Tervetuloa kuulolle

Näyteikkuna

Joskus on kiusaus sanoa liikaa – puhua siitä, mistä ei oikeastaan voi puhua. Kiusaus laittaa Jumalan suuhun sanoja tai mieleen ajatuksia on suuri. Kuitenkin olen täysin tietoinen siitä, että puhuessani Jumalasta – puhun omasta käsityksestäni, ymmärryksestäni. Uskoni mukaan Jumala on aina enemmän.

Jatkan kuitenkin – enhän muuta voi.

Saarnaajalle – tai ainakin minulle – tuskailu evankeliumitekstin äärellä on parasta, ravitsevaa. Pysähdy sinäkin ja löydä itse tekstin äärellä oma oivalluksesi. Minun oivalluksiani luet tästä kokoelmasta.

Tämä on siis postilla – kokoelma pääosin Loviisan kirkossa pidetyistä saarnoista.

Tervetuloa kuulolle, seuraamaan ajatuksen virtaa.

Seppo Apajalahti

Rakkaus on riski

Saarna Loviisan kirkossa 19.8.2018
13. sunnuntai helluntaista

 

Jeesus näki tien sivussa miehen, joka oli syntymästään saakka ollut sokea. Opetuslapset kysyivät häneltä: ”Rabbi, kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?” Jeesus vastasi: ”Ei hän eivätkä hänen vanhempansa. Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki. Nyt, kun vielä on päivä, meidän on tehtävä niitä tekoja, joita lähettäjäni meiltä odottaa. Tulee yö, eikä silloin kukaan kykene tekemään työtä. Niin kauan kuin olen maailmassa, minä olen maailman valo.” Näin sanottuaan Jeesus sylkäisi maahan, teki syljestä tahnaa, siveli sitä miehen silmiin ja sanoi: ”Mene Siloan altaalle ja peseydy.” – Altaan nimi merkitsee: lähetetty. – Mies meni, peseytyi ja palasi näkevänä.
    Jeesus sanoi: ”Minä olen tullut tähän maailmaan pannakseni toimeen tuomion: sokeat saavat näkönsä ja näkevistä tulee sokeita.” Muutamat fariseukset, jotka olivat siinä lähellä, kysyivät tämän kuullessaan: ”Et kai tarkoita, että mekin olemme sokeita?” Jeesus vastasi: ”Jos olisitte sokeita, teitä ei syytettäisi synnistä, mutta te väitätte näkevänne, ja sen tähden synti pysyy teissä.”

Joh. 9: 1-7, 39-41

Rakkaat kristityt.

Olen huomannut erään mielenkiintoisen seikan – siis itsestäni. Mitä enemmän ikää ja elämän kokemusta tulee – sitä useammin moniin kiperiin kysymyksiin vastaukseni on: ”En tiedä.”

En tiedä mikä auttaisi. En tiedä mikä on oikein. En tiedä mikä olisi viisasta, oikea ratkaisu. En tiedä… mitä pitäisi tänään saarnata: en tiedä.

Ei niin, että edes haluaisin tietää. Olen tavannut useita ihmisiä, jotka tietävät. He yleensä tietävät aina. Heillä on vastaus jokaiseen kysymykseen – varsinkin siihen, mikä on oikein. Ja varsinkin silloin, kun se koskee muita ihmisiä. Ja huomaan ahdistuvani. Jokin kolahtaa kovastikin.

Elämä ei ole helppoa. Yksinkertaiset vastaukset eivät vain oikein toimi.

Olisi paljon helpompaa, jos elämän isoihin kysymyksiin olisi olemassa yksinkertaiset ja selkeät vastaukset.

Tämä pohdiskeluni liittyy hyvin monenlaisiin kysymyksiin. Niin eettisiin kysymyksiin – siis mikä on oikein tai väärin – kuin hengellisiin kysymyksiin yleensä. Mitä on olla kristitty? Mitä on kristillinen usko? Olen mielessäni kauhistellut tilannetta, johon moni turvapaikanhakija on joutunut. Tarkoitan tilanteita, joissa pitäisi todistaa olevansa kristitty. Jos kaste ei riitä tunnusmerkiksi – niin mikä sitten riittää? Miten minä voisin kenellekään todistaa olevani kristitty.

Kysymyshän ei voi olla tiedosta – kyllä jotain kristillisestä uskosta tiedän. Mutta tietoa saa kirjoista ja puheita kuuntelemalla – mutta todistaako se jotain uskosta. Ei mielestäni. Usko on jotain muuta. Sen todistaminen on kutakuinkin mahdotonta.

Se, mikä tämän tekee mielenkiintoiseksi, on tämä. Nuorena – vasta herätyksen kokeneena kaikki oli selvää. Elämä näyttäytyi hyvin yksiselitteisenä. Vastauksia riitti muillekin jaettavaksi. Mutta sitten vuosien myötä tapahtui jotakin.

Jeesus sanoi: ”Minä olen tullut tähän maailmaan pannakseni toimeen tuomion: sokeat saavat näkönsä ja näkevistä tulee sokeita.”

Merkillinen sana. En tiedä olenko ymmärtänyt oikein. Mutta vähän tähän suuntaan olen ymmärtänyt: Kun kuvittelin joskus näkeväni ja ymmärtäväni – en oikeasti nähnyt. Olin näkevä sokea. Nyt tilanne on sikäli toisenlainen, että tunnustan, etten näe tai ymmärrä – ja ehkä siinä on jokin viisauden siemen. En tiedä.

Elämä ei vain ole yksiselitteistä. On paljon kysymyksiä, joihin ei ole vastausta.

Päivän evankeliumissa syntymästään saakka sokea sai Jeesukselta näön. Se oli tietenkin jotain hyvin konkreettista. Pimeä maailma muuttui valoisaksi. Todellisuus aukeni sokealle varmasti aivan uudella tavalla. Se, että hän oli ollut sokea – ei ollut kenenkään syytä. Sitähän Jeesukselta tultiin tivaamaan. Kuka on tehnyt syntiä, että tämä syntyi sokeana? Ei kukaan. Ei elämän vastoinkäymiset, sairaudet, kivut ole seurausta siitä, että olemme tehneet syntiä. Elämä vain on sellaista – se kätkee monenlaista kipua ja tuskaa sisälleen. Mutta sokeana syntyneellekin, maailma voi aueta uudella tavalla.

Paikalla oli myös fariseuksia. ”Olemme mekin sokeita?” -he kyselivät. Jeesus vastasi: ”Jos olisitte sokeita, teitä ei syytettäisi synnistä, mutta te väitätte näkevänne, ja sen tähden synti pysyy teissä.”

Fariseuksille kaikki oli selvää – systeemi oli kunnossa – ja juuri siksi heiltä jäi jotain hyvin oleellista näkemättä. Ja siksi synti pysyi heissä…

Mikä tänään sumentaa katseen? Mikä peittää näköalan?

Vain rakkaus näkee. Vain rakkaus näkee hädän. Vain rakkaus näkee uskomusten yli ja läpi.

Tämän sunnuntain aihe on: ”Jeesus parantajamme.” Uskallanko suostua parannettavaksi? Uskallanko suostua siihen, että alankin nähdä? Uskallanko suostua siihen, ettei elämä olekaan helppoa ja selkeää? Rakkaus on iso riski.

 

Rakkaudelle tilaa

Saarna Loviisan rauhanmessussa 5.8.2018

Jeesus alkoi soimata niitä kaupunkeja, joissa hän oli useimmat voimatekonsa tehnyt, siitä etteivät ne olleet tehneet parannusta:
”Voi sinua, Korasin! Voi sinua, Betsaida! Jos teidän kaduillanne tehdyt voimateot olisi tehty Tyroksessa tai Sidonissa, niiden asukkaat olisivat jo aikoja sitten verhoutuneet säkkiin ja tuhkaan ja kääntyneet. Minä sanon teille: Tyros ja Sidon pääsevät tuomiopäivänä vähemmällä kuin te.
Entä sinä, Kapernaum, korotetaanko sinut muka taivaaseen? Alas sinut syöstään, alas tuonelaan saakka! Jos sinun kaduillasi tehdyt voimateot olisi tehty Sodomassa, se olisi pystyssä vielä tänäkin päivänä. Minä sanon: Sodoman maa pääsee tuomiopäivänä vähemmällä kuin sinä.”
Matt. 11:20-24
Jesus började anklaga de städer där han hade utfört så många underverk och förebrå dem att de inte hade omvänt sig: ”Ve dig, Korasin! Ve dig, Betsaida! Ty om de underverk som har utförts hos er hade skett i Tyros och Sidon, så hade dessa städer för länge sedan omvänt sig i säck och aska. Men jag säger er: för Tyros och Sidon skall det bli lindrigare på domens dag än för er. Och du, Kafarnaum, skall du kanske bli upphöjt till himlen? Nej, du skall störtas ner i dödsriket. Ty om de underverk som har utförts i dig hade skett i Sodom, så hade staden stått kvar ännu i dag. Men jag säger er: för Sodoms land skall det bli lindrigare på domens dag än för dig.”

Rakkaat kristityt, kära kristna!

Olen elänyt muutaman viime vuoden erään ristiriidan kanssa. Minulle hyvin rakkaat ihmiset ovat solmineet liiton, ensiksi rekisteröineet sen, sitten solmineet avioliiton. Heillä on yhteinen lapsikin. Rukoilen heidän puolestaan ja siunaan heitä sydämessäni lähes päivittäin. Saan tehdä niin kaikkialla muualla paitsi kirkossa.

Det finns ett familj, som är mycket kär till mig. Men de vuxna i det här familj är båda kvinnorna. Jag ber för dem och välsignar dem nästan varje dag – jag kan göra det var som helst, men inte I kyrkan. Det är någonting, som jag inte kan förstå. Och det är svårt till mig.

Tänään kirkossamme on auennut näyttely, joka kertoo juuri tästä ongelmasta, tästä kysymyksestä. Viesti, jonka kuulen kerta toisensa jälkeen, on hyvin ristiriitainen. Se viesti kuuluu tähän tapaan: Kyllä kirkko on avoin kaikille ihmisille, kaikki ovat tervetulleita. Mutta… mutta… mutta… men… men… Se ei saisi näkyä eikä kuulua.

Jeesukselta tultiin kerran kysymään: ”Opettaja, mikä on suurin käsky laissa?” Niin Jeesus sanoi hänelle: ’Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi’. Tämä on suurin ja ensimmäinen käsky. Toinen, tämän vertainen, on: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi’. Näissä kahdessa käskyssä riippuu kaikki laki ja profeetat.

Du skall älska Herren, du skall älska din nästa som dig själv. Det är Guds bud till oss. Älska. Men, vad menar det?

Rakkauden käsky on vaikea. Rakastamisen määritteleminen on hyvin vaikeaa. Oikeastaan rakkaus on jotain, joka ei suostu määriteltäväksi. Se on koettavissa – mutta ei oikein selitettävissä. Se on tekemistä – eikä se kuitenkaan ole vain tekemistä. Rakkaus täyttää kaikki käskyt. Se on Jumalan tahto.

Jeesus teki eläessään maan päällä paljon tunnustekoja. Tekoja, joihin päivän teksti viittaa. Tekoja, joista häneen uskovat tunnistivat hänet Jumalan Pojaksi, Messiaaksi. Kaikki hänen tekonsa syntyivät rakkaudesta. Hän paransi, hän opetti, hän ruokki, hän lohdutti, hän antoi anteeksi, kutsui seuraajakseen… Kaikella tekemisellään hän teki todeksi Jumalan rakkautta.

Jesus visade med sina gärningarna vad det betyder, att Gud älskar oss.

Jeesuksen toimintatavat herättivät usein närkästystä. Ne herättivät närkästystä siksi, että hän osoitti rakkautta sellaisia kohtaan, joita kartettiin tai vihattiin, jotka tavalla tai toisella eivät olleet sen ajan yhteiskunnassa hyväksyttyjä. Lähimmäisenrakkauden esikuvaksi hän esitti laupiaan samarialaisen – samarialaisen, joka uskonsa vuoksi oli vihattu – tai ainakin halveksittu.

Hän lähesty spitaalisia – joita pidettiin kirottuina. Hän antoi arvon niin naisille kuin lapsille – heille, joita ei patriarkaalisessa yhteisössä arvostettu.
Itse hän kuoli syytettynä Jumalan pilkasta. Rakkaus oli kuitenkin ohjannut kaikkea tekemistä.

Jumalan rakkaus kutsui Jeesuksen asettumaan uudelleen ja uudelleen heikkojen, sorrettujen, ulkopuolelle tuomittujen, väheksyttyjen puolelle.

Meidän yhteiskunnassamme – onneksi – hyväksytään nykyisin monen kaltainen erilaisuus. Erilaisen seksuaalisen suuntautumisen hyväksyminen on ollut erityisen vaikeaa ja vienyt aikaa. Kirkossa se on vielä kesken. Siksi sydämessäni rukoilen samaa sukupuolta olevien parien puolesta – mutten voi tehdä sitä julkisesti kirkossa siinä muodossa, minkä kirkko on antanut avioliittoon vihkimiselle tai sen siunaamiselle.

Kirkollisessa keskustelussa tuntuu olevan kaksi ääripäätä. Toinen joukko sanoo, että homoseksuaalisuus on syntiä. Toinen joukko sanoo: Raamattu ei tunne kahden samaa sukupuolta olevan suhdetta, vaan puhuessaan samaa sukupuolta olevien seksisuhteesta – on kyse väkivallasta, joka on aina tuomittavaa. Sen sijaan sellaisen rakkaussuhteen, joka elää kahden samaa sukupuolta olevan kesken, sen tuomitseminen ja jättäminen kirkon siunauksen ulkopuolelle on väärin.

Väd är rätt? Mikä on oikein? Är det så, att vi bara har vissa regler och vi måste leva hur de säger. Uskonpuhdistajamme totesi joskus, että rakkaus keksii joka päivää uusia kymmeniä käskyjä. Rakastaminen, kunnioittaminen, arvon antaminen toiselle ihmiselle hänen tilanteestaan riippumatta – on keskeinen kristillinen arvo, jonka tulee ohjata kristityn ja koko kirkon elämää. Rakkaus elää tilanteen mukaan.

Eksyksissä?

Saarna Loviisan ja Ruotsinpyhtään kirkossa 17.6.2018

4. sunnuntai helluntaista

Kun Jeesus kaupungista lähtiessään kulki tulliaseman ohi, hän näki Matteus-nimisen miehen istuvan siellä. Jeesus sanoi hänelle: ”Seuraa minua”, ja hän nousi ja lähti seuraamaan Jeesusta.
Jeesus oli sitten aterialla hänen kodissaan. Sinne tuli myös useita publikaaneja ja muita syntisiä, ja he aterioivat Jeesuksen ja hänen opetuslastensa kanssa. Tämän nähdessään fariseukset sanoivat Jeesuksen opetuslapsille: ”Kuinka teidän opettajanne syö yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa!” Jeesus kuuli sen ja sanoi: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.’ En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.”

Matt. 9: 9-13

Rakkaat kristityt,
tämä sunnuntain aiheena on: ”Kadonnut ja jälleen löytynyt”. Tunnistatko itsesi otsikosta? Oletko kenties kadoksissa? Tai oletko tullut löydetyksi? Vai kenties molempia?
Mistä on kyse silloin, kun joku kokee olevansa aivan hukassa? Sitä kaiketi kadoksissa oleminen on? Elämässä on tullut jotenkin seinä vastaan. En oikein tiedä kuka olen – tai ainakaan, en tiedä mitä mieltä olen, tunteet ovat sekaisin, ote elämästä tuntuu herpoavan. En tiedä, mitä pitäisi tehdä – olo on neuvoton. Kaiketi se hukassa ja kadoksissa oleminen on jotain tällaista. En tiedä mitä ja mihin pitäisi uskoa – Jumalakin tuntuu olevan jotenkin hyvin kaukainen.
Ajattelen, että tämä kadoksissa oleminen ei ole ihan harvinaista elämässä. Kuva ja käsitys omasta itsestä joko katoaa – tai on aivan sekaisin eikä vastaa todellisuutta.
Kun vastaukset yhteen elämän peruskysymykseen katoavat – nimittäin tähän: ”Kuka minä olen?” – silloin ollaan hukassa ja kadoksissa.
Päivän evankeliumissa kerrotaan varsin monista henkilöistä. Siinä kerrotaan Matteuksesta, Jeesuksesta, opetuslapsista, fariseuksista, publikaaneista ja muista syntisistä. Oliko joku tai jotkut heistä kadoksissa?
Milloin olen eksyksissä, milloin en? Oikeastaan vain yksi asia erottaa noita kahta olotilaa toisistaan. Voit olla keskellä metsää, saman mättään äärellä – ja voit olla siellä joko eksyksissä, tai sitten et ollenkaan eksyksissä. Ainoa ero on, että jos et ole eksyksissä – tiedät missä olet. Jos taas et tiedä missä olet, olet eksyksissä, kadoksissa – pahimmillaan hukassa.
Miten mahtoi tuossa ihmisjoukossa tilanne olla – oliko joku eksyksissä?
Jos syntinen tietää olevansa syntinen – tai syyllinen tietää olevansa syyllinen – onko hän eksyksissä? Jos publikaani – siis tullimies, miehittäjän palveluksessa oleva – tietää olevansa tuossa tehtävässä – onko hän eksyksissä? Entä fariseus – hän joka on kyseenalaistamassa sen, että Jeesus viihtyy publikaanien ja syntisten seurassa – onko hän kaikessa hyvyydessään eksyksissä?
Olenko tänään kadoksissa – vai kenties tullut löydetyksi?
Kadoksissa ja hukassa olemisen kokemukseen kuuluu usein arvottomuuden tunne. En riitä, en kelpaa. Fariseuksiin liitämme usein ajatuksen, että heillä oli erityinen tarve nähdä muissa tämä piirre: Miksi Jeesus viihdyt syntisten seurassa – eiväthän he kelpaa? Kuinka voit olla publikaanien kanssa – hehän ovat maanpettureita, eiväthän he kelpaa? Omia virheitään fariseukset eivät nähneet, eivät nähneet sitä, kuinka he väheksyivät muita. – Tämä on siis mielikuva, joka liittyy usein fariseuksiin. Olivatko he sellaisia – en tiedä – hehän olivat vain yhden juutalaisen puolueen jäseniä. Sitä nimitys alun perin tarkoitti. Mutta kriittisiä he olivat Jeesuksen toimintaan hyvin usein. Mutta siinä, miten he toimivat Matteuksen kotona – tuntuu olevan jotain tuttua. On syytettävä muita, että voisi kokea itse olevansa arvokas, hyväksytty, kelpaava.
Jeesus söi publikaanien ja muiden syntisten kanssa. Hän viihtyi syntisten seurassa – keitä he sitten olivatkin. Kun Jeesus tuli paikalle – ihmiset löysivät oman arvonsa. He kelpasivat seuraan.
Kun tuon ajan henkeen kuului miettiä sairaiden ja vammautuneiden kohdalla: kenen syytä tämä on – Jeesus ei kysellyt. Hän liittyi seuraan. Koska jokainen oli ja on arvokas ja tärkeä.
Päivän Uuden testamentin lukukappale puhuu armosta. ”Armosta teidät on pelastettu.” ” Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.”
Jeesus kutsui Matteuksen seuraamaan häntä. Hän kutsuu myös meitä. Matteuksen kotona oli pian mielenkiintoinen ateriaseurue. kaikennäköistä joukkoa. Matteuksen työkavereita, publikaaneja ja syntisiksi leimattuja. Sinne mahtui Jeesuksen opetuslapsia, myös fariseuksia. Siellä missä Jeesus on, siellä on tilaa.
Hän ei kutsu esittämään muuta kuin mitä me olemme. Armo on avara- siinä on tila erilaisuudelle. Kristus ei sano: muutu ensin ja tule sitten. Ei suinkaan. Hän sanoo: Tervetuloa! Kukaan ei voi ansaita armoa – se on lahjaa alusta loppuun.
Armon turvissa uskaltaa olla sellainen kuin on.

Salaisuuden äärellä

Saarna Loviisan kirkossa Pyhän Kolminaisuuden päivänä 27.5.2018

Kaikki yksitoista opetuslasta lähtivät Galileaan ja nousivat vuorelle, minne Jeesus oli käskenyt heidän mennä. Kun he näkivät hänet, he kumarsivat häntä, joskin muutamat epäilivät. Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”

Matt. 28: 16-20

Rakkaat kristityt.

Ensi viikolla – kuukauden viimeisenä päivänä – tulee täyteen neljäkymmentä vuotta pappisvihkimyksestäni. Voisi helposti kuvitella, että näiden vuosien aikana olisin viisastunut. Mutta yllätyksekseni on käynyt aivan toisin päin.

Nuorena vastavihittynä pappina uskoon liittyvät asiat olivat aivan selvät. Ei ollut paljon vaihtoehtoja – oppi oli kirkas ja yksiselitteinen. Jumalasta tiesin omasta mielestäni varsin paljon.

Enää en tiedä.

Tietäminen on vaihtunut ihmettelyksi.

Nuorena ajattelin, että uskon ydin on opissa – kunhan oppi on oikea, kaikki on hyvin.

Opin merkitys on kuitenkin vuosien myötä muuttunut. Elämä on ensin. Jumala on ensin. Kristus on ensin. Todellisuus on ensin. Kautta aikojen – se, mitä kutsumme opiksi – on inhimillistä yritystä kuvailla tätä todellisuutta. Ei toisinpäin.

Oikeassa oleminen on menettänyt merkityksensä. Muut asiat ovat nousseet päällimmäisiksi.

Jumalan ymmärtäminen on mahdotonta. Parhaimmillaankin voin ymmärryksellä vain hapuilla jotakin. Jumalan tuntemisessa, Jumalan kohtaamisessa, Jumalan läsnäolon kokemisessa – on kyse aivan muusta, kuin tietämisestä tai ymmärtämisestä. Voimmehan me kohdata toisemmekin sen enempää tuntematta tai ymmärtämättä – mutta kokea kuitenkin yhteyttä. On asioita, joiden ilmaiseminen sanoilla on vaikeaa – tai mahdotonta.

Muistan tarinan pienestä kalanpoikasesta, joka kyseli emoltaan: missä on valtameri. Emokala vastasi: se on tässä, tässä missä uit. ”Mutta tämähän on vain vettä”, pikkukala vastasi. Niin.

Me elämme todellisuudessa, joka on Jumalan todellisuus – näin uskon. Edellytykset ymmärtää Jumala, on yhtä suuri kuin pikkukalan ymmärtää valtameren todellisuus. Mutta tämä on Jumalan maailma, jossa hän on läsnä.

Ei häntä tarvitse etsiä jostain muualta. Hän on täällä – tämä on hänen maailmansa. Ei ole muuta.

Jumala on salattu – on tämän Pyhän Kolminaisuuden päivän aihe. Tuosta teemasta olen alkanut pitää enemmän ja enemmän.

Päivän evankeliumi – monille tuttu lähetys- ja kastekäsky – kertoo tilanteesta, joka edelsi Jeesuksen taivaaseen astumista. Oltiin viimeisiä hetkiä yhdessä Jeesuksen kanssa.

Paikka oli Galileassa. Oli siis jo palattu pääsiäisen maisemista, Jerusalemista. Nyt oltiin vuorella ja jälleen Jeesus ilmestyi opetuslapsilleen. Silloin toiset kumartuivat hänen eteensä, mutta kerrotaan, että toiset epäilivät.

Niin se on yhä. Toiset uskovat, toiset eivät usko ja osa on vähän kyselevällä mielellä ja epäilee. Mitä tämä on? Kuka tämä on?

Jumala on salattu – siksi aina on tilaa myös epäilylle. Siellä missä on uskoa – siellä on yleensä myös epäilyä.

Kun Jeesus vaelsi täällä Palestiinan polkuja pitkin. Hän ei saarnannut oppia. Evankeliumista on vaikea tehdä opillisia johtopäätöksiä. Paavalin kirjeistä niitä sitten voi toki jo tehdä, hän tulkitse kokemaansa ja kuulemaansa. Jeesus vakuutti toisella tavalla.

Kun luen evankeliumeja, kiinnitän huomioni kerta toisensa jälkeen kohtaamisiin. Jeesus kohtaa ihmisiä mitä erilaisimmissa tilanteissa. Hän kohtaa vanhempia, hän kohtaa lapsia. Hän kohtaa terveitä ja sairaita. On mykkää ja sokeaa. Juutalaista ja roomalaista. Uskovia ja vastustajia.

Vain silloin, kun hän kohtaa sellaisia ihmisiä, jotka halveksivat toisia, hän saattaa käyttää hyvinkin kovaa kieltä. Mutta aina muulloin kohtaamiset ovat hyvin sydämellisiä.

Noissa kohtaamisissa moni tuli autetuksi. Heille syntyi vahva kokemus siitä, mitä on tulla rakastetuksi. Tällä kaikella hän kertoi jotain Jumalasta, Isästään. Se ei ollut opillista puhetta – vaan Jumalan rakkauden todeksi näyttämistä. Sen rakkauden, joka lopulta vei hänet meidän puolestamme ristille.

Jumala ei mahdu meidän ymmärrykseemme. On tyydyttävä erilaisiin vertauskuviin hänestä. Jeesus käytti Jumalasta useita vertauskuvia: Isä, isäntä, kuningas, paimen ja niin edelleen… ennen Jeesusta monet profeetat Vanhan testamentin ajalta tekivät samoin. Jumala on kuin jotakin… voin aavistaa, voin tavoittaa jotain, mutta en tiedä. Ymmärrykseni on hyvin rajallinen. Ja hyvä niin. Jumala on Jumala, minä ja sinä olemme ihmisiä – siinä on iso ero.

Jeesus kuitenkin avasi jotain oleellista Jumalan olemuksesta. Hän osoitti rakkauttaan loppuun asti. Ja hän kutsuu meitä tänään seuraajikseen. Sen tien alku on kohdallamme ollut sinä päivänä kun meidät Jeesuksen käskyn mukaisesti kastettiin Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

 

Ihmeitä

Saarna rukoussunnuntaina 6.5.2018 Loviisan kirkossa

Jeesus sanoo:

    ”Kuvitelkaa, että joku teistä menee keskellä yötä ystävänsä luo ja sanoo: ’Veli hyvä, lainaa minulle kolme leipää. Eräs ystäväni poikkesi matkallaan luokseni, eikä minulla ole tarjota hänelle mitään.’ Toinen vastaa sisältä: ’Älä häiritse minua. Ovi on jo lukossa, ja minä olen nukkumassa lasten kanssa. En minä voi nousta antamaan mitään.’ Mutta minä sanon teille: vaikka hän ei nousisikaan antamaan toiselle leipää pelkkää ystävyyttään, hän kuitenkin tekee sen, kun tämä hellittämättä pyytää, ja hän antaa niin paljon kuin toinen tarvitsee.

    Niinpä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Ei kai kukaan teistä ole sellainen isä, että antaa pojalleen käärmeen, kun poika pyytää kalaa? Tai skorpionin, kun hän pyytää munaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät.”

Luuk. 11: 5-13

Rakkaat kristityt!

Olisi hieno aloittaa rukoussunnuntain saarna kertomalla ihmeellisistä rukousvastauksista, joita olen saanut. En voi kuitenkaan niin tehdä – en voi, koska niin tehdessäni en olisi rehellinen. Ei minulla ole mitään kerrottavaa. Minun rukoukseni eivät tietääkseni ole saaneet aikaan mitään ihmeellistä. Lottovoitot ovat edelleen saamatta.

Toki – olen saanut syödä monta maittavaa ateriaa enkä ole niistä sairastunut, olen lähtenyt matkoille ja palannut turvallisesti, olen saanut elää pitkään saman rakkaan vaimon kanssa, olen saanut seurata lasteni ja lastenlasteni elämää. Taudit ovat tulleet ja menneet. Nukahdettuani illalla – olen aamulla saanut herätä uuteen päivään. Ovatko nämä kaikki rukousvastauksia – onhan niihin liittynyt rukousta – vai aivan tavallista elämän menoa, inhimillistä ja arkista. Elämä ei ole pysähtynyt – aina se on jatkunut eteenpäin.

En ole rukouksen sankari. Tosin en tiedä – mitä se voisi edes olla.

Olen viime aikoina usein huomannut kysyväni – lähinnä kai itseltäni – mitä on kristittynä eläminen? Mitä on arjen kristillisyys? Onko kristillisellä elämällä jotain erityisiä tuntomerkkejä? Erityisesti kysymys on noussut mieleen, kun olen ajatellut meidän uusia veljiämme ja sisariamme, jotka ovat kääntyneet kristityiksi. Onko kristittynä eläminen jotain erilaista? Millaista on elää kristittynä?

Tähän samaiseen pohdintaan liittyy läheisesti toinen kysymys. Mikä on ihme? Mikä on ihmeellistä? Onko ihmeellistä, kun tapahtuu jotain poikkeuksellista ja yllättävää? Ovatko vain ihmeet rukousvastauksia?

Taidat arvata, miten tämä saarna jatkuu. Ihmeellistä on kaikki se, mikä on tavallista. Ihmeellistä on tämä maailmankaikkeus – luotu todellisuus. Elämä on ihmeellistä. Sinä olet ihme, minä olen ihme. Se on ihmeellistä, että sydän sykkii, hengitys tuo happea kehoon, kädet ja jalat liikkuvat. Elämä solutasolta lähtien kaikkein monimutkaisimpaan elämän muotoon asti on ihme. Kaikki minkä näemme ympärillämme, on ihme. Se, että näemme, on ihme. Ihme ei ole siinä, mikä on poikkeavaa – ihme on siinä, mikä on tavallista ja tuttua. Me vain tahdomme olla sille sokeita.

Rukous ei ole Jumalan taivuttelua meidän tahtoomme. Rukous ei ole voimannäyte, jolla saamme tapahtumaan jotain poikkeuksellista. Rukous on muuta.

Mitä Jeesuksen sanat voisivat opettaa tänään rukoilijalle? Minä voisin oppia ainakin seuraavia asioita.

Rukoilijan on tärkeä olla kärsivällinen. Rukous ei ole automaatti – laitat rukouksen matkaan kuin lantin automaattiin ja kas – kohta saat mitä halusit. Ei – rukouksessa on enemmän kyse asenteesta. Tuon asiani Jumalalle kärsivällisesti uudelleen ja uudelleen – kuin tuo öinen naapuri, joka pyynnöillään herätteli naapuriaan. Pyydä ja ano. Etsi ja kolkuta.

Jumala antaa, saat myös löytää ja ovia avautuu – elämässä. Niin – pitkin matkaa. Koko elämän ajan. Elämä on saamista, löytämistä, uusien mahdollisuuksien avautumista. Uudelleen ja uudelleen. Rukous on luottamista siihen, että Jumala antaa hyvää. Vaikka elämään mahtuu paljon vastoinkäymisiäkin, kipua ja vaikeuksia, itkua – kuitenkin Jumalan hyvyys on totta. Hän antaa hyvää.

Jumala ei tarvitse meidän rukouksiamme. Me tarvitsemme. Me tarvitsemme rukousta pysähtyäksemme, nähdäksemme, avartuaksemme. On niin kovin helppoa käpertyä vain omien asioiden ympärille – rukous on vastalääkettä siihen. Rukous avaa silmämme katselemaan todellisuutta toisella tavalla.

Rukous avaa näkemään Jumalan todellisuutta, hänen huolenpitoaan tässä maailmassa. Rukous avaa silmät näkemään toisemme. Rukous avartaa sydämen anteeksisaamiselle ja -antamiselle. Rukous auttaa meitä etsimään uusia mahdollisuuksia. Tarvitsemme rukouksen hiljaisuutta löytääksemme.

En ole rukouksen sankari. En ole tehnyt ihmeitä. En usko tekeväni niitä koskaan. Ehkä rukous on auttanut minua aavistamaan elämän arvon kaikessa tavallisessa, arkisessa. Ehkä rukous on auttanut oivaltamaan yhteyden merkityksen ja erilaisuuden arvon. Usko elää arjessa – sen tuntomerkit voi havaita vain sen hedelmästä. Paavali kirjoittaa: ”Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä.”

Ristin äärellä

Saarna Loviisan kirkossa pitkäperjantaina 30.3.2018

Kun he tulivat paikkaan, jota kutsutaan Golgataksi, Pääkallonpaikaksi, he tarjosivat Jeesukselle juotavaksi viiniä, johon oli sekoitettu sappea. Hän maistoi sitä, mutta ei halunnut juoda.
Kun he olivat ristiinnaulinneet Jeesuksen, he jakoivat keskenään hänen vaatteensa heittämällä niistä arpaa. Sitten he jäivät sinne istumaan ja vartioivat häntä. Hänen päänsä yläpuolelle he kiinnittivät kirjoituksen, josta kävi ilmi hänen tuomionsa syy: ”Tämä on Jeesus, juutalaisten kuningas.” Yhdessä Jeesuksen kanssa ristiinnaulittiin kaksi rosvoa, toinen hänen oikealle, toinen hänen vasemmalle puolelleen.
Ohikulkijat pilkkasivat häntä. Päätään nyökyttäen he sanoivat: ”Sinähän pystyt hajottamaan temppelin ja rakentamaan sen uudelleen kolmessa päivässä. Pelasta nyt itsesi, jos kerran olet Jumalan Poika. Tule alas ristiltä!” Ylipapit yhtyivät hekin pilkkaan yhdessä lainopettajien ja vanhimpien kanssa. He sanoivat: ”Muita hän kyllä on auttanut, mutta itseään hän ei pysty auttamaan. Onhan hän Israelin kuningas, tulkoon nyt ristiltä alas! Silloin me uskomme häneen. Hän on pannut luottamuksensa Jumalaan – pelastakoon Jumala nyt hänet, jos on häneen mieltynyt! Onhan hän sanonut olevansa Jumalan Poika.” Samalla tavoin häntä pilkkasivat myös rosvot, jotka oli ristiinnaulittu yhdessä hänen kanssaan.
Mutta keskipäivällä, kuudennen tunnin aikaan, tuli pimeys koko maan ylle, ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka. Yhdeksännen tunnin vaiheilla Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Eeli, Eeli, lama sabaktani?” Se merkitsee: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? Tämän kuullessaan muutamat siellä olevista sanoivat: ”Hän huutaa Eliaa.” Heti yksi heistä kiiruhti hakemaan sienen, kastoi sen hapanviiniin, pani kepin päähän ja tarjosi siitä hänelle juotavaa. Toiset sanoivat: ”Katsotaanpa nyt, tuleeko Elia hänen avukseen.” Mutta Jeesus huusi taas kovalla äänellä ja antoi henkensä.
Sillä hetkellä temppelin väliverho repesi kahtia, ylhäältä alas asti. Maa vavahteli, kalliot halkeilivat, haudat aukenivat, ja monien poisnukkuneiden pyhien ruumiit nousivat ylös. He lähtivät haudoistaan, ja Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen he tulivat pyhään kaupunkiin ja näyttäytyivät siellä monille.
Kun sadanpäällikkö ja miehet, jotka hänen kanssaan vartioivat Jeesusta, näkivät maan vavahtelun ja kaiken, mitä tapahtui, he pelästyivät suunniltaan ja sanoivat: ”Tämä oli todella Jumalan Poika!”

Rakkaat kristityt!

Tänään pitäisi kaikki kirkonpenkit kääntää siten, että katseemme suuntautuisi kirkon eteläpäädyssä olevaan vanhaan krusifiksiin. Olisi hyvä istua vain hiljaa ja katsella. Siinä hän on. Kärsivä ja kuoleva Kristus.

Krusifiksi – veistos, joka muistuttaa tapahtumista kaksituhatta vuotta sitten. Voimme kuvitella itsemme Jerusalemin ulkopuolelle katselemaan näkyä. Kolme ristiä on pystytetty pääkallon muotoiselle kummulle. Jeesus on keskimmäisellä.

Väkeä kulkee ohi – osa ilkkuu ja pilkkaa. ”Muita hän on auttanut – itseään ei voi auttaa… Hän on pannut luottamuksensa Jumalaan – pelastakoon Jumala nyt hänet, jos on häneen mieltynyt!”

Ohikulkijat ovat väsymykseen asti nähneet samanlaisen näyn tuolla samaisella paikalla. Monet, monet ovat joutuneet näkemään roomalaisen kidutuspaalun ja siihen naulatut rikolliset. Ei mitään uutta. Taas ovat pahantekijät ristillä.

Katse voi tavoittaa muitakin. Tuolla on pieni joukko, joka itkee. He itkevät Jeesusta. Maria poikaansa, muutama muu hyvää ystävää ja opettajaa. Kaiken loppu. Toivon menetys.

Kirkkovuosi saa meidät elämään menneet tapahtumat uudelleen ja uudelleen. On kuin ne tapahtuisivat tänään. Olen läsnä – elän todeksi sellaista, mikä tapahtui kauan sitten. Se kuuluu hengelliseen todellisuuteen. Siinä hän on. Riippuu ristillä. Minä katselen.

Kärsimys on todellisuutta tänään. Läpi paastonajan kirkossamme on ollut nähtävillä teoksia, jotka kertovat tämän päivän kärsimyksestä. Pahuus on todellista. Kärsimys on todellista. Se voi tuntua kaukaiselta meistä, jotka elämme yhdessä maailman onnellisemmista maista.

Uutisvirta toistaa kuvia pommitetuista kaupungeista. Uudelleen ja uudelleen kuulemma pakolaisista ja turvapaikanhakijoista. Elämme tuota todellisuutta täällä turvallisessa Loviisassakin. Taas tätä – uudelleen ja uudelleen. Tämähän on nähty ja kuultu moneen kertaan.

Rakkaat kristityt – silmät näkevät – mutta näemmekö. Korvat kuulevat – mutta kuulemmeko. Onko sydän auki hädälle – vai onko se turtunut toisen tuskalle. Kuljemmeko ohi – vai pysähdymmekö. Onko kaikilla ihmisillä arvo. Niin suuri arvo, että Kristus antoi itsensä kerran sen vuoksi uhriksi osoittaakseen Jumalan rakkauden syvyyden ja antaakseen meille esikuvan.

Kristus kärsii tänään. Ihmiskunnan pahuus saa ilmaisunsa jokaisessa kärsivässä. Se saa ilmaisunsa sodan jaloissa elävässä lapsessa ja aikuisessa. Se saa ilmaisunsa hänessä, joka näkee kotinsa murskautuvan. Se saa ilmaisunsa hänessä, joka on kadottanut turvallisuuden elämästään. He kantavat harteillaan ihmiskunnan pahuutta, jossa toinen asettuu alistamaan toista riistäen inhimillisen elämän oikeutuksen. Kristus kärsii tänään. Hän kärsii jokaisessa heikossa.

Kuinka kuljen kärsimyksen ohi? Kuinka katselen kärsivää?

Rakas kristitty – pysähdy krusifiksin eteen. Palaa ajatuksissasi Jerusalemin ulkopuolelle. Siinä hän on – toivon tuoja.

Rakkauden puolella

Saarna Loviisan kirkossa 4.3.2018
3. paastonajan sunnuntai

 

Jeesus sanoi:
    ”Kuka teistä voi osoittaa, että minä olen tehnyt syntiä? Ja jos puhun totta, miksi ette usko minua? Se, joka on lähtöisin Jumalasta, kuulee mitä Jumala puhuu. Te ette kuule, koska ette ole lähtöisin Jumalasta.”
    Juutalaiset sanoivat Jeesukselle: ”Sinä olet samarialainen, ja sinussa on paha henki. Eikö asia olekin niin?” Jeesus vastasi: ”Ei minussa ole pahaa henkeä. Minä kunnioitan Isääni, mutta te häpäisette minua. Itse en kysy kunniaani, mutta on toinen, joka kysyy ja tuomitsee. Totisesti, totisesti: joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan näe kuolemaa.”
    Juutalaiset sanoivat hänelle: ”Nyt asia on selvä: sinussa on paha henki. Abraham on kuollut, samoin profeetat, mutta sinä sanot: ’Joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan kohtaa kuolemaa.’ Sinäkö muka olet suurempi kuin isämme Abraham? Hän on kuollut, ja niin ovat kuolleet myös profeetat. Mikä sinä luulet olevasi?”
    Jeesus vastasi: ”Jos minä itse kirkastan kunniaani, se kunnia ei ole minkään arvoinen. Mutta minun kunniani kirkastaa Isä, hän, jota te sanotte omaksi Jumalaksenne. Te ette ole oppineet tuntemaan häntä, mutta minä tunnen hänet. Jos sanoisin, etten tunne, olisin valehtelija niin kuin te. Mutta minä tunnen hänet ja pidän kiinni hänen sanastaan. Teidän isänne Abraham iloitsi siitä, että saisi nähdä minun päiväni. Hän näki sen ja riemuitsi.”
    Juutalaiset sanoivat hänelle: ”Et ole edes viidenkymmenen ja olet muka nähnyt Abrahamin!” Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: jo ennen kuin Abraham syntyi – minä olin.” Silloin he alkoivat poimia kiviä heittääkseen niillä häntä.

Joh. 8: 46-59

Rakkaat kristityt!

Kahden vuoden ajan meillä on täällä Loviisassa ollut uusia naapureita ja uusia ystäviä. He ovat tulleet kaukaa. Toiset heistä ovat tulleet etsimään elämäänsä turvapaikkaa – toisille turvapaikka oli myönnetty jo ennen heidän tuloaan tänne. Se on ero turvapaikanhakijan ja pakolaisen välillä. Suomi on tunnettu turvallisena maana, jossa ei tarvitse pelätä. Lapset voivat leikkiä yksin pihalla tai kävellä kouluun – täällä on turvallista.

Osa heistä on tullut meille hyvinkin läheiseksi täällä seurakunnassa. Moni heistä käy lähes joka sunnuntai kirkossa ja muissakin seurakunnan tilaisuuksissa. Käy siitä huolimatta, että yhteinen kieli voi olla hyvin hatara. ”Osaan suomea vain vähän” -on usein kuultu lause. On vain hyvä olla yhdessä. On hyvä tulla yhteiseen ehtoollispöytään – ehtoollinen on yhteinen, vaikkei olisi yhteisiä sanoja.

Olen kuullut hyvän todistuksen kristityistä. Siis teistä – rakkaat ystävät. Todistuksen siitä, kuinka olette auttaneet ja tukeneet ja eläneet todeksi rakkautta. Rakkaus on enemmän kuin sanat. Käytännön välittäminen on Jumalan hyvyyden todeksi tekemistä.

Viime päivinä moni on vedonnut loviisalaisten turvapaikanhakijoiden puolesta. Tuo perhe, johon kuuluu seitsemän tyttöä ja heidän vanhempansa – on saanut monet liikkeelle vetoamaan inhimillisyyden puolesta. Tuo perhe on viime syksystä alkaen ollut erityisesti seurakuntamme mielessä. Olen aina välillä miettinyt – miten voi palauttaa jonnekin, missä palautettava ei ole koskaan ollut. Näinhän asia on kolmen nuorimman tytön osalta. He ovat syntyneet Suomessa. Kyse ei ole palauttamisesta, vaan lähettämisestä.

Kun kohtaamme tämän kaltaisia asioita herää kysymys, onko kristityn otettava kantaa. Avaanko suuni vai olenko vain hiljaa. Jos avaan suuni – niin mitä pitäisi sanoa? Kenelle ja kuinka.

Jeesus ei aikanaan oikein sopinut vallassaolijoiden pirtaan. Hän oli kiusallinen henkilö. Hän asettui rohkeasti heikoilla olevien puolelle. Johanneksen evankeliumin kahdeksas luku – se, josta päivän tekstikatkelma on osa – alkaa kuvauksella tilanteesta, jossa Jeesuksen luokse tuotiin aviorikoksesta kiinniotettu nainen. (Miten olikin käynyt niin, että nainen jäi kiinni, mutta mies ei?!) Jeesus haluttiin panna koetukselle: ”Mooses on antanut määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?” Muistanet, että kohtaaminen päättyi siihen, että Jeesus kehotti synnittömän heittämään ensimmäisen kiven. Ja niin yksi toisensa jälkeen poistui paikalta, kunnes jäljellä olivat vain Jeesus ja nainen.

Jeesus herätti ihmetystä. Hän herätti ihmetystä, koska hän kerta toisensa jälkeen asetti kyseenalaiseksi uskonnollisen tradition. Hän armahti. Hän auttoi. Hän paransi. Kuuli ja näki.

Kuka sinä Jeesus olet? Oletko todella ihmiseksi tullut Jumala? Siitä lopulta tämän päivän evankeliumissa on kyse. Juutalaiset totesivat: sinussa on paha henki. Et ole Jumalasta, se mitä puhut on valhetta. He olivat valmiit jopa kivittämään hänet. Emme siedä häntä, joka armahtaa syntisiä.

Jeesus todistaa itse toisin – hänen armahtamansa todistavat toisin. Jeesus on muuta.

Viime aikojen minua puhutellein todistus Kristuksesta on tullut turvapaikkaa hakevan suusta. Jeesuksesta on tullut rakas. Se on koskettavaa – se on vahva todistus Jumalan rakkauden kosketuksesta.

Tämän sunnuntain aiheeksi kirkkokäsikirjassa on annettu: ”Jeesus, Pahan vallan voittaja.” Jeesus saa aikaan ihmeitä. Hän sai niitä aikaan kulkiessaan Palestiinan polkuja – mutta hän tekee niitä ihmeitä edelleen. Hän tekee niitä ihmeitä sytyttäen rakkauden ihmisen sydämeen. Kun sydämet alkavat avautua toisten hädälle – ihmeitä alkaa tapahtua. Näin uskon. Rakkaudella on ihmeitä tekevä voima. Siksi me emme voi vaieta. Siksi emme voi sulkea sydäntä, kun elämää uhataan.

 

Jalat maassa

Saarna Loviisan kirkossa Kynttilänpäivänä 4.2.2018

Sana tuli lihaksi
       ja asui meidän keskellämme.
       Me saimme katsella hänen kirkkauttaan,
       kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa.
       Hän oli täynnä armoa ja totuutta.
      Johannes todisti hänestä ja huusi: ”Hän on se, josta sanoin: Minun jälkeeni            tuleva kulkee edelläni, sillä hän on ollut ennen minua.”
      Hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet,  armoa armon lisäksi.
       Lain välitti Mooses, armon ja totuuden toi Jeesus Kristus.
       Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt.
       Ainoa Poika, joka itse on Jumala
       ja joka aina on Isän vierellä,
       on opettanut meidät tuntemaan hänet.

Joh. 1: 14-18

Rakkaat kristityt!

Täällä kirkossa minulla on yksi hyvin rakas paikka. Se on paikka, jossa koen oloni hyvin levolliseksi. Se on tuossa alttarilla.

Kun olen kääntyneenä alttaria kohden, voin tavoittaa kaksi hyvin erilaista näkymää.

Ensimmäinen näkymistä on Jeesuksen varvas. Kyse on siis tietenkin tuosta Thordvaldsenin Jeesus-patsasta. Varvas on juuri sopivasti katseen korkeudella. Sitä ei alttarilla ollessa voi olla huomaamatta.

Jeesuksella ei ole kenkiä. Hän seisoo siinä paljain jaloin.

Tiedän toki, että on kyse vain patsaasta. Silti tuo paljas varvas on alkanut puhutella minua. Jeesus seisoo paljain jaloin tämän maan kamaralla. Tuntee sen, niin kuin vain maa voidaan tuntea jalkojen alla. Hän ei ole tarina. Hän ei ole satu. Hän todella käveli kerran tämän maan kamaralla. Hän tunsi sen jalkapohjissaan.

Elää jalat maassa – on tuttu sanonta. Kun jalat ovat maassa, ollaan tekemisissä elämän todellisuuden, realiteettien kanssa. ”Hän oli täynnä totuutta” – sanottiin päivän evankeliumissa. Se ei tarkoita, että hän olisi laukonut ”totuuksia”, – ei, vaan se tarkoitti ja tarkoittaa yhä sitä, että hän tunsi ja tuntee todellisuuden. Hän tunsi sen itsessään – olihan hän tullut ihmiseksi. Hän näki sen myös ympärillään – hän näki sen elämän ilossa ja surussa. Hän näki rikkauden ja köyhyyden, hän näki omat ja vieraat, tutut ja tuntemattomat, terveet ja sairaat, kiusaajat ja kiusatut, oman edun tavoittelijat ja hyväksikäytetyt. Hän eli ihmisenä ihmisten keskellä. Kantoi huolta ja murhetta. Hän ei ollut mikään yli-ihminen – hän tuli yhdeksi meistä. Jumala tuli ihmiseksi. Siis ihmiseksi.

Ensimmäinen näkymäni tuossa alttarilla on siis Jeesuksen varvas – joka monessa mielessä muistuttaa inhimillisyydestä.

Toinen näkymä on Jeesuksen lempeä katse. Sen kohtaan, kun nostan katseeni ylöspäin. Alttarilla seisova pappi kohtaa Jeesuksen lempeän katseen katsoessaan ylös. Siinä hän on – kädet siunaavassa asennossa. Kuin juuri minua varten. Ehkä se tekee tuosta paikasta parhaan. Ehkä.

” Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme.
Me saimme katsella hänen kirkkauttaan,
kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa.
Hän oli täynnä armoa ja totuutta.”

”Hän oli täynnä armoa ja totuutta”. Lain vaatimukset saavat väistyä. Kristus on täynnä armoa ja totuutta. Hän kätkee halaukseensa. Hän hyväksyy seuraansa – vaikka tuntee meistä totuuden. Tuntee kipumme, vikamme, puutteemme, syyllisyytemme, kaipauksemme, ikävämme – niin mitä sitten itse kussakin oikein onkaan. Hän katsoo lempeästi silmiin ja toivottaa tervetulleeksi.

Kynttilänpäivä muistuttaa valosta. Kynttilänpäivä muistuttaa siitä, kuinka pimeyden keskellä pienikin valo, merkitsee paljon. Valo tuo tullessaan toivon, se tuo tullessaan mahdollisuuden toimia. Pimeys tekee meidät avuttomiksi. Emme näe eteenpäin.

Kristus kutsuu meitä valoon. Ei ole sattumaa, että Johannes evankeliumissaan toteaa: ”Lain välitti Mooses, armon ja totuuden toi Jeesus Kristus.”

Kovin vähän lohduttaa tieto siitä, mikä olisi oikein. Siitähän laki kertoo, siitä käskyt kertovat. Mitä apua niistä on – kun emme niitä kuitenkaan sydämestämme pysty täyttämään. Tieto siitä, miten pitäisi elää – on usein hyvin ahdistava. Pelkkä tieto ei paljon auta. Pimeys vain kiristää otettaan.

Kristus toi jotain muuta. ”Me saimme katsella hänen kirkkauttaan…” Hän toi armon ja totuuden. Hän antoi meille luvan olla ihminen. Tällainen monella tavalla puutteellinen ja viallinen. Tällaisena hän kätkee meidät rakkautensa syleilyyn. Siinä valo. Se tuo toivon. Ei mikään muu.

Evankeliumin viesti kuuluu myös arkeen. Totuudella ja armollisuudella on merkillinen vaikutus yhteiselämään. Mitä tapahtuu, kun totuus puuttuu ihmissuhteista. Mitä tapahtuu, kun elämä on salailua? Mitä tapahtuu, kun esitän enemmän kuin olen? Yhteys katoaa. Se katoaa vääjäämättä.

Totuus kyselee meiltä rohkeutta olla sellaisia kuin olemme toisillemmekin, läheisillemme – meille rakkaille ja tärkeille ihmisille. Niin – olla rehellinen jopa itselleen ja Jumalalle.

Totuus voi joskus olla kova ja kipeä. Siksi sen kanssa käsikädessä kulkee armollisuus, joka ottaa vastaan ja luo yhteyksiä ja korjaa siltoja ihmisten välillä. Kristuksen rakastava tervetulotoivotus kuuluu keskelle arkea.

Tehtävän edessä

Saarna Lapinjärven kirkossa 14.1.2018
2. sunnuntai loppiaisesta.

Jeesus tuli Nasaretiin, missä hän oli kasvanut, ja meni sapattina tapansa mukaan synagogaan. Hän nousi lukemaan, ja hänelle ojennettiin profeetta Jesajan kirja. Hän avasi kirjakäärön ja löysi sen kohdan, jossa sanotaan:
      – Herran henki on minun ylläni,
      sillä hän on voidellut minut.
      Hän on lähettänyt minut
      ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,
      julistamaan vangituille vapautusta
      ja sokeille näkönsä saamista,
      päästämään sorretut vapauteen
      ja julistamaan Herran riemuvuotta.
    Hän kääri kirjan kokoon, antoi sen avustajalle ja istuutui. Kaikki, jotka synagogassa olivat, katsoivat tarkkaavasti häneen. Hän alkoi puhua heille: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.”

Luuk. 4: 16–21

Rakkaat kristityt!

Evankeliumi vie meidät tänään Nasaretin kaupunkiin. Jos matkustat tänä päivänä Israeliin – löydät tuon vanhan pienen kaupungin sieltä yhä. Se sijaitsee reilun kolmekymmentä kilometriä Genesaretinjärveltä eli Galilean mereltä länteen. Pieni kaupunki – Jeesuksen aikana lienee ollut asukkaita muutama sata. Ei enempää.

Se oli kaupunki, jossa Jeesus oli elänyt lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Emme tiedä kauanko hän oli ollut välillä muualla, mutta evankeliumit kertovat, että ennen tänään esillä olevia tapahtumia Jeesus oli kastettu Jordanilla ja sen jälkeen hän oli paholaisen kiusattavana. Nyt hän oli palanut kotikaupunkiinsa vuoren rinteelle.

Jeesus oli siis tullut sapattina lapsuutensa synagogaan. Todennäköisesti synagoga oli hyvin vaatimaton – on jopa mahdollista, että se sijaitsi ulkona, mutta oli joka tapauksessa paikka, johon kylän tai kaupungin väki sapatti sapatin jälkeen kokoontui yhteen. Evankelista Luukas sijoittaa tapahtuman Jeesuksen julkisen toiminnan alkuun, on kyse Jeesuksen ensimmäisestä saarnasta.

Ympärillä on tuttuja ihmisiä. Jeesus tuntee kuulijansa ja kuulijat tuntevat Jeesuksen. Evankelista kertoo, että Jeesukselle ojennettiin kirjakäärö – jos niin oli, oli Nasaretin kylä hyvin rikas omistaessaan tuollaisen aarteen. Aarteita kirjakääröt kaikessa harvinaisuudessaan olivat. Silloin ei Raamattuja ollut joka kodissa – niin kuin nykyään. Jeesus siis lukee tai lausuu ulkoa tuon kuulemamme Jesajan kirjan katkelman:

– Herran henki on minun ylläni,
sillä hän on voidellut minut.
Hän on lähettänyt minut
ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,
julistamaan vangituille vapautusta
ja sokeille näkönsä saamista,
päästämään sorretut vapauteen
ja julistamaan Herran riemuvuotta.

Tekstiä seuraa ehkä kirkkohistorian lyhyin saarna: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.”

Tätä Nasaretin synagogassa pidettyä lyhyttä raamatunselitystä on pidetty Jeesuksen ohjelmajulistuksena. Nykyaikaisella strategiakielellä sitä voitaisiin kutsua Jeesuksen missioksi tai visioksi: tätä varten olen tullut. Tätä olen tullut tekemään. Tämä kaikki on totta tänään.

Päivän evankeliumi päättyy tuohon Jeesuksen lyhyeen saarnaan.

Jos lukisimme Luukkaan evankeliumia hieman eteenpäin, selviäisi miten saarna otettiin vastaan. Ensin kiiteltiin, sitten alettiin ihmettelemään, että eikös tämä ole ihan tuttu mies meidän kylältä. Sitten raivostuttiin ja ajettiin Jeesus ulos kaupungista ja aiottiin työntää hänet jyrkänteeltä alas. Jeesus kuitenkin kulki väkijoukon poikki ja lähti jatkamaan matkaansa.

Ei ollut helppo uskoa. Ei ollut helppo uskoa sitä miehestä, joka oli kasvanut näille hänelle tuttujen ihmisten keskellä. Mutta sitten alkoi tapahtua.

Kapernaumissa Jeesus vapauttaa miehen pahan hengen vallasta, parantaa Pietarin anopin, kutsuu Gennesaretinjärven rannalla itselleen opetuslapsia, parantaa spitaalisen, halvaantuneen ja matka jatkuu. Evankeliumit ovat täynnä ihmeellisiä kohtaamisia. Yhä useammat vakuuttuvat, että nyt tässä ei ole kuka tahansa. Tämä mies on toisenlainen.

Alkaa näkyä se, mitä Markus kirjoittaa tämän päivän vaihtoehtoisessa : ”Jeesus sanoi: ”Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle.”

Jos evankeliumin selaamista jatkaa, voimme lukea kuinka hän armahtaa aviorikoksesta kiinni otetun, antaa anteeksi, kieltää tuomitsemasta, kehottaa rakastamaan vihamiehiä, varoittaa rikkauden vaaroista… silmien eteen piirtyy kuva siitä – mitä tarkoittaa, kun joku rakastaa. Pahaan ei vastata pahalla, kaksi kovaa ei asetu vastakkain. Sen sijaan aitoja kohtaamisia kerta toisensa jälkeen niissä elämäntilanteissa, joissa ihmiset elivät.

Rakkaat kristityt! Meidät on kasteessamme kutsuttu seuraamaan Kristusta. Hän osoittaa tietä. Hän näyttää uudenlaista elämäntapaa. Ja uskallan väittää, että se elämä, johon hän meitä tänään kutsuu, ei ole käynyt vanhanaikaiseksi, ei ole menettänyt merkitystään.

Me elämme ajassa, jossa vahvat, nopeat, tehokkaat, kauniit ja nuoret tuntuvat aina voittavan. Ja kuitenkin – me tiedämme millaista hedelmää tehokkuuden paine tuo ihmisten elämään. Yhä useampi väsähtää, yhä useampi kokee elämänsä arvottomaksi. Tehokkuuden vaatimus on ihmisyydelle julma.

Kristus osoittaa toisenlaista tietä – Kristus opettaa toisenlaista ihmisyyttä. Olet arvokas, olet rakas – et sen perusteella mitä olet tehnyt tai saanut aikaiseksi – vaan koska olet olemassa.

Köyhät, vangitut, sokeat – kaikki tarvitsevat – saavat kuulla ilosanoman. Vapaus koittaa, riemuvuosi alkaa.

Hyvät ystävät.

Vuoden kuluttua kuulumme samaan seurakuntaan, Agricolan suomalaiseen seurakuntaan. Nyt elämme valmistelujen aikaa. Elämme aikaa, jolloin tuo Jeesuksen tämänpäiväinen saarnateksti tulisi lukea uudelleen kysellen: miten me jatkamme tätä Jeesuksen aloittamaa tehtävää. Tuo visio ei ole kadonnut mihinkään, se on yhtä ajankohtainen tänään kuin silloin vajaa kaksituhatta vuotta sitten. Edelleen on julistettava hyvää sanomaa ja vapautettava sidottuja ihmisiä kahleistaan, avattava silmiä ja korvia ja vapautettava sorrettuja vapauteen. Sitä tietä yhdessä etsimme.

Ajan taite

Saarna Loviisan kirkossa 7.1.2017
1. sunnuntai Loppiaisesta

Kansa oli odotuksen vallassa. Kaikki pohdiskelivat, oliko Johannes ehkä Messias. He saivat Johannekselta vastauksen: ”Minä kastan teidät vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi. Minä en kelpaa edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja. Hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella. Hänellä on kädessään viskain, ja sillä hän puhdistaa puimatantereensa viljan. Jyvät hän kokoaa aittaansa, mutta ruumenet hän polttaa tulessa, joka ei koskaan sammu.”
    Monilla muillakin tavoin Johannes vetosi ihmisiin julistaessaan heille evankeliumia.
    Paljon kansaa oli kastettu. Kun myös Jeesus oli kastettu, niin taivas aukeni hänen rukoillessaan ja Pyhä Henki laskeutui hänen ylleen näkyvässä muodossa, kyyhkysen kaltaisena. Ja taivaasta kuului ääni: ”Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.”

Luuk. 3: 15–18, 21–22

Rakkaat kristityt!

Viime keskiviikkona pidin täällä kirkossa – niin kuin monena muunakin keskiviikkona – arki-illan varttikirkon. Varttikirkossa olemme viime kuukausien aikana käyneet lävitse ensimmäistä Korinttilaiskirjettä. Nyt oli vuorossa 13. luku. Tuon luvun loppupuolella oli hyvin mielenkiintoinen lause: ”Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. ”

Tunnistan itseni oikein hyvin tuosta Raamatun lauseesta. Tarkoitan sillä nyt lähinnä sitä, että tiedän ajattelevani nyt kovin monesta asiasta eri tavalla kuin vaikkapa viisitoista vuotiaana, jolloin uskonasiat olivat erityisesti alkaneet rippikoulun myötä elää minun elämässäni. Tunnistan hyvin, että tuohon aikaan minun maailmani oli kovin mustavalkoinen. Oikean ja väärän raja oli selvä – ja sen myötä syyllisyys kalvoi mieltä varsin usein.

Uskonasiat olivat aivan selvät. Tuntui, että jokaiseen asiaan, jota nyt suinkin uskalsi ajatella, taisi olla aika selvät vastaukset. Ja tiedän, etten ole kokijana ollenkaan ainoa – vaan tuo tapa kokea asioita kuului tuohon elämänvaiheeseen. Kuulunee kaikille. Minulla se sai muotonsa hengellisissä kysymyksissä, toisilla sitten muunlaisessa elämänkatsomuksessa. Paavalikin toteaa asioiden kulkevan jotenkin niin. Lapsella on lapsen ajatukset, aikuisella aikuisen.

Me tarvitsemme elämämme kaikenlaisia vaiheita. Elämä on kasvamista ja muuttumista alusta loppuun. Ja sama lainalaisuus koskettaa myös hengellistä elämää. Uskon, että tunnistat sen.

Mutta on mielenkiintoista, että kun lähestyy tämän päivän Raamatun tekstejä – siis erityisesti tätä evankeliumin katkelmaa – niin syntyy ajatus, että tällainen muutos kätkeytyy jo Jumalan pelastussuunnitelmaan, pelastushistoriaan.

Päivän evankeliumi tuo eteemme erään tärkeän käännekohdan. Johannes Kastajan aika vaihtuu Jeesuksen aikaan. He edustavat eri aikaa, eri aikakautta.

Johannes on ensisijaisesti parannussaarnaaja. Hän kehotti ihmisiä kääntymään ja tekemään parannuksen. Ja kun he tekivät niin – Johannes kastoi heidät Jordan virrassa. Johanneksen kaste oli nimenomaan parannuksen tekemiseen liittyvä kaste – ei vielä kristillinen kaste. Sen kasteen Jeesus asetti vasta muutamaa vuotta myöhemmin.

Johannes oli viimeinen lain ja profeettojen ajan julistaja. Hänen julistukseensa kätkeytyi lupaus: Minun jälkeeni tulee minua suurempi, jonka kengännauhojakaan en ole arvollinen avaamaan.

Täällä Loviisan kirkossa monessa kohdin toistuva symboli on alaspäin laskeutuva kyyhkynen. Se näkyy alttarilla, se näkyy papin stoolassa ja messukasukassa. Tuo symbolin taustalla on luonnollisesti tapahtuma, josta päivän evankeliumi kertoo.

Kun Jeesus oli kastettu, aukeni taivas ja Pyhä Henki laskeutui kyyhkysen kaltaisena. Taivaasta kuului ääni: ”Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.”

Alkoi uusi aika.

Kyyhkynen esiintyy Raamatussa jo Vanhassa testamentissa. Tapaamme kyyhkysen Nooaa koskevassa kertomuksessa. Ehkä muistat tuon kertomuksen. Sen loppuosahan oli ensimmäisenä lukukappaleena tänään. Oli siis kyse vedenpaisumuksesta. Kertomuksen loppupuolella Nooa lähettää kyyhkysen arkista. Lopulta kyyhkynen pala nokassaan tuore oksa. Siitä Nooa tietää, että vesi on alkanut laskeutua ja vedenpaisumus on ohi. Kyyhkynen tuo toivon.

Ei ole sattumaa, että uusi aika koittaa, kun Pyhä Henki kyyhkysen muodossa näkyvällä tavalla laskeutuu taivaasta Jeesuksen päälle ja jää siihen. Se on merkki toivosta. Se on merkki siitä, että lain ja profeettojen aika on päättynyt ja on alkanut armon aika.

Jeesuksen koko toiminta, Jeesuksen kärsimys ja kuolema, Jeesuksen ylösnousemus – toi tullessaan armon ajan tähän maailmaan ja antoi meille toivon. Ei enää silmä silmästä eikä hammas hampaasta – ei kostonkierrettä, vaan armahdusta. Syntiset ja syylliset, hyljeksityt ja pois potkitut kutsutaan samaan pöytään.

Palaan saarnani alkuun.

On merkillistä, että usein me itse kukin – minä ainakin – käymme ikään kuin omassa elämässämme läpi tämän taitekohdan. Vain elämän myötä armo ja armollisuus löytyvät. Elämä löytää uusia sävyjä. Löytyy se ihmeellinen asia, että lopulta kaikki on lahjaa. Lahjaa, joka annettiin meille jo ennen kuin ymmärsimme edes sitä pyytää. Kasteessa.

Tämän armon vahvistuksen me saamme uudelleen käydessämme yhdessä viettämään Herran pyhää ehtoollista.