa valosta. Kynttilänpäivä muistuttaa siitä, kuinka pimeyden keskellä pienikin valo, merkitsee paljon. Valo tuo tullessaan toivon, se tuo tullessaan mahdollisuuden toimia. Pimeys tekee meidät avuttomiksi. Emme näe eteenpäin.

Kristus kutsuu meitä valoon. Ei ole sattumaa, että Johannes evankeliumissaan toteaa: ”Lain välitti Mooses, armon ja totuuden toi Jeesus Kristus.”

Kovin vähän lohduttaa tieto siitä, mikä olisi oikein. Siitähän laki kertoo, siitä käskyt kertovat. Mitä apua niistä on – kun emme niitä kuitenkaan sydämestämme pysty täyttämään. Tieto siitä, miten pitäisi elää – on usein hyvin ahdistava. Pelkkä tieto ei paljon auta. Pimeys vain kiristää otettaan.

Kristus toi jotain muuta. ”Me saimme katsella hänen kirkkauttaan…” Hän toi armon ja totuuden. Hän antoi meille luvan olla ihminen. Tällainen monella tavalla puutteellinen ja viallinen. Tällaisena hän kätkee meidät rakkautensa syleilyyn. Siinä valo. Se tuo toivon. Ei mikään muu.

Evankeliumin viesti kuuluu myös arkeen. Totuudella ja armollisuudella on merkillinen vaikutus yhteiselämään. Mitä tapahtuu, kun totuus puuttuu ihmissuhteista. Mitä tapahtuu, kun elämä on salailua? Mitä tapahtuu, kun esitän enemmän kuin olen? Yhteys katoaa. Se katoaa vääjäämättä.

Totuus kyselee meiltä rohkeutta olla sellaisia kuin olemme toisillemmekin, läheisillemme – meille rakkaille ja tärkeille ihmisille. Niin – olla rehellinen jopa itselleen ja Jumalalle.

Totuus voi joskus olla kova ja kipeä. Siksi sen kanssa käsikädessä kulkee armollisuus, joka ottaa vastaan ja luo yhteyksiä ja korjaa siltoja ihmisten välillä. Kristuksen rakastava tervetulotoivotus kuuluu keskelle arkea.

Tehtävän edessä

Saarna Lapinjärven kirkossa 14.1.2018
2. sunnuntai loppiaisesta.

Jeesus tuli Nasaretiin, missä hän oli kasvanut, ja meni sapattina tapansa mukaan synagogaan. Hän nousi lukemaan, ja hänelle ojennettiin profeetta Jesajan kirja. Hän avasi kirjakäärön ja löysi sen kohdan, jossa sanotaan:
      – Herran henki on minun ylläni,
      sillä hän on voidellut minut.
      Hän on lähettänyt minut
      ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,
      julistamaan vangituille vapautusta
      ja sokeille näkönsä saamista,
      päästämään sorretut vapauteen
      ja julistamaan Herran riemuvuotta.
    Hän kääri kirjan kokoon, antoi sen avustajalle ja istuutui. Kaikki, jotka synagogassa olivat, katsoivat tarkkaavasti häneen. Hän alkoi puhua heille: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.”

Luuk. 4: 16–21

Rakkaat kristityt!

Evankeliumi vie meidät tänään Nasaretin kaupunkiin. Jos matkustat tänä päivänä Israeliin – löydät tuon vanhan pienen kaupungin sieltä yhä. Se sijaitsee reilun kolmekymmentä kilometriä Genesaretinjärveltä eli Galilean mereltä länteen. Pieni kaupunki – Jeesuksen aikana lienee ollut asukkaita muutama sata. Ei enempää.

Se oli kaupunki, jossa Jeesus oli elänyt lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Emme tiedä kauanko hän oli ollut välillä muualla, mutta evankeliumit kertovat, että ennen tänään esillä olevia tapahtumia Jeesus oli kastettu Jordanilla ja sen jälkeen hän oli paholaisen kiusattavana. Nyt hän oli palanut kotikaupunkiinsa vuoren rinteelle.

Jeesus oli siis tullut sapattina lapsuutensa synagogaan. Todennäköisesti synagoga oli hyvin vaatimaton – on jopa mahdollista, että se sijaitsi ulkona, mutta oli joka tapauksessa paikka, johon kylän tai kaupungin väki sapatti sapatin jälkeen kokoontui yhteen. Evankelista Luukas sijoittaa tapahtuman Jeesuksen julkisen toiminnan alkuun, on kyse Jeesuksen ensimmäisestä saarnasta.

Ympärillä on tuttuja ihmisiä. Jeesus tuntee kuulijansa ja kuulijat tuntevat Jeesuksen. Evankelista kertoo, että Jeesukselle ojennettiin kirjakäärö – jos niin oli, oli Nasaretin kylä hyvin rikas omistaessaan tuollaisen aarteen. Aarteita kirjakääröt kaikessa harvinaisuudessaan olivat. Silloin ei Raamattuja ollut joka kodissa – niin kuin nykyään. Jeesus siis lukee tai lausuu ulkoa tuon kuulemamme Jesajan kirjan katkelman:

– Herran henki on minun ylläni,
sillä hän on voidellut minut.
Hän on lähettänyt minut
ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,
julistamaan vangituille vapautusta
ja sokeille näkönsä saamista,
päästämään sorretut vapauteen
ja julistamaan Herran riemuvuotta.

Tekstiä seuraa ehkä kirkkohistorian lyhyin saarna: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.”

Tätä Nasaretin synagogassa pidettyä lyhyttä raamatunselitystä on pidetty Jeesuksen ohjelmajulistuksena. Nykyaikaisella strategiakielellä sitä voitaisiin kutsua Jeesuksen missioksi tai visioksi: tätä varten olen tullut. Tätä olen tullut tekemään. Tämä kaikki on totta tänään.

Päivän evankeliumi päättyy tuohon Jeesuksen lyhyeen saarnaan.

Jos lukisimme Luukkaan evankeliumia hieman eteenpäin, selviäisi miten saarna otettiin vastaan. Ensin kiiteltiin, sitten alettiin ihmettelemään, että eikös tämä ole ihan tuttu mies meidän kylältä. Sitten raivostuttiin ja ajettiin Jeesus ulos kaupungista ja aiottiin työntää hänet jyrkänteeltä alas. Jeesus kuitenkin kulki väkijoukon poikki ja lähti jatkamaan matkaansa.

Ei ollut helppo uskoa. Ei ollut helppo uskoa sitä miehestä, joka oli kasvanut näille hänelle tuttujen ihmisten keskellä. Mutta sitten alkoi tapahtua.

Kapernaumissa Jeesus vapauttaa miehen pahan hengen vallasta, parantaa Pietarin anopin, kutsuu Gennesaretinjärven rannalla itselleen opetuslapsia, parantaa spitaalisen, halvaantuneen ja matka jatkuu. Evankeliumit ovat täynnä ihmeellisiä kohtaamisia. Yhä useammat vakuuttuvat, että nyt tässä ei ole kuka tahansa. Tämä mies on toisenlainen.

Alkaa näkyä se, mitä Markus kirjoittaa tämän päivän vaihtoehtoisessa : ”Jeesus sanoi: ”Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle.”

Jos evankeliumin selaamista jatkaa, voimme lukea kuinka hän armahtaa aviorikoksesta kiinni otetun, antaa anteeksi, kieltää tuomitsemasta, kehottaa rakastamaan vihamiehiä, varoittaa rikkauden vaaroista… silmien eteen piirtyy kuva siitä – mitä tarkoittaa, kun joku rakastaa. Pahaan ei vastata pahalla, kaksi kovaa ei asetu vastakkain. Sen sijaan aitoja kohtaamisia kerta toisensa jälkeen niissä elämäntilanteissa, joissa ihmiset elivät.

Rakkaat kristityt! Meidät on kasteessamme kutsuttu seuraamaan Kristusta. Hän osoittaa tietä. Hän näyttää uudenlaista elämäntapaa. Ja uskallan väittää, että se elämä, johon hän meitä tänään kutsuu, ei ole käynyt vanhanaikaiseksi, ei ole menettänyt merkitystään.

Me elämme ajassa, jossa vahvat, nopeat, tehokkaat, kauniit ja nuoret tuntuvat aina voittavan. Ja kuitenkin – me tiedämme millaista hedelmää tehokkuuden paine tuo ihmisten elämään. Yhä useampi väsähtää, yhä useampi kokee elämänsä arvottomaksi. Tehokkuuden vaatimus on ihmisyydelle julma.

Kristus osoittaa toisenlaista tietä – Kristus opettaa toisenlaista ihmisyyttä. Olet arvokas, olet rakas – et sen perusteella mitä olet tehnyt tai saanut aikaiseksi – vaan koska olet olemassa.

Köyhät, vangitut, sokeat – kaikki tarvitsevat – saavat kuulla ilosanoman. Vapaus koittaa, riemuvuosi alkaa.

Hyvät ystävät.

Vuoden kuluttua kuulumme samaan seurakuntaan, Agricolan suomalaiseen seurakuntaan. Nyt elämme valmistelujen aikaa. Elämme aikaa, jolloin tuo Jeesuksen tämänpäiväinen saarnateksti tulisi lukea uudelleen kysellen: miten me jatkamme tätä Jeesuksen aloittamaa tehtävää. Tuo visio ei ole kadonnut mihinkään, se on yhtä ajankohtainen tänään kuin silloin vajaa kaksituhatta vuotta sitten. Edelleen on julistettava hyvää sanomaa ja vapautettava sidottuja ihmisiä kahleistaan, avattava silmiä ja korvia ja vapautettava sorrettuja vapauteen. Sitä tietä yhdessä etsimme.

Ajan taite

Saarna Loviisan kirkossa 7.1.2017
1. sunnuntai Loppiaisesta

Kansa oli odotuksen vallassa. Kaikki pohdiskelivat, oliko Johannes ehkä Messias. He saivat Johannekselta vastauksen: ”Minä kastan teidät vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi. Minä en kelpaa edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja. Hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella. Hänellä on kädessään viskain, ja sillä hän puhdistaa puimatantereensa viljan. Jyvät hän kokoaa aittaansa, mutta ruumenet hän polttaa tulessa, joka ei koskaan sammu.”
    Monilla muillakin tavoin Johannes vetosi ihmisiin julistaessaan heille evankeliumia.
    Paljon kansaa oli kastettu. Kun myös Jeesus oli kastettu, niin taivas aukeni hänen rukoillessaan ja Pyhä Henki laskeutui hänen ylleen näkyvässä muodossa, kyyhkysen kaltaisena. Ja taivaasta kuului ääni: ”Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.”

Luuk. 3: 15–18, 21–22

Rakkaat kristityt!

Viime keskiviikkona pidin täällä kirkossa – niin kuin monena muunakin keskiviikkona – arki-illan varttikirkon. Varttikirkossa olemme viime kuukausien aikana käyneet lävitse ensimmäistä Korinttilaiskirjettä. Nyt oli vuorossa 13. luku. Tuon luvun loppupuolella oli hyvin mielenkiintoinen lause: ”Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. ”

Tunnistan itseni oikein hyvin tuosta Raamatun lauseesta. Tarkoitan sillä nyt lähinnä sitä, että tiedän ajattelevani nyt kovin monesta asiasta eri tavalla kuin vaikkapa viisitoista vuotiaana, jolloin uskonasiat olivat erityisesti alkaneet rippikoulun myötä elää minun elämässäni. Tunnistan hyvin, että tuohon aikaan minun maailmani oli kovin mustavalkoinen. Oikean ja väärän raja oli selvä – ja sen myötä syyllisyys kalvoi mieltä varsin usein.

Uskonasiat olivat aivan selvät. Tuntui, että jokaiseen asiaan, jota nyt suinkin uskalsi ajatella, taisi olla aika selvät vastaukset. Ja tiedän, etten ole kokijana ollenkaan ainoa – vaan tuo tapa kokea asioita kuului tuohon elämänvaiheeseen. Kuulunee kaikille. Minulla se sai muotonsa hengellisissä kysymyksissä, toisilla sitten muunlaisessa elämänkatsomuksessa. Paavalikin toteaa asioiden kulkevan jotenkin niin. Lapsella on lapsen ajatukset, aikuisella aikuisen.

Me tarvitsemme elämämme kaikenlaisia vaiheita. Elämä on kasvamista ja muuttumista alusta loppuun. Ja sama lainalaisuus koskettaa myös hengellistä elämää. Uskon, että tunnistat sen.

Mutta on mielenkiintoista, että kun lähestyy tämän päivän Raamatun tekstejä – siis erityisesti tätä evankeliumin katkelmaa – niin syntyy ajatus, että tällainen muutos kätkeytyy jo Jumalan pelastussuunnitelmaan, pelastushistoriaan.

Päivän evankeliumi tuo eteemme erään tärkeän käännekohdan. Johannes Kastajan aika vaihtuu Jeesuksen aikaan. He edustavat eri aikaa, eri aikakautta.

Johannes on ensisijaisesti parannussaarnaaja. Hän kehotti ihmisiä kääntymään ja tekemään parannuksen. Ja kun he tekivät niin – Johannes kastoi heidät Jordan virrassa. Johanneksen kaste oli nimenomaan parannuksen tekemiseen liittyvä kaste – ei vielä kristillinen kaste. Sen kasteen Jeesus asetti vasta muutamaa vuotta myöhemmin.

Johannes oli viimeinen lain ja profeettojen ajan julistaja. Hänen julistukseensa kätkeytyi lupaus: Minun jälkeeni tulee minua suurempi, jonka kengännauhojakaan en ole arvollinen avaamaan.

Täällä Loviisan kirkossa monessa kohdin toistuva symboli on alaspäin laskeutuva kyyhkynen. Se näkyy alttarilla, se näkyy papin stoolassa ja messukasukassa. Tuo symbolin taustalla on luonnollisesti tapahtuma, josta päivän evankeliumi kertoo.

Kun Jeesus oli kastettu, aukeni taivas ja Pyhä Henki laskeutui kyyhkysen kaltaisena. Taivaasta kuului ääni: ”Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.”

Alkoi uusi aika.

Kyyhkynen esiintyy Raamatussa jo Vanhassa testamentissa. Tapaamme kyyhkysen Nooaa koskevassa kertomuksessa. Ehkä muistat tuon kertomuksen. Sen loppuosahan oli ensimmäisenä lukukappaleena tänään. Oli siis kyse vedenpaisumuksesta. Kertomuksen loppupuolella Nooa lähettää kyyhkysen arkista. Lopulta kyyhkynen pala nokassaan tuore oksa. Siitä Nooa tietää, että vesi on alkanut laskeutua ja vedenpaisumus on ohi. Kyyhkynen tuo toivon.

Ei ole sattumaa, että uusi aika koittaa, kun Pyhä Henki kyyhkysen muodossa näkyvällä tavalla laskeutuu taivaasta Jeesuksen päälle ja jää siihen. Se on merkki toivosta. Se on merkki siitä, että lain ja profeettojen aika on päättynyt ja on alkanut armon aika.

Jeesuksen koko toiminta, Jeesuksen kärsimys ja kuolema, Jeesuksen ylösnousemus – toi tullessaan armon ajan tähän maailmaan ja antoi meille toivon. Ei enää silmä silmästä eikä hammas hampaasta – ei kostonkierrettä, vaan armahdusta. Syntiset ja syylliset, hyljeksityt ja pois potkitut kutsutaan samaan pöytään.

Palaan saarnani alkuun.

On merkillistä, että usein me itse kukin – minä ainakin – käymme ikään kuin omassa elämässämme läpi tämän taitekohdan. Vain elämän myötä armo ja armollisuus löytyvät. Elämä löytää uusia sävyjä. Löytyy se ihmeellinen asia, että lopulta kaikki on lahjaa. Lahjaa, joka annettiin meille jo ennen kuin ymmärsimme edes sitä pyytää. Kasteessa.

Tämän armon vahvistuksen me saamme uudelleen käydessämme yhdessä viettämään Herran pyhää ehtoollista.

Vielä joulusta

Saarna Loppiasena 6.1.2018 Loviisan kirkossa

 

Kun Jeesus oli syntynyt Juudean Betlehemissä kuningas Herodeksen aikana, Jerusalemiin tuli idästä tietäjiä. He kysyivät: ”Missä se juutalaisten kuningas on, joka nyt on syntynyt? Me näimme hänen tähtensä nousevan taivaalle ja tulimme osoittamaan hänelle kunnioitustamme.” Kuullessaan tästä kuningas Herodes pelästyi, ja hänen kanssaan koko Jerusalem. Hän kutsui koolle kansan ylipapit ja lainopettajat ja tiedusteli heiltä, missä messiaan oli määrä syntyä. ”Juudean Betlehemissä”, he vastasivat, ”sillä näin on ilmoitettu profeetan kirjassa:
      – Sinä, Juudan Betlehem,
      et ole suinkaan vähäisin heimosi valtiaista,
      sillä sinusta lähtee hallitsija,
      joka on kaitseva kansaani Israelia.”
    Silloin Herodes kutsui salaa tietäjät luokseen ja otti heiltä juurta jaksain selville, milloin tähti oli tullut näkyviin. Sitten hän lähetti heidät Betlehemiin. ”Menkää sinne”, hän sanoi, ”ja ottakaa asiasta tarkka selko. Kun löydätte lapsen, niin ilmoittakaa minulle, jotta minäkin voisin tulla kumartamaan häntä.” Kuninkaan sanat kuultuaan tietäjät lähtivät matkaan, ja tähti, jonka he olivat nähneet nousevan taivaalle, kulki heidän edellään. Kun tähti tuli sen paikan yläpuolelle, missä lapsi oli, se pysähtyi siihen. Miehet näkivät tähden, ja heidät valtasi suuri ilo. He menivät taloon ja näkivät lapsen ja hänen äitinsä Marian. Silloin he maahan heittäytyen kumarsivat lasta, avasivat arkkunsa ja antoivat hänelle kalliita lahjoja: kultaa, suitsuketta ja mirhaa.
    Unessa Jumala varoitti tietäjiä palaamasta Herodeksen luo, ja niin he menivät toista tietä takaisin omaan maahansa.

Matt. 2: 1-12

Rakkaat kristityt!

Viimeisen kahden viikon aikana kirkkoon jouluajaksi asetettu Loviisan joulukalenterin luukku 24 on herättänyt paljon keskustelua niin somessa – kuin muutenkin joidenkin yhteydenottojen muodossa. Pauliina Turakka Purhosen asetelma on herättänyt paljon ajatuksia – niin positiivisia, kuin erityisesti negatiivisia, ihastusta ja vihastusta.

Kun katson tai kuuntelen mitä tahansa teosta tai maisemaa, kun kuuntelen musiikkia – omassa mielessäni herää siitä ajatuksia. Vaikka katsoisimme aivan samaa teosta tai kuulisimme samaa musiikkia – kokemuksemme voi olla hyvin erilainen ja siitä heräävät ajatukset hyvin erilaisia. Eikä toisen kokemus ole sen oikeampi kuin toisenkaan. En ryhdy arvailemaan, mitä taiteilija on halunnut sanoa – hänen työnsä ei herättänyt samanlaista keskustelua kaksi vuotta sitten niiden ollessa esillä täällä kirkossa. Kritiikkiä toki silloinkin.

Kun katson tätä kaikkea – se herättää minussa ensiksi hämmennyksen. Asetelma muistuttaa jouluasetelmaa – sellaiseksi se varmasti on tarkoitettu. Minä näen muutakin. Se on selvää, että tuo pieni seimi – joka on siis omista varastoistamme – kuvaa vastasyntynyttä Jeesuslasta. Mutta entä nämä muut?

Me olemme tottuneet lähestymään joulun sanomaa Luukkaan evankeliumin näkymästä käsin. Uuden testamentin neljä evankelistaa kuitenkin lähestyvät joulua hyvin eri tavoin. Markus – jonka evankeliumi on vanhin- ei kerro Jeesuksen syntymästä mitään. Antaa kyllä erään viitteen evankeliumissaan myöhemmin. Palaan siihen.

Luukas on siis meille tutuin. Hän on Uuden testamentin kirjoittajista ainoa pakanakristitty, apostoli Paavalin työtoveri. Hän painottaa evankeliumissaan sitä, että Jeesus on syntisten ystävä ja heikkojen ja hylättyjen auttaja. Hänelle on tärkeää, että Vapahtajan syntymästä kerrottiin ensin paimenille – paimenille, joista hurskaat sanoivat: ”kirottua kansaa, joka ei lakia tunne”. Kirottua siksi, etteivät paimenet työnsä vuoksi voineet pitää sapattia.  Tänään me näemme kirkossa naispuolisen paimenen, joka syöttää pientä karitsaa omalla maidollaan.

Luukas on evankeliumia kirjoittaessaan käyttänyt pohjatekstinä Markuksen evankeliumia ja lisännyt siihen omista lähteistä hänelle tärkeitä kertomuksia kuten Jeesuksen vertauksen tuhlaajapojasta, joka lopulta joutuu elämässään aivan pohjalle sikopaimeneksi asti. Tuhlaajapoika ja sika – näyttävät päässeen mukaan tähän teokseen muistuttamaan, että Vapahtaja syntyi heitäkin varten, jotka ovat aivan pohjalla.

Matteus puolestaan kertoo, kuinka Joosef suunnittelee hylkäävänsä Marian, kun huomaa tämän olevan raskaana, mutta saa sitten enkeli-ilmestyksen. Enkeli kertoo Marian olevan raskaana Pyhän Hengen vaikutuksesta. Matteus toimii Syyrian Antiokiassa. Hän kirjoittaa evankeliumiaan niin ikään Markuksen tekemään runkoon – mutta hieman eri painotuksin. Hänelle on tärkeää kertoa, että evankeliumi kuuluu kaikille. Joulukertomukseen hän liittää itämaan tietäjät. He tulevat jostain nykyisten Irakin, Iranin tai Afganistanin alueilta etsimään vastasyntynyttä juutalaisten kuningasta. He kuitenkin löysivät muuta kuin mitä kuvittelivat löytävänsä. Hehän menivät etsimään kuningasta Herodeksen hovista. Luonnollinen paikka kuninkaan syntyä. Sieltä heidät kuitenkin ohjattiin Betlehemiin, joka ennustusten mukaan oli Messiaan syntymäpaikka.

Herodeksen luona vierailusta kuitenkin seurasi, että Herodes halusi surmata hänen valtaansa uhkaavan uuden kuninkaan ja lähetti sotilaansa suorittamaan Betlehemin lastensurman. Minun on hyvin vaikea nähdä tässä keskimmäisessä hahmossa Mariaa – toki se kuvaa vastasynnyttänyttä äitiä. Teos ei näytä minun silmissäni nuorelta tytöltä. Vastasynnyttäneeltä naiselta toki. Minä näen taideteosta katsoessani äidin kuollut lapsi sylissään, lapsihan on sininen. Minua se muistuttaa siitä kuinka Matteus profeetta Jeremian sanoja lainaten toteaa: ”Ramasta kuuluu huuto, itku ja kova valitus. Raakel itkee lapsiaan eikä lohdutuksesta huoli, sillä heitä ei enää ole.” Kun tietäjät palaavat eri tietä omalle maalleen, Herodes suuttuu ja toteuttaa Betlehemissä lastensurman. Itkua ja surua riittää. Vapahtaja syntyy surun keskelle.

Markuksella on oikeastaan vain yksi ilmaus, jonka voi tulkita viittaukseksi Jeesuksen syntyperään. ”Eikö tämä ole se rakentaja, Marian poika ja Jaakobin ja Jooseen ja Juudaan ja Simonin veli? Ja eivätkö hänen sisarensa ole täällä meidän parissamme?” Ja he loukkaantuivat häneen.”
Patriarkaalisessa yhteiskunnassa jonkun kutsuminen äidin mukaan on tulkittavissa siten, että Jeesusta pidettiin aviottomana. Jos näin oli, hän eli vailla kansalaisoikeutta ja jopa ilman oikeutta omaan perheeseen. Hän oli köyhien ja hyljeksittyjen ystävä – ja kuului myös heihin.

Evankelista Johannes ei kerro Jeesuksen syntymästä mitään yksityiskohtia. Hän on teologi, joka sijoittaa asiat suurempaan yhteyteen: ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.”

Jeesuksen syntymässä ei ollut mitään sadunhohtoista. Hänen osakseen tuli syntyä köyhyyteen, keskelle pelkoja ja häpeää. Jumala tuli ihmiseksi pelastaakseen ihmisen syyllisyyden ja surun keskeltä. Tämän elämän todellisuus on usein hyvin rujo ja kipeä. Meillä on kuitenkin hyvä Vapahtaja.

 

Suomi 100

Puhe Loviisan sankarihaudalla 6.12.2017

Luukkaan evankeliumista Jeesuksen sanat:

”Mutta teille, jotka kuulette, minä sanon: rakastakaa vihollisianne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat, 
siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä parjaavat. 
Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa hänelle toinenkin, ja jos joku ottaa sinulta vaipan, älä häneltä kiellä ihokastasikaan. 
Anna jokaiselle, joka sinulta anoo, äläkä vaadi takaisin siltä, joka sinun omaasi ottaa. 
Ja niinkuin te tahdotte ihmisten teille tekevän, niin tehkää tekin heille.”

Hyvät loviisalaiset;
itsenäisen Suomen 100-vuotis juhlavuoden eräs merkkitapaus minun mielessäni on ollut uuden Tuntematon sotilas elokuvan valmistuminen. Uskon, että moni teistä näki tuon elokuvan. Tuon elokuvan tapahtumat kertovat omalla karulla tavalla siitä, miksi me tänään itsenäisyyspäivän aamuna seisomme sankarihautausmaalla. Elokuva palautti mieleen ne ajat, jolloin kutsu kävi puolustamaan nuorta itsenäistä maata.

Elokuva kuitenkin poikkesi aiemmista elokuvaversioista. Minua puhuttelemaan jäivät kohtaukset, jotka eivät sijoittuneet rintamalle, vaan kotioloihin. Elokuva kuvasi niin Antero Rokan lähdön kotoaan kuin kotilomankin ja lopulta myös paluun kotiin. Kotona olivat vaimo ja lapset, kotona tehtiin töitä, leikittiin, saunottiin, elettiin.

Nuo kohtaukset olivat mielestäni tärkeitä, koska ne osaltaan vastasivat kysymykseen: Miksi? Mikä on niin arvokasta, että on oltava valmis sotimaankin.

Koti, perhe, arkinen elämä – kaikki se, mikä lopulta on niin tavallista. Arkinen elämä iloineen ja suruineen on mahdollista rauhan keskellä – rauha on tavoittelemisen arvoista.

Siellä, missä voidaan elää turvallisesti arkea – sitä tavallista elämää, siellä ei ole tarvetta sotia. Siihen pyrittiin kerran, siitä on pidettävä edelleen kiinni.

Viholliskuvat ovat vaarallisia. Ne synnyttävät käsityksen ihmisistä, jotka ovat jotain muuta. Ja kuitenkin toive turvallisesta, tavallisesta elämästä on yhteinen kaikkialla maailmassa. Siksi Jeesus kehotti rakastamaan vihollisiaan. Siksi Jeesus kehotti tekemään hyvää niillekin, jotka tuntuvat uhkaavilta. Hyvä leviää vain hyvällä. Rauha leviää vain tekemällä rauha. Rakkaus leviää vain rakastamalla.

Tämä uhri, josta meitä tänään muistutetaan – on meille kehotus seistä aina rauhan puolella. Tämä uhri on meille kehotus rakentaa sopua ja ystävyyttä missä ikinä olemmekin.

Kiitollisina muistamme heitä, jotka antoivat henkensä, jotta me saisimme elää rauhassa.

Tänään heidän hautojaan koristavat seppeleet. Seppeleet muistuttavat kahdesta asiasta: sankaruudesta ja iankakkkisuudesta. Täällä ne kuuluvat yhteen.

Tuomiolla

Saarna Loviisan kirkossa Tuomiosunnuntaina 26.11.2017

Jeesus sanoi opetuslapsille:

”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’

Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’

Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’

Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’

Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.”

Matt. 25: 31-46

Rakkaat kristityt.

Tänään on tuomiosunnuntai. Tuomiosunnuntai… pitää oikein maistella tuota sanaa. Tuomio.

Tänään on siis se sunnuntai, jolloin pitäisi oikein jyrähtää täältä saarnatuolista. On se sunnuntai, jolloin pitäisi sanoa synti synniksi ja pelotella helvetin tulella… vai kuinka?

Tuomio.

Ei tunnu hyvältä. Ja minun täytyy tunnustaa, etten oikein tunne sellaista puhetta omakseni. En tunne omakseni, vaikken ajattelekaan, että kaikki on yhdentekevää. Sama loppu kaikilla. Ei niin väliä miten elämäänsä elää. On aivan varmasti raja hyvän ja pahan välillä.

Tuomio.

Evankeliumissa tuomiolle joutuneet ihmettelevät – he ovat ymmällään: milloin me näimme sinut? Milloin olisi pitänyt tehdä hyvää? Tuomion peruste tuntui kovin yllättävältä. Kyse oli vain ja ainoastaan suhteesta itse Kristukseen – siihen kuinka olin hänet kohdannut. Kuinka olin hänet kohdannut hätää kärsivissä.

Tuomio.

Tuomiosunnuntai kutsuu ihmettelemään. Missä joukossa minä seison? Olenko oikealla vai vasemmalla? Olenko vuohi vai lammas? Onko edessä rangaistus vai elämä?

Tuomio.

Rakkaat kristityt. Minusta tuntuu, että tuomari on tänään täällä – lähempänä kuin arvaammekaan. Hän on kunkin omassa sydämessä – niin lähellä, ettei lähemmäksi pääse. Se tuomari ei päästä meitä helpolla, se tuomari on usein hyvin armoton. Tuomari, joka jaksaa muistuttaa uudelleen ja uudelleen.

Tuomio.

Omantunnon ääntä on usein sanottu Jumalan ääneksi. Voi se sitä joskus toki ollakin – mutta ei aina. Omatunto voi joskus olla hyvin armoton. Silloin kun se on armoton ja on vetämässä meitä toivottomuuteen tai epätoivoon – ääni ei ole Jumalan ääni, vaan sielunvihollisen ääni. Jumala ei kutsu ketään epätoivoon.

Tuomio.

Päivän evankeliumi muistuttaa meitä siitä, kuka on tuomarimme. Hän on itse Kristus. Kristuksen ensimmäinen sana on: ”Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat.” On hyvä muistaa, että meidän Vapahtajamme, Jeesus, toivottaa uudelleen ja uudelleen tervetulleeksi. Siitä kertovat evankeliumit kerta toisensa jälkeen. Olet tervetullut, sinua odotetaan, sinua kutsutaan. Jumala kutsuu elämään, iankaikkiseen elämään. Jeesus on Vapahtaja, ei ahdistaja. Hän ei pelottele, hän toivottaa tervetulleeksi. Kaikki.

Tuomio.

Kadotusta ei ole valmistettu ihmisille, vaan Saatanalle ja hänen enkeleilleen, Jumalan vastustajalle. Meitä kutsutaan elämään. Meitä kutsutaan Jumalan valtakuntaan, rakkauden valtakuntaan.  Meitä kutsutaan valtakuntaan, jossa hyvä saa aikaan hyvää, rakkaus rakkautta.

Tuomio.

Kun katson ympärilleni, kun kuuntelen tai luen uutisia. Kun näen pahuutta. Kun näen sydämettömyyttä, on hyvä tietää: tulee päivä, jolloin oikeudenmukaisuus tapahtuu. Tulee päivää, jolloin pahuus voitetaan, sitovat kahleet kirpoavat. On kahdenlaisia tuomioita: niitä joista saa rangaistuksen ja niitä jotka vapauttavat syyllisen.

Tuomio.

Olet vapaa. Rangaistus on jo kärsitty. Siitä meitä täällä kirkossa muistuttaa vaikkapa tuo vanhasta kirkosta säilynyt krusifiksi. Rangaistus on jo kärsitty.  Ovi elämään on auki. Käy siitä pelottomin sydämin. ”Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat”, sanoo Jeesus.

Usko elää arjessa

Saarna Loviisan kirkossa 28.10.2017

Herra valitsi vielä seitsemänkymmentäkaksi opetuslasta ja lähetti heidät kaksittain edellään jokaiseen kaupunkiin ja kylään, johon hän aikoi itse mennä.
    Hän sanoi heille: ”Satoa on paljon, mutta sadonkorjaajia vähän. Pyytäkää siis herraa, jolle sato kuuluu, lähettämään väkeä elonkorjuuseen.
    Menkää, minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle. Älkää ottako mukaanne rahakukkaroa, älkää laukkua älkääkä jalkineita. Älkää matkan varrella pysähtykö tervehtimään ketään. Ja kun tulette johonkin taloon, sanokaa ensiksi: ’Rauha tälle kodille.’ Jos siellä on joku, joka on rauhan arvoinen, hän saa teidän toivottamanne rauhan. Ellei ole, toivotuksenne palaa teille. Jääkää siihen taloon ja syökää ja juokaa mitä teille tarjotaan, sillä työmies on palkkansa ansainnut. Älkää siirtykö talosta toiseen.
    Kun tulette kaupunkiin ja teidät otetaan siellä vastaan, syökää mitä teille tarjotaan, parantakaa kaupungin sairaat ja kertokaa kaikille: ’Jumalan valtakunta on tullut teitä lähelle.’ Mutta jos teitä johonkin kaupunkiin tultuanne ei oteta vastaan, menkää sen kaduille ja julistakaa: ’Me pyyhimme pois pölynkin, joka teidän kaupungistanne on jalkoihimme tarttunut – pitäkää hyvänänne! Mutta tietäkää, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle!’ Minä sanon teille: Sodomakin pääsee tuomiopäivänä vähemmällä kuin sellainen kaupunki.”

Luuk. 10: 1-12

Rakkaat kristityt!

Me olemme osa ihmettä. Tarkoitan sitä ihmettä, jonka syntyhetki oli parituhatta vuotta sitten. Jeesuksella oli pieni seuraajien joukko. Nimeltä saatamme tunnistaa kaksitoista läheisintä opetuslasta, mutta heidän lisäkseen olivat ne nimeltä mainitsemattomat seitsemänkymmentäkaksi, joista evankeliumi tänään kertoo. Ja toki heidän lisäkseen oli satoja – ehkä joitakin tuhansia, jotka uskoivat Jeesukseen.

Mutta sellainen alku oli. Sana kulki ihmiseltä toiselle. Viesti Jumalan valtakunnasta alkoi levitä.

Jeesuksen julistuksen ydin lienee tämä: ”Jumalan valtakunta on tullut lähelle.” Se oli viesti, joka piti saada leviämään.

On hyvä, että matkalle lähetettävät jäivät nimettömiksi, nimettömiksi meille. Hyvä siksi, että heihin on sillä tavoin helpompi samaistua. Sinä olet yksi heistä. Ehkä minäkin.

Päivän evankeliumin ääreen pysähtyminen herättää minussa joitakin havaintoja. Tässä niistä joitakin.

Ensiksi. Jeesus ei lähettänyt ketään yksin. Hän lähetti seuraajiaan pareittain kulkemaan edellään niihin kaupunkeihin, joihin hän itse oli menossa. Pareittain. Kristittyinä meitä ei ole tarkoitettu elämään ja toimimaan yksin. Mikä tahansa tehtävä yksin tehtynä voi käydä liian raskaaksi – sen sijaan jo kaksin on jo paljon helpompaa – koska toinen voi tukea toista.

Viesti oli yksinkertainen: Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Onko viesti totta? Onko se toteutunut? Missä valtakunta on? Voiko sen jostain tunnistaa?

Jumalan valtakunnan perässä ei tarvitse juosta. Sitä ei tarvitse lähteä hakemaan kaukaa. Valtakunta on tullut lähelle. Se on ehkä lähempänä kuin aavistatkaan. Se on täällä. Katso ympärillesi – Jumalan valtakunta on nyt. Se on meidän keskellämme. Sen rajat kulkevat sydämestä sydämeen. Me teemme siitä totta joka päivä.

Mistä valtakunnan tunnistaa? Päivän evankeliumi antoi ainakin minulle kolme tuntomerkkiä. Nuo tuntomerkit näkyvät siinä, mitä nämä Jeesuksen viestinviejät kokivat. Nuo asiat olivat lopulta hyvin yksinkertaisia. Luen kohdan uudestaan: ”Kun tulette kaupunkiin ja teidät otetaan siellä vastaan, syökää mitä teille tarjotaan, parantakaa kaupungin sairaat ja kertokaa kaikille: ’Jumalan valtakunta on tullut teitä lähelle.’”

”Syökää, mitä teille tarjotaan.” On hyvä muistaa, että yhteinen ateria on aina läheisen yhteyden ja ystävyyden merkki. Ajattelen, että se on meille hyvin tuttua täällä Loviisassakin. Ehtoollinen on siitä luonnollisesti yksi hieman symbolinen esimerkki, kirkkokahvitkin antavat siitä muistutuksen, Euron kuppila puolestaan jo paljon konkreettisempi, adventtimyyjäisissä arvattavasti syömme taas yhdessä joulupuuroa puhumattakaan aterioista, joita olemme syöneet ystävien ja tuttavien kanssa kodeissa. Yhdessä syöminen on yksi Jumalan valtakunnan merkki. Makuja meiltä ja muilta mailta kertoo yhteydestä yli kulttuurirajojen. Ne ovat yhteyden merkkejä ja kertovat Jumalan valtakunnasta.

”Parantakaa kaupungin sairaat.” Aika harvat meistä on lääkäreitä tai sairaanhoitajia – mutta monella tavalla me itse kukin helpotamme toistemme elämää ja oloa. Joskus tuo apu koituu suorastaan parantamiseksi, vähintäänkin helpotukseksi vaivojen keskellä. Jumalan valtakunnan tuntomerkki on, että vaikeuksissa elävää ei karteta, vaan pyritään olemaan avuksi.

”Kertokaa kaikille: ’Jumalan valtakunta on tullut teitä lähelle.’” Kolmas tuntomerkki on se, että sanoma Jumalan valtakunnasta, hänen armostaan ja rakkaudestaan leviää. Jumalan valtakunta on lähellä. Hänen armonsa ja rakkautensa on totta. On merkillistä, että siellä, missä Jumalan rakkautta eletään todeksi se alkaa näkyä hyvin käytännöllisessä elämässä.

Palaan vielä evankeliumin alkuun.

” Menkää, minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle.” Lampaat susien keskellä – ei oikein kuulosta hyvältä. Hyvä ei kuitenkaan leviä koskaan väkisin. Jumalan rakkauden valtakuntaa ei voi levittää väkisin. Väkisin voidaan tehdä vain väkivaltaa. Jumalan valtakunta ei leviä voimakeinoin. Toki tiedämme, että historian saatossa sitäkin on yritetty. Mutta rakkaus ei leviä niin. On suostuttava lampaan osaan – lampaan, joka asettaa itsensä alttiiksi sille, että tulee torjutuksi. Alttiiksi sille, että susi saattaa hyökätä. Ja kuitenkin – kun hyvä laitetaan kiertämään – se kantaa hedelmää.

Me olemme osa tätä ihmettä. Siksi olemme jälleen tänään kokoontuneet tänne kirkkoon. Sana lähti liikkeelle. Opetuslapset lähtivät kulkemaan pareittain kertoen Jumalan valtakunnasta. Se viesti on kulkenut tänne asti. Kulkekoon se meidän kauttamme edelleen eteenpäin lähelle ja kauas.

Uskon salaisuus

Saarna Loviisan kirkossa 22.10.2017
20 sunnuntai helluntaista

Mies, joka oli ollut sokea, kutsuttiin kuultavaksi. Fariseukset sanoivat hänelle: ”Anna kunnia Jumalalle! Me tiedämme, että se mies on syntinen.” Mies vastasi: ”Onko hän syntinen, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen.” He kyselivät: ”Mitä hän sinulle teki? Millä tavoin hän avasi silmäsi?” Mies vastasi: ”Johan minä sen teille sanoin, te vain ette kuunnelleet. Miksi te taas tahdotte sen kuulla? Tekeekö teidänkin mieli hänen opetuslapsikseen?” He vastasivat hänelle pilkallisesti: ”Sinä hänen opetuslapsensa olet, me olemme Mooseksen opetuslapsia. Me tiedämme, että Jumala puhui Moosekselle, mutta mistä tuo mies on peräisin, sitä emme tiedä.” ”Merkillistä”, mies vastasi, ”että te ette tiedä, mistä hän on – ja kuitenkin hän on antanut minulle näköni. Kaikkihan me tiedämme, että Jumala ei kuuntele syntisiä, mutta sellaista hän kuulee, joka kunnioittaa häntä ja elää hänen tahtonsa mukaisesti. Ikipäivänä ei ole kuultu, että joku olisi avannut sokeana syntyneen silmät. Jos hän ei olisi Jumalan mies, hän ei olisi pystynyt sellaiseen.” Silloin fariseukset sanoivat: ”Sinä olet syntymästäsi syntinen, syntiä täynnä koko mies – ja sinä rupeat opettamaan meitä!” He ajoivat miehen ulos.

    Jeesus sai kuulla, että mies oli ajettu ulos, ja tavatessaan tämän hän kysyi: ”Uskotko Ihmisen Poikaan?” ”Herra, kuka hän on?” mies kysyi. ”Sano, jotta voisin uskoa.” Jeesus sanoi: ”Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi.” ”Minä uskon, Herra”, mies sanoi ja lankesi maahan hänen eteensä.

22

Rakkaat kristityt!

Muistan jostain nuoruudestani hengellisen laulun, jonka sanat kuuluivat hieman tähän tapaan: ”Kuinka on sun sielus laita, minne kuljet matkamies? Lavea on tie tai kaita, kumpi niistä sinun ties?” Laulussa kehotettiin siis arvioimaan omaa sieluntilaa – omaa uskoa. Mitä vastaisit tänään – jos tuollaiseen kysymykseen pitäisi vastata.

Aivan tuossa muodossa kysymystä ei näinä päivinä Suomessa esitetä – mutta esitetään kuitenkin. Oletko kristitty? Jos olet, niin osoita se. Tällaisen kysymyksen nimittäin esittää maahanmuuttoviraston virkailijat niille turvapaikanhakijoille, jotka ovat ilmoittaneet olevansa kristittyjä.

En halua arvostella kyseisen viraston työntekijöitä – mutta olen hyvin tietoinen siitä, että kysymys on äärimmäisen vaikea ja hankala. Jos minun pitäisi vakuuttaa teidät uskoni oikeellisuudesta – tai sinun pitäisi vakuuttaa minut uskosi oikeellisuudesta – niin ei se ihan yksinkertaista olisi. En edes tietäisi mistä puhua. Kaste on kristityn tuntomerkki – sen toki voin mainita. Mutta miten vakuuttaisin kenellekään uskovani oikein?

Vuosien varrella olen kohdannut kysymyksen monesti. Joskus se on tullut eteen yleisenä toteamuksena leipäpapeista – useammin kuitenkin kysymyksenä, jonka olen itse asettanut itselleni. On uskoni totta? Voinko tietää sen jostakin?

Usko ei vain kuulu asioihin, joilla osaisin kehuskella. Se ei tunnun mitenkään asettuvan mitattavaksi. En voi – enkä oikeastaan haluakkaan – vakuuttaa edes itseäni uskoni oikeellisuudesta. Usko ei vain suostu tarkasteltavaksi.

Minulle on uskon esikuvana jo vuosia ollut isä, joka toi poikansa Jeesuksen parannettavaksi ja sanoi: ”Jos sinä jotain voit, niin auta…” ja Jeesus vastasi tähän tapaan: ”Jos voit… kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.” Johon taas isä: ”Minä uskon – auta minun epäuskoani.” Usko ja epäily kulkevat aina käsikädessä. Onkohan tämä oikeaa uskoa??

Päivän evankeliumissa näkönsä saanut mies joutui tentattavaksi. Hänen uskonsa joutui fariseusten tenttiin.

Mutta hän tiesi jotain – hän tiesi, että jotain on oikeasti tapahtunut. Ennen en nähnyt – nyt näen. Mies ei oikein tuntunut edes tietävän, kuka oli tuo, joka hänet oli parantanut. Hän vain tiesi, että jotain oli muuttunut. Hän oli alkanut nähdä.

Katkelman loppupuolella hän tunnistaa ja tunnustaa Jeesuksen parantajakseen ja pelastajakseen.

Usko avaa edelleen silmiä. Voi olla, että sokea jää sokeaksi – mutta silti usko avaa näkemään jotain uutta. Usko avaa todellisuuden Jumalan maailmana. Elämä on enemmän. Elämällä on perusta. Elämän katoavaisuuden keskelle syntyy toivo. Yhä usko lisää kykyä nähdä.

Tänään tulit kirkkoon. Tuskin vain tavan vuoksi. Kirkko on pyhän kohtaamisen paikka. Aika ajoin täällä voi kokea tulevansa kosketetuksi. Se hetki voi olla astuessasi sisään kirkkoon, sen hetken voi tuoda joku kuulemasi sana. Tai se hetki saattaa olla se, kun otat vastaan ehtoollisen. Tässä on läsnä jokin toinenkin todellisuus kuin vain se, minkä me näemme. Usko avaa näkemään muuta.

Onko uskoni oikeaa? Mistä tiedän uskovani ihan oikeasti? Vaikea juttu – lohdutukseksi voin kuitenkin sanoa, että meitä ei ole kutsuttu uskomaan omaan uskoomme. Minulta ainakin puuttuu se mittari, jolla mittaisin omaa tai toisten uskoa. Ainoa tärkeä asia, johon uudelleen ja uudelleen haluan tarttua, on tämä: Tiedän, että meillä on hyvä Vapahtaja. Tiedän hänen rakkautensa kantavan. Uskon hänen anteeksiantamuksensa riittävän. Uskon hänen lupauksensa pelastavan. Omaa uskoani sen sijaan en osaa mitata – luotan vain lupaukseen, että hänen luokseen pyrkivää ei heitetä pois.

Kun katson teitä – rakkaat ystävät – voin toki nähdä uskon ihmeen. Sen voi nähdä vain hedelmistä ja seurauksista. Siellä, missä rakkaus tulee todeksi, siellä usko on totta.