Sydämen puhetta

Saarna Salpausselän kirkossa 30.8.2020.

13. sunnuntai helluntaista.

Matt. 12: 33-37
Jeesus sanoi:
”Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan. Te käärmeen sikiöt, kuinka teidän puheenne voisi olla hyvää, kun itse olette pahoja! Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa. Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.”


Rakkaat kristityt,
eilen iltapäivällä kirkkoherra Sarilta tuli viesti, jossa hän kysyi voisinko tulla tänään pitämään saarnan. Tuntui hyvältä. Aikaa nimittäin on vierähtänyt siitä, kun viimeksi olen saarnannut Salpausselän kirkossa – silloin elettiin vuotta -85, eli aikaa on vierähtänyt jo yli 35 vuotta. Mitähän minä siihen aikaan saarnasin?


Saattaisi olla niin, että noita kahdeksankymmen luvun alun saarnoja löytyisi joistakin mapeistani – en kuitenkaan uskalla niitä kaivaa esiin. Onhan mahdollista, että näin monen vuoden jälkeen heräisi ajatus: no kaikkea sitä onkin tullut puhuttua…


Puheiden vaikutuksista ei nimittäin tiedä. Joskus me loukkaannumme toistemme sanoista – toisinaan taas joku pieni sivulausekin voi koitua suureksi lohdutukseksi, jopa siunaukseksi. Sanojen merkitykseen päivän evankeliumiteksti päättyy: ”Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.”


Tiukkaa puhetta Vapahtajaltamme. Sanojen suhteen on syytä olla tarkkana – sanoilla voi rakentaa ja sanoilla voi helposti repiä rikki.


Tämän sunnuntain aiheena on: ”Jeesus, parantajamme”. Jos lukee tämän sunnuntain kaikkien kolmen vuosikerran evankeliumit voi tehdä mielenkiintoisen havainnon. Ensimmäisen vuosikerran evankeliumissa kerrotaan, kuinka Jeesus parantaa kuuron. Kolmannen vuosikerran evankeliumissa Jeesus antaa sokealle näön ja tänään – kun käsillä on toinen vuosikerta Jeesus kantaa huolta meidän puheistamme.


Tänään olisi ehkä aihetta esittää itselle muutama kysymys: Kuuntelenko? Kuuntelenko mitä kuuluu puolisolleni, lapsilleni, naapureilleni? Kuuntelenko? Olenko niin kiinnostunut siitä, mitä lähimmäisilleni kuuluu – että maltan pysähtyä kuuntelemaan? Tai toinen kysymys: Näenkö? Näenkö mitä ympärilläni tapahtuu? Ovatko silmäni auki sille todellisuudelle, jonka keskellä elän? Näenkö hädän ympärilläni? Näenkö?


En usko, että olisi ollut ihan sattumaa, että evankeliumeihin on tallennettu kertomukset siitä kuinka Jeesus paransi kuuron kuulemaan ja sokean näkemään. Miksi näin. Uskon, että hyvin yksinkertaisesta syystä.


Onko sinulla kokemusta siitä, että sinua rakastetaan. Tai onko kokemusta siitä, että Jumala rakastaa sinua? Toivottavasti on. Toivottavasti on kokemusta siitä, että lähelläsi on ihmisiä, jotka rakastavat. Mutta mitä se oikein on? Mistä sen huomaa, mistä sen tietää? Vastaus on usein hyvin yksinkertainen.


Rakastetuksi tuleminen on samaa kuin kuulluksi ja nähdyksi tuleminen? Minut otetaan vastaan sellaisena kuin olen. Tai rakastaminen on sitä, että kuulen ja näen sinut – sellaisena kuin olet.


Meillä kirkon sisällä käydään tänä aikana – ehkä pitäisi sanoa tänäkin aikana – paljon keskustelua, jossa helposti lähtökohtana on se, että puhuja (kuka sitten onkaan) ajattelee: ”Minä olen oikeassa.” Kun puheet kumpuavat siitä – lopputulos on helposti hyvin repivä. Surullista.


Mielipiteitä ja ajatuksia – niin kuin elämänkokemuksiakin – voi olla hyvin monenlaisia. Mikä on oikein – on hyvin suhteellinen asia ja riippuu elämän kokemuksesta ja tilanteista.


Miksi tästä puhun tänään. Siihen on hyvin yksinkertainen syy. Syy nousee päivän evankeliumista: ”Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan. Te käärmeen sikiöt, kuinka teidän puheenne voisi olla hyvää, kun itse olette pahoja! Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa.” Matteuksen evankeliumin luku sisältää useamman tilanteen, jossa fariseukset puuttuvat Jeesuksen tekemisiin. Tämän päivän evankeliumi siis liittyy tällaiseen tilanteeseen. Vastassa on siis joukko ihmisiä, jotka mielestään olivat oikeassa vahvoine näkemyksineen.


Millaista hedelmää kannan? Mitä puheistani seuraa? Mikä on sitä hyvää hedelmää, jota meidän elämämme tulisi tuottaa? Vastaus löytyi niistä kahdesta muusta vuosikerrasta. Kun korvamme alkavat kuulla toisiamme ja alamme nähdä silmillämme elämän todellisuutta – kun rakkaus saa sijaa ja alkaa kuulua puheissa – silloin hedelmä on sellaista, mitä Vapahtajamme meiltä odottaa. Rakkaus parantaa – Jeesus paransi rakkaudella. Hän tekee sitä yhä. Hän rakasti loppuun asti meitä: sinua, minua ja kaikkia muitakin sellaisina kuin olemme. Kun sanat välittävät rakkautta – silloin ollaan hyvällä tiellä.

Salaisuuden äärellä

Tätä saarnaa ei ole pidetty missään – eikä tulla pitämään missään. Lukijana olet kulkemassa yhtä matkaa kanssani. Viimeisestä saarnastani on kulunut nyt reilu puoli vuotta.
Elän edelleen kirkkovuodessa – ja toivottavasti teen niin myös jatkossa.
Tämän saarnan olen kirjoittanut siis vain itselleni – tavoitteena koota ajatuksiani, jotka pitkin kevättä ovat pyörineet mielessäni.
Kolminaisuuden päivän teema: ”Salattu Jumala” sopii minulle hyvin.
Lahdessa 5.6.2020
-Seppo A.-


Ef. 4: 1-6
”Minä, joka olen Herran vuoksi vankina, kehotan teitä siis elämään saamanne kutsun arvoisesti, aina nöyrinä, lempeinä ja kärsivällisinä. Auttakoon rakkaus teitä tulemaan toimeen keskenänne. Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys. On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi.
Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste!
Yksi on Jumala, kaikkien Isä!
Hän hallitsee kaikkea, vaikuttaa kaikessa ja on kaikessa.”


Rakkaat kristityt!
Ennen ajan alkua Jumala loi ajatuksissaan opin. Jos hän olisi luonut paperin ensin – hän olisi varmaan kirjoittanut sen ylös – voidakseen lähettää sen myöhemmin maan päälle. Näin ei tapahtunut.

En todellakaan usko, että kaikki kävi näin. Kuitenkin maailma näyttäytyy usein sellaisena, kuin ihmiset uskoisivat kaiken menneen näin. Kuinka haluammekaan sanoa: olen oikeassa. Tiedän, mikä on totuus. Uskoni on oikea. Uskon varmuus on luonut maailmaamme lukemattomia muureja ihmisten välille ja ihmisten ja luonnon välille.

”Alussa Jumala loi taivaan ja maan.” Tämä todellisuus, jossa elän, on Jumalan luoma. Niin uskon. Vuosi vuodelta olen oppinut ihmettelemään sitä yhä enemmän. Usein tuo ihmettely konkretisoituu kameran linssien läpi. Tämä maailma on ihmeellinen. Se on toimiva, se on kaunis – sillä on selvästi omat sääntönsä. Elämä on ihme.

Muutamia vuosia sitten pysähdyin uutisen ääreen, joka kertoi, että tähtitieteilijät olivat löytäneet maailmankaikkeudesta planeetan, jolla oli havaittavissa elämän edellytykset. Se sijaitsi sellaisella etäisyydellä auringostaan, että veden eri muodot olivat mahdollisia – tuo elämän edellytys. Planeetta sijaitsee kuitenkin muutaman tuhannen valovuoden päässä meistä.

Minulle tuo uutinen kertoi siitä, että oli elämää sitten muualla tai ei ollut – niin elämä on ihmeitten ihme. Maailmankaikkeuden keskellä me olemme ja elämme tämän ihmeen keskellä. Tällä planeetalla elämä on muuttanut toki muotoaan miljoonien vuosien saatossa.

Jumala on tämän todellisuuden Luoja – niin uskon. Mutta hän on salattu. Voin nähdä hänen kätensä jäljen – mutta en Häntä. Voin ajatella hänestä jotain – niin kuin jokainen muukin. Mutta jokainen sana, jolla yritän kuvailla häntä on yritys sanoittaa jotain sanoittamatonta.

Jumala on aina enemmän kuin miten häntä sanoilla kukaan voi kuvailla – siksi näkemykset hänestä ovat aina hyvin suhteellisia. Kun puhun – tai kun sinä puhut – Jumalasta, silloin puhumme omista näkemyksistämme, jotka joko osuvat sinne päin tai sitten ei. Toinen katsomus tuskin on toista parempi.

Kristittynä uskon, että Jumala tuli ihmiseksi Jeesus nasaretilaisen hahmossa. Kun luen evankeliumeja – en koe lukevani opin kuvausta. Luen evankelistojen kuvausta Jeesuksen toiminnasta, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Luen kuvausta siitä, miten rakkaus ilmenee. Ketään ei suljeta ulkopuolelle, ketään ei jätetä yksin vaivojensa kanssa, syylliset saavat armahduksen, kuolemankin ehdottomuus murtuu. Paimen etsii eksynyttä, isä ottaa vastaan tuhlaajapojan… ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän.” ” Niin kuin Isä on rakastanut minua, niin olen minä rakastanut teitä.” Evankeliumin äärellä voin uudelleen ja uudelleen aavistaa Jumalan rakkauden luomaansa kohtaan.

Kolminaisuudenpäivän Uuden testamentin lukukappale on elävä muistutus siitä, mikä on uskon tavoite:
”Minä, joka olen Herran vuoksi vankina, kehotan teitä siis elämään saamanne kutsun arvoisesti, aina nöyrinä, lempeinä ja kärsivällisinä. Auttakoon rakkaus teitä tulemaan toimeen keskenänne. Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys. On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi.
Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste!
Yksi on Jumala, kaikkien Isä!
Hän hallitsee kaikkea, vaikuttaa kaikessa ja on kaikessa.”

Vaikka olen aina salaisuuden äärellä – voin aavistaa jotain siitä käsittämättömästä rakkaudesta, joka luo yhteyden ihmisten välille. Eikä vain ihmisten välille – vaan ihmisten ja todellisuuden, ympäröivän luontomme välille.

Haluan palata vielä tämän saarnan alkuun.
Raamatun lukeminen käy huomattavasti helpommaksi minulle, kun voin rauhassa ajatella, että sen kirjoittajat – mitä historiallista vaihetta sitten ovatkin eläneet – ovat pyrkineet ilmaisemaan sanottamatonta sanoin. He ovat kirjanneet oman kokemuksensa jälkipolville. Se tuo heidän sanoihinsa suhteellisuuden – voin kuitenkin tekstien äärellä aavistaa jotain salatun Jumalan todellisuudesta.

Lähtösaarna Loviisan kirkossa 1.12.2019

  1. adventtisunnuntai

Kun he lähestyivät Jerusalemia ja tulivat Betfageen ja Betaniaan Öljymäen rinteelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Heti kun te tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin.”
    Opetuslapset lähtivät ja löysivät varsan, joka oli sidottu kujalle oven eteen. He ottivat sen. Paikalla olevat ihmiset kysyivät: ”Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?” He vastasivat niin kuin Jeesus oli käskenyt, ja heidän annettiin mennä. He toivat varsan Jeesukselle ja heittivät vaatteitaan sen selkään, ja Jeesus nousi ratsaille. Monet levittivät vaatteitaan tielle, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarresta. Ja ne, jotka kulkivat hänen edellään ja perässään, huusivat:
      – Hoosianna! 
      Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!
      Siunattu isämme Daavidin valtakunta, 
      joka nyt tulee! 
      Hoosianna korkeuksissa!

Mark. 11: 1-10

Rakkaat kristityt!

Uskon, että adventtisunnuntaihin liittyy monilla meistä jonkinlaisia mielikuvia. Tarkoitan tällä lähinnä noita tapahtumia, joita tähän pyhään liittyy.

Jeesus on opetuslapsineen tullut Jerusalemiin pääsiäisjuhlille. Hän pyytää opetuslapsia hakemaan ratsukseen aasin. Aasilla hän sitten ratsastaa – ja kuinka ollakaan hänet otetaan vastaan kuin kuningas: Kansa huutaa hoosiannaa ja taittelee palmunoksia matoksi tielle. Jeesukselle tehdään tietä.

Viime kuukausien aikana olen usein pohdiskellut papin työtä. Olen sitä luonnollisesti pohdiskellut siksi, että omalta osaltani virkatehtävät pappina alkavat olla takana. Olen käynyt läpi matkaani pappina. Olenko tehnyt Jeesukselle tietä? Tietä ihmisten luokse, ihmisten elämään, ihmisten kipuihin ja suruihin? Mitä tämä papin työ oikein on ollut?

Miksi minusta tuli pappi? Kasvoin perheessä, jossa kristilliset arvot elivät ehkä näyttävimmin siinä, että jokaisen aterian alussa isä luki ruokarukouksen. ”Siunaa hyvä Jumala ruokamme.”  Siinä oli meidän perheen kristillisyys. Sen lisäksi tietenkin luettiin iltarukous ja käytiin jouluna kirkossa – ja joskus varmaan myös laulamassa hoosiannaa. Pyhäkoulussakin olen käynyt yhden kerran…

Rippikoulu muutti sitten osaltani elämääni. Tulin uskoon – tein uskonratkaisuni. Elämä näytti teinivuodet varsin mustavalkoiselta. Oli helppo jakaa ihmiset kahteen joukkoon…

Matka noista teinivuosien uskonkäsityksistä tähän päivään on ollut pitkä ja vaiheikas. Maailma ei ole ollut minulle pitkiin aikoihin mustavalkoinen – ei, ennemminkin se on loistanut kaikissa mahdollisissa väreissä.

Nuorena – niin ja myös nuorena pappina kristillinen usko oli hyvin oppikeskeistä. Kunhan oppi on kirkas, niin kaikki on selkeää. Oli tietenkin vaikeus – nimittäin se, että evankeliumeissa ei juurikaan puhuta opista yhtään mitään. Ennemminkin törmäsin kerta toisensa jälkeen siihen, että Jeesus tuntui torjuvan fariseusten ja vähän muidenkin taholta tulevat perinteiset opilliset käsitykset. ”Olette kuulleet sanotuksi, mutta minä sanon teille.”

Evankeliumit koostuvat ennemminkin kuvauksista siitä, kuinka Jeesus kohtaa ihmisiä elämän eri vaiheissa ja kipeissä kohdissa. Jeesus asettui kerta toisensa jälkeen niiden rinnalle, jotka yhteisö oli tavalla tai toisella sulkenut ulkopuolelle. Siihen joukkoon kuuluivat sairaat ja monella muulla tavoin ulkopuoliset. Hän suostui publikaanien ja syntisten seuraan – jakamaan heidän kanssaan yhteisen aterian. Hän oli valmis tuomaan toivoa sinne, missä ei toivoa ollut.

Jeesuksen seuraajat oppivat – näin kuvittelen -, että elämän tai uskon ytimessä ei ole kyse siitä, että takerrumme yksittäisiin pyhinä pidettyihin sanoihin tai lauseisiin, vaan se, että rakkautta eletään todeksi. Ulkopuoliset otetaan joukkoon mukaan – eikä ketään haluta karkottaa pois. Jumalan rakkaus kuuluu kaikille. Hän on meidän Isämme.

Tästä kaikesta johtuen häntä seurattiin – eivät vain ne nimeltä tunnetut kaksitoista opetuslasta – vaan heitä oli paljon enemmän. Ruokkimisihmeestä osallisiksi tuli jo tuhansia ihmisiä. Ei siis ollut ihme, että kun Jeesus saapui Jerusalemiin pääsiäisjuhlille, hänet otettiin vastaan kuin kuningas.

Kun olen pohdiskellut eläkkeelle jäämistä – en suinkaan ole silloin ajatellut vain sitä, että jään eläkkeelle Agricolan suomalaisesta seurakunnasta kirkkoherran virasta. Suurin osa papin työstä olen tehnyt muissa tehtävissä.

Olen siitä onnellinen, että aina olen saanut tehdä sellaisia töitä, joissa olen kokenut olevani omalla paikallani. Suurin osa tuosta matkasta on ollut ihmisten rinnalla kulkemista. Olenko tehnyt Jeesukselle tietä? Se on suuri kysymykseni. Olenko täyttänyt kutsumustani?

Olen iloinen siitä, että saan päättää työurani päivään, jolloin yhdessä laulamme hoosiannaa. Siis suomennettuna ”Oi auta, oi pelasta.” Tuo pyyntö on tullut tutuksi matkan varrella – ja arvelen, että sama rukous tulee seuraamaan jatkossakin elämän matkalla.

Laulettuna: Ei päivääkään.

En kuvitellutkaan, että korkeen vuoren, pystyisin mä uskollani siirtämään. Mut sitä tiennyt en, etten tuli toimeen ilman Sinun rakkautta päivääkään. Ei päivääkään, ei päivääkään, ei päivääkään…

Lähellä sydäntä

Herra Jumala sanoi: ”Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. Minä teen hänelle kumppanin, joka sopii hänen avukseen.” Ja Herra Jumala muovasi maasta kaikki villieläimet ja kaikki taivaan linnut ja vei ne ihmisen luo nähdäkseen, minkä nimen hän kullekin antaisi. Ja jokainen elävä olento sai sen nimen, jolla ihminen sitä kutsui. Näin ihminen antoi nimet kaikille karjaeläimille, kaikille linnuille ja kaikille villieläimille. Mutta ihmiselle ei löytynyt sopivaa kumppania. Silloin Herra Jumala vaivutti ihmisen syvään uneen ja otti hänen nukkuessaan yhden hänen kylkiluistaan ja täytti kohdan lihalla. Herra Jumala teki tästä kylkiluusta naisen ja toi hänet miehen luo. Ja mies sanoi:

Tämä se on! Tämä on
luu minun luustani
ja liha minun lihastani.
Naiseksi häntä sanottakoon:
miehestä hänet on otettu.
Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi.

1.Moos. 2: 18-24


Rakkaat kristityt!

Meillä on tänä viikonloppuna vieraita. Ilona ja Elias. He minun poikani kaksoset – ikää jo reilut neljä ja puoli vuotta. Heidän kanssaan luetaan iltaisin kirjoja – toki joskus päivälläkin. Erityisessä suosiossa on ollut Richard Scarryn kirja, jonka jokaiselta aukeamalta etsitään Luru Ludetta. Kirjan hauska puoli on se, että kun kääntää etusivun löytyy sisäpuolelta tarra: ”Tämän kirjan omistaa Antti.” Vastaavia tarroja löytyy muutamasta muustakin kirjoista. Niitä samoja juttuja on luettu reilut kolmekymmentä vuotta aikaisemminkin.

Mikä on lapsesta mukavampaa, kun tietää, että tämä on isin kirja.

Tarinat ja sadut kulkevat sukupolvelta toiselle. Ukkina luen luonnollisesti kirjoja lapsille paljon harvemmin kuin tein sitä isänä omille lapsilleni. Samat sadut saattoivat toistua ilta toisensa jälkeen – eikä yhtään haitannut se, että ne olivat jo aivan tuttuja. Niin lukija kuin kuulijatkin osasivat tarinat ulkoa.

Ne ovat niitä hetkiä, jolloin lapsi tulee lähelle syliin kuuntelemaan.

Kertomuksien kertominen on osa ihmisyyttä. Tarinoita on kerrottu aina.

Me kuulimme tänään yhden tällaisen tarinan. Kertomus siitä, kuinka nainen luotiin miehen kylkiluusta, on yksi Raamatun nk. alkukertomuksia. Kertomus on paljon vanhempi kuin kirjoitustaito. Sitä on kerrottu suullisesti varmasti hyvin monen sukupolven ajan.


Raamatun alkukertomukset ovat hyvin tärkeitä kertomuksia. Ne olivat tärkeitä vuosituhansia sitten – mutta ne ovat tärkeitä yhä vielä – tänäänkin.
Jos noita kertomuksia tulkitaan sanatarkasti – siis että kaikki todella kävi niin, että Jumala nukutti miehen ja otti yhden kylkiluun ja teki siitä naisen – niin taidetaan aika pian olla vaikeuksissa.


Otanpa hetken etäisyyttä tuohon kuultuun kertomukseen.
Oletko koskaan ollut rakastunut? Tai oletko mahdollisesti nyt rakastunut? Onko sinulla kotona perheessäsi toinen, jota rakastat?
Kodin ja perheen tärkein asia on rakkaus. Jos keskinäinen rakkaus ikään kuin luo ilmapiirin, jossa eletään – silloin on hyvä olla. Jos vanhemmat rakastavat toisiaan – on lapsilla paras mahdollinen kasvuympäristö.


Mutta mistä rakkaus syntyy kahden ihmisen välille? Mistä syntyy kokemus: me kuulumme yhteen? Ajattelen, että rakkauden syntyminen on yksi elämän perusihmeistä, yksi elämän peruskysymyksistä.

Meillä voi olla paljon ystäviä – ja hyvä jos niin on. Mutta jos olemme onnellisia, niin sitten on se yksi, joka eroaa kaikista muista.

Palataanpa noiden alkukertomusten maailmaan. Liikutaan ajassa tuhansia vuosia taaksepäin. Ehkä viisituhatta vuotta – mahdollisesti enemmänkin. Olemme paimentolaisia. Iltaisin sytytämme tulet ja käymme istumaan nuotion ympärille. Taivas yllämme on kuin kansi (siis sellainen, josta luomiskertomuksessa puhutaan) ja yhdessä ihmettelemme – mistä kaikki on saanut alkunsa. Miksi kaikki on olemassa. Tai jonakin iltana ihmettelemme, mistä pahuus tuli tähän maailmaan? Tai miten se on mahdollista, että olen niin rakastunut toiseen ihmiseen? Alkukertomukset ovat vastauksia tällaisiin elämän peruskysymyksiin.

Se, mitä elämässä koemme, on Jumalan meille antamaa. Kokemus yhteydestä toiseen tuntuu siltä, kuin hän on kuin pala, jostain hyvin läheltä omaa sydäntä. Kun hän ei ole lähelläni – jotain oleellista puuttuu. Ja tämä kaikki on perusta ja pohja sille yhteydelle, joka puolisoiden välille syntyy. ” Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi.”

Kertomuksilla on paikkansa elämässä. Kertomuksilla on kautta sukupolvien opetettu sitä, mikä on todella tärkeää. Vaikka monet kertomukset ovat hyvin vanhoja – silti ne puhuttelevat ja voivat opettaa jotain oleellista elämästä.

Päivän evankeliumi kertoi, että Jeesus otti syliinsä lapsia. Kertoiko hän heille jotain. Voin hyvin kuvitella, että hän kertoi jotain taivaallisesta Isästä ja päätti kertomuksensa siunaukseen.

Uskon ytimessä

Saarna Loviisan ja Lapinjärven kirkossa 15.9.2019.
14. sunnuntai helluntaista.E

Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: ”Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?” Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?” Mies vastasi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Jeesus sanoi: ”Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää.”
    Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?”
    Jeesus vastasi hänelle näin:
    ”Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi.
    Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’ Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?”
    Lainopettaja vastasi: ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta.” Jeesus sanoi: ”Mene ja tee sinä samoin.”

Luuk. 10: 25-37

Rakkaat kristityt!

Olen huomannut viime kuukausien aikana – ehkä johtuen siitä, että virkatyö pappina alkaa kulkea kohti päätöstään – pohtivani jotenkin uudella tavalla kristillisen uskon ydinkysymyksiä. Kai siinä on pitkälti kyse myös oman vakaumuksen pohdiskelusta. Mitä tämä kaikki on? Mikä uskossa on ydinasiaa? Millaista on kristittynä eläminen? Onko Raamatusta löydettävissä jokin punainen lanka, joka kuvaisi sitä elämäntapaa, johon meidät on kutsuttu.

Olen huomannut, että mitä enemmän olen pohtinut – sitä vähemmän on sanoja jäänyt käsiin.

Muistan, että niin opiskeluaikana kuin vielä ensimmäisinä pappisvuosina ajattelin usein, ettei mikään ole sen käytännöllisempää kuin systemaattinen teologia. Tämä siis tarkoitti sitä, että kunhan oppi on selvä, niin kaikki sujuu. Mutta mitä pitemmälle vuodet ovat kuluneet, sitä enemmän näkemykset ovat muuttuneet. Oppilauselmat eivät ole kristillisen uskon ydintä.

Tämän päivän evankeliumi on yksi tutuimmista Raamatun kertomuksista. Muistan kuulleeni siitä jo kansakoulun uskonnontunneilla – tai muistan, että rippikouluissa yhä vielä kyseisestä Raamatun kohdasta tehdään vuosi toisensa jälkeen erilaisia näytelmiä. Miksi niin? No luonnollisesti yksinkertaisesti siksi, että kyseinen Jeesuksen kertomus liikkuu kristillisyyden ytimessä.

Monet kerrat Jeesus oikoi aikansa uskonnollisen eliitin käsityksiä ja useimmiten niihin kohtaamisiin liittyi tavalla tai toisella se, että hän osoitti rakkauttaan jollekin elämässä ulkopuolelle jääneen osaksi. Milloin oli kyse spitaalisesta, halvaantuneesta, syntiseksi tuomitusta tai väärän uskonnollisuuden edustajasta. Tämänkin päivän tutussa kertomuksessa kiitoksen saa samarialainen – mies, jota pidettään vääräoppisena kunnon juutalaisen silmissä.

Kun luen evankeliumeja – ne eivät ole luonteeltaan opillisia. Evankeliumien äärellä ollaan todella ilosanoman tai hyvän uutisen äärellä ihmisten arjen keskellä. Jeesuksen puheet ja opetukset liittyvät aivan oleellisesta siihen hetkeen, jossa kulloinkin eletään ja ollaan.

Jos Jeesus eläisi nyt ja eläisi tätä meidän aikaamme – tuskin hän puhuisi hyvästä paimenesta (meille useimmille lampaat ovat jo aika vieraita) tai mainitsisi mitään laupiaasta samarialaisesta (kun ei tuo samarialaisuus ole kovin kirkkaana mielessä). Aivan varmasti opetukset liittyisivät tähän aikaan. Puheissa olisi mukana varmasti autot, kännykät, mikrot… erilaiset vähemmistöt olisivat esillä monessa hetkessä.

Kristillisyys elää ajassa – ja siksi kristillinen julistuskin elää ajassa.

Mutta on jotain, joka ei muutu. On jotain, joka pysyy ytimessä. On jotain, joka kestää aikojen vaihtelun.

Siitä kirjoitti Johannes päivän tekstissä näin:

Rakkaat ystävät, rakastakaamme toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta. Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus. Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.
    Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme. Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Mutta jos me rakastamme toisiamme, Jumala pysyy meissä ja hänen rakkautensa on saavuttanut meissä päämääränsä.

Jumala on rakkaus. Siinä on uskomme ydin. Siinä – ja vain siinä.

Jumala – Hän, joka on kaiken olevan pohja ja perusta. Jumala – maailmankaikkeuden Luoja.

Hän on rakkaus. Rakkautensa vakuudeksi ja osoitukseksi hän tuli ihmiseksi Pojassaan, Jeesuksessa Kristuksessa. Kristus näytti elämällään ja kuolemallaan mitä rakkaus on. Sen suurempaa rakkautta ei ole, että antaa henkensä ystävänsä edestä.  Hän rakasti loppuun asti.

Koko uskon ydin on siinä, että Jumala on rakastanut meitä – ennen kuin kukaan meistä on rakastanut Häntä. Kun lepäämme hänen rakkaudessaan – tuo rakkaus alkaa levitä myös meidän kauttamme. Sitä on kristittynä eläminen.

Rakkaudella ei ole rajoja

Saarna Loviisan ja Lapinjärven kirkossa 30.6.2019


Jeesus kertoi:
»Eräs mies järjesti suuret pidot ja oli kutsunut paljon vieraita. Kun pitojen oli määrä alkaa, hän lähetti palvelijansa sanomaan kutsutuille: ’Tulkaa, kaikki on jo valmiina.’ Mutta yksi toisensa jälkeen nämä alkoivat esittää verukkeita. ’Olen ostanut pellon’, sanoi yksi, ’minun täytyy mennä katsomaan sitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.’ ’Ostin viisi härkäparia’, sanoi toinen, ’ja olen lähdössä kokeilemaan niitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.’ Kolmas sanoi: ’Olen juuri mennyt naimisiin enkä siksi voi tulla.’
Palvelija palasi ja kertoi tämän herralleen. Silloin isäntä vihastui ja sanoi palvelijalle: ’Mene kiireesti kaupungin kaduille ja toreille ja tuo tänne köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat.’ Palvelija tuli sanomaan: ’Herra, olen tehnyt niin kuin käskit, mutta vielä on tilaa.’ Silloin herra sanoi: ’Mene maanteille ja kylien kujille ja vaadi ihmisiä tulemaan, jotta taloni täyttyisi. Ja siitä voitte olla varmat, että yksikään noista, jotka minä kutsuin, ei pääse minun pitopöytääni!’»

Luuk. 14:16-24

Rakkaat kristityt, hyvät ystävät


Jos olisimme pari tuhatta vuotta sitten olleet Palestiinassa tekemässä haastattelua ja kyselleen Jeesuksen aikalaisilta: Kuka Jeesus mielestäsi on? Mitä ajattelet Jeesuksesta? – niin varmasti olisimme saaneet hyvin monenlaisia vastauksia. Niinhän asiat ovat oikeastaan kysyisimme vastaavia kysymyksiä kenestä tahansa julkisuuden henkilöstä. Jeesus herätti kovin monenlaisia mielikuvia.


Uskon, että myös meillä itse kullakin on ihan omat ajatuksemme hänestä.


Evankeliumien kirjoittajat, jopa hekin, painottavat eri puolia Jeesuksesta ja hänen toiminnastaan.


Luukas (ainakin minulle) kuvaa Jeesusta rajojen rikkojana. Siihen liittyy myös päivän evankeliumin katkelma.
Jeesus kertoi vertauksen ollessaan erään fariseuksen kotona sapattiaterialla. Läsnäolijat tarkkailivat Jeesusta. Siellä oli vesipöhöä sairastava mies – ja nyt läsnäolijoita kiinnosti mitä Jeesus tekee. Jeesus koskettaa miestä, parantaa hänet ja lähettää pois. Sen jälkeen hän kysyy: jos sinulta putoaa poika tai härkä sapattina kaivoon, niin nostatko ylös? Eikä kukaan osannut vastata. Sitten hän jatkaa tutulla opetuksella siitä, että juhliin mennessä ei kannata valita parhaita paikkoja – aina voi tulla paikalle joku arvokkaampi ja sinut siirretään pois. (Edelleen ollaan siis siellä fariseuksen kotona – läsnä jonkinlaista uskonnollista kermaa).


Tähän eräs läsnäolijoista toteaa, että onnellinen on se, joka saa olla aterialla Jumalan valtakunnassa. Ja niin Jeesus alkaa kertoa vertausta, joka oli päivän evankeliumitekstinä.


Vertaus saa aivan tietynlaisen merkityksen, kun muistamme missä tilanteessa Jeesus sen kertoi. Se ei ole vain vertaus siitä, kuinka jotkut kieltäytyvät Jumalan kutsusta. Painotus on aivan selvä: he, jotka pitivät selvänä, että Jumalan valtakunta kuuluu heille – itse asiassa kieltäytyivät kutsusta. Sen sijaan kutsu kuuluikin köyhille, raajarikoille, sokeille ja rammoille. Jeesuksen aikana heitä pidettiin erityisen syntisinä, ulkopuolisina. Kun juhlat eivät vielä heistäkään täyttyneet – palvelijat lähetettiin maanteille ja kylien kujille vaatimaan ihmisiä tulemaan.


Jeesus puhui vertauksensa lähes kaksituhatta vuotta sitten. Meille tämän ajan ihmisille ei aina ole selvää, mikä vertauksen juju on. Itse ymmärrän, että painotus on juuri siinä, että Jumalan valtakunnan rajat eivät ole sellaiset kuin me helposti luulemme. Rajoja on niin helppo vetää – varsinkin vetää siten, että itse olemme sisäpuolella ja muut ulkopuolella. Sairaat ja rammat ja köyhät olivat heitä, joita Jeesuksen aikana tavalla tai toisella pidettiin toisen luokan kansalaisina tai jopa Jumalan kiroamina.


Ketkä ovat tämän päivän ulkopuolisia? Ketkä ovat ulkopuolisia nimenomaan silloin, kun katselemme asioita kirkosta ja seurakunnasta käsin.


Näitä ryhmiä voi olla hyvinkin monenlaisia.
Tällä viikolla on maailmanlaajasti vietetty pride-tapahtumia. Niiden tavoitteena on tuoda esiin seksuaalisten vähemmistöjen asemaa. Teema on vuosien ajan herättänyt keskusteluja kirkon sisällä. Ensi sunnuntaina Loviisan kirkossa vietetään sateenkaarimessua. Tuo messu on muistutuksena siitä, että evankeliumi kuuluu kaikille – meille kaikille – erilaisina – sellaisina kuin me olemme.


Vieraillessaan fariseuksen kotona Jeesus rikkoi sopivaisuuden rajoja. Hän paransi sapattina – osoitti toki kysymyksellään, että apua ei saa jättää antamatta edes sapattina, jolloin työnteko oli perinteisesti kielletty. Hän opetti puheillaan myös, ettei kannata kuvitella itseään toisia arvokkaammaksi ja lopulta vertauksellaan opetti vielä senkin, että Jumalan valtakunta kuuluu heille, joille sen vähiten luulee kuuluvan.


Jumalan rakkaudella ei ole rajoja.

Herran palvelijatar

Saarna Loviisan kirkossa Marianpäivänä 24.3.2019

Kun Elisabet oli kuudennella kuukaudellaan, Jumala lähetti enkeli Gabrielin Nasaretin kaupunkiin Galileaan neitsyen luo, jonka nimi oli Maria. Maria oli kihlattu Daavidin sukuun kuuluvalle Joosefille. Enkeli tuli sisään hänen luokseen ja sanoi: ”Ole tervehditty, Maria, sinä armon saanut! Herra kanssasi!” Nämä sanat saivat Marian hämmennyksiin, ja hän ihmetteli, mitä sellainen tervehdys mahtoi merkitä. Mutta enkeli jatkoi: ”Älä pelkää, Maria, Jumala on suonut sinulle armonsa. Sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinä annat hänelle nimeksi Jeesus. Hän on oleva suuri, häntä kutsutaan Korkeimman Pojaksi, ja Herra Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin valtaistuimen. Hän hallitsee Jaakobin sukua ikuisesti, hänen kuninkuudellaan ei ole loppua.” Maria kysyi enkeliltä: ”Miten se on mahdollista? Minähän olen koskematon.” Enkeli vastasi: ”Pyhä Henki tulee sinun yllesi, Korkeimman voima peittää sinut varjollaan. Siksi myös lapsi, joka syntyy, on pyhä, ja häntä kutsutaan Jumalan Pojaksi. Ja tiedä tämä: Myös sukulaisesi Elisabet kantaa poikalasta, vaikka on jo vanha. Hän on jo kuudennella kuukaudella – hän, jota on pidetty hedelmättömänä! Jumalalle ei mikään ole mahdotonta.” Silloin Maria sanoi: ”Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.” Niin enkeli lähti hänen luotaan.

Luuk. 1: 26-38

Rakkaat kristityt

Vietämme tänään Marian ilmestyspäivää. Mariasta – Jeesuksen äidistä, meidän luterilaisessa kirkossamme puhutaan varsin vähän. Hänen ei ole meidän kristillisen uskon tulkinnassa lainkaan niin keskeinen hahmo, kuin katolisessa kirkossa. Ohittaa häntä ei kuitenkaan saa.

Tähän Marian ilmestyspäivään on meidän kirkkovuodessamme sidottu Mariaan liittyviä useita juhlapäivän aineksia.

Päivän evankeliumi alkaa alusta. Enkeli Gabriel ilmestyy Marialle ja kertoo, että tämä tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, jolle annetaan nimi Jeesus.

Keskustelu Marian ja enkelin välillä jatkuu ja päättyy sitten Marian sanoihin: ”Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.” Näin hän ilmaisee suostuvansa tehtävään, joka häntä odottaa.

Palvelijatar. Meidän aikanamme puhutaan paljon palveluammateista. Nehän ovat erilaisia tehtäviä, joissa tuotetaan mitä erilaisempia palveluita ihmisille. Mutta palvelijatar – tulisiko mieleen liittää tällaista sanaa nykyaikaan. Palvelijakin tuntuu vähän kalskahtavan korvaan. – No – hän on vain palvelija – Ilmaukset kuulostavat ainakin minun korvaani hieman alentavilta. Se ei sinänsä ole ihme, koska sanojen taustalla on kreikankielen sana doulos – suomeksi orja. Vielä hurjemmalta kuulostaisi, jos alkukielinen teksti ”doulee khyriou” olisi käännetty: Herran orjatar. Minä olen Herran orjatar.

Ehkä noihin aikoihin ei tuolla sanalla ollut sellaista kaikua kuin nykyään. Orjaa tai palvelijaa saatettiin toki kohdella huonosti – mutta myöskin hyvin. Isäntä omisti hänet, mutta piti myös huolta hänestä. Hän saattoi jopa kuulua enemmän tai vähemmän perheväkeen.

Neitsyt Mariaan usein liitetty kysymys on: kuinka neitsyt voi tulla raskaaksi ja synnyttää lapsen? Se ei kuitenkaan ehkä ole se kaikkein oleellisin kysymys. Emmehän me aseta kyseenalaiseksi myöskään kertomusta ihmisen luomisesta – Jumala ottaa maan tomua, muovailee ihmisen ja lopulta puhaltaa muovailemaansa hengen. Maallinen ja taivaallinen yhdistyy ja syntyy jotain uutta. Ne ovat kertomuksia. Kertomuksia uuden alusta.

Neitsyt Maria on monella tapaa kristityn esikuva. Se esikuvallisuus alkaa juuri noista sanoista: ”Minä olen Herran palvelijatar.”

Tämä näkökulma syvenee, kun evankeliumia lukee hieman pidemmälle ja kertomus on jatkunut siihen, kuinka Maria kohtaa Elisabetin ja puhkeaa ylistykseen: ”Minun sieluni ylistää Herran suuruutta, minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani, sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa.”

Marian asenteessa ja sanoissa korostuu, että vaikka hän on alhainen, mitätön, köyhä ja halveksittu (jota hän varmasti oli tullessaan ennen avioliittoa teini-iässä raskaaksi), Jumala silti tekee hänelle suuria tekoja. Se oli merkillinen Jumalan koulu.

Jumala korottaa vähäisen. Lyö hajalle ylpeät ajatukset. Kohottaa alhaiset ja syöksee vallanpitäjät istuimiltaan. Jumala ruokkii nälkäiset, rikkaat joutuvat lähtemään tyhjin käsin pois… Luther toteaa Marian ylistysvirttä selittäessään näin: ”Sillä kuten Jumala alussa loi maailman tyhjästä, jonka vuoksi hän on nimeltään Luoja ja Kaikkivaltias, pysyy hänen vaikutustapansa edelleen muuttumattomana. Kaikki hänen tekonsa aina maailman loppuun saakka ovat sen laatuisia, että hän tekee jotakin juuri siitä, mikä ei mitään ole. Vähäisen, halveksitun, kurjan ja kuolleen hän muuttaa kallisarvoiseksi, kunniakkaaksi, autuaaksi ja eläväksi.”

Maria on esimerkki kaikesta tästä. Nuoresta tytöstä tulee Jumalan Pojan äiti. Kaiken kokemansa keskellä hänen sydämensä täyttyy ilosta ja rakkaudesta Jumalaa kohtaan.

Rakkaat kristityt. Tämä Marian päivä katkaisee paastonajan. Me elämme kuin hetken joulun odotuksessa. Huomenna on taas arki ja paastonaika jatkuu. En ota kantaa siihen, miten minä tai sinä olemme paastonneet tai emme ole. Paastonajan luonteeseen kuitenkin kuuluu itsensä tutkiminen. Suostuminen sisäisen peilin ääreen: kuka minä olen, millainen minä olen, mitä elämääni kuuluu…? Itsetutkiskelussa aika harvoin käy niin, että annamme itsellemme vain kiitoksia. Kokemus on usein toisenlainen: jään vajaaksi siitä, mitä tavoittelen. 

Siihen rehellisyyteen Jumala meitä kutsuu. Ja juuri silloin alamme ymmärtää, että Jumala ottaa omakseen heikon, vähäisen, apua tarvitsevan. Siitä kokemuksesta nousee syvä ilo ja onnellisuus.

Uskosta

Saarna Ruotsinpyhtään ja Lapinjärven kirkoissa 27.12019

3. sunnuntai loppiaisesta



Kun Jeesus oli saapunut Kapernaumiin, muuan sadanpäällikkö tuli hänen luokseen ja pyysi häneltä apua sanoen: ”Herra, palvelijani makaa kotona halvaantuneena, kovissa tuskissa.” Jeesus sanoi: ”Minä tulen ja parannan hänet.” Mutta sadanpäällikkö vastasi: ”Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: ’Mene’, niin hän menee, tai toiselle: ’Tule’, niin hän tulee, tai palvelijalleni: ’Tee tämä’, niin hän tekee.”
Tämän kuullessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: ”Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella. Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.” Sitten Jeesus sanoi sadanpäällikölle: ”Mene. Tapahtukoon niin kuin uskot.” Sillä hetkellä palvelija parani.

Matt. 8: 5–13


Rakkaat kristityt.


Oletko uskossa? Oletko elävä kristitty? Oletko kristitty? Uskotko?


Vaikeita ja hankalia kysymyksiä. Nykyisin varsin harvoin kuulee enää tuollaista kysymystä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö itselleen asettaisi tuota kysymystä joskus. Onko uskoni oikeaa, aitoa, rehellistä? Onko uskoni tarpeeksi vahvaa? Miten minun pitäisi uskoa? Näkyykö uskoni jostain? Mitä on olla kristitty tässä ajassa, tänään, tämän päivän Suomessa?


Nuo ovat hankalia kysymyksiä. Ne ovat hankalia siksi, että ne ohjaavat kuulostelemaan omia tuntemuksia? Mistä oikein voin tietää uskonko vai enkö usko. Tai onko uskoni jotenkin oikeanlaista? Onko uskossa kyse tahtomisesta? Onko uskossa kyse päätöksistä? Mitä usko on? Mitä teen, kun uskon?


Päivän evankeliumi vei meidät Kapernaumiin. Jeesuksen luokse tuli komppanian päällikkö, sadanpäämies, roomalaisen miehittäjäjoukon edustaja. Hän tuli Jeesuksen luokse pyytämään apua. Jos olisimme olleet paikalla ja kysyneet häneltä: oletko uskossa? Mitä hän olisi vastannut.


Oikeastaan tiedämme sen. Kun Jeesus vastasi sadanpäällikön avunpyyntöön: ”Minä tulen ja parannan hänet” vastasi mies: ”Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee…”


Miehen kokemus oli: en ole sen arvoinen, en ole tarpeeksi hyvä… minähän olen roomalainen, en juutalainen… tai jotain sinnepäin.


Oman uskon arvioinnissa käy helposti samalla tavalla. Se voi alkaa epäilyttämään. On nimittäin niin, että usko ja epäily kulkevat aina käsikädessä. Siellä, missä on uskoa, siellä on epäilyäkin. Missä ei uskota, ei edes epäillä. Onni on kuitenkin siinä, ettei meitä ole kutsuttu uskomaan omaan uskoomme. Uskoni ei ole sen varassa, että pystyisin jotenkin vakuuttamaan itseni. Uskossa on kyse muusta.


Usko ei katso sisään: usko katso ulos. Oleellista on se, mihin uskon.


Sadanpäämiehellä oli vahva luottamus siihen, että pelkkä Jeesuksen sana riittää. Riittää, että Jeesus sanoo sanan – ja palvelija parantuu.


Mihin turvaudut, kun elämän vastoinkäymiset yllättävät? Mikä on elämäsi perusta? Mistä ammennat elämään voimia, minkä varassa toivosi lepää? Mistä ammennat elämällesi tarkoituksen? Miten selviät syyllisyyden kokemuksista? Miten kohtaat elämän rajallisuuden? Mihin lasket luottamuksesi? Kuka on auttajasi?


On paljon kysymyksiä, jotka liittyvät läheisesti uskoon. Nämä jälkimmäiset kysymykset ovat vain sikäli erilaisia, että ne eivät suuntaa katsetta sisälle, vaan ulos.


Mihin sinä uskot? Mihin minä uskon? Mihin luotan? Mihin panen toivoni?


Nämä kysymykset ovat erittäin merkittäviä. Ne ovat tärkeitä. Näitä kysyessäni katseeni ei käänny sisäänpäin – katse kääntyy kohti Kristusta, Vapahtajaani. Vaikka sydämessä vallitsisi aika ajoin epäily omaa uskoa kohtaan – voin silti olla varma siitä, että minulla on hyvä Vapahtaja.


Kun epävarmuus omasta uskosta kolkuttelee mieltä, on hyvä tulla yhteen toisten kanssa. Lausua yhdessä tuttu uskontunnustus. Tai mikä ehkä vielä parempaa – polvistua yhdessä ehtoollispöytään ja maista niin leipä kuin viini: Kristus on tässä. Saan olla hänen rakkaudestaan ja armostaan osallinen. Yhdessä toisten kanssa. Hänessä on meidän turvamme.


”Sano vain sana”, totesi sadanpäämies. Jeesuksen sanat ovat tarttumista varten. Vaikka sadanpäämiehen kokemus omasta arvollisuudesta oli mitä oli – Jeesuksen todistus hänestä oli toisenlainen. ”Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella. Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa.”


Usko löytyy usein sieltä, mistä sitä ei edes osata etsiä. Usko löytyy sieltä, missä vain tartutaan Jeesuksen lupauksiin ja käännetään katse häneen.

Uusi vuosi, uudessa seurakunnassa

Saarna Loviisan kirkossa uudenvuodenpäivänä 2019

 

Kun oli tullut kahdeksas päivä ja lapsi oli ympärileikattava, hän sai nimen Jeesus, jonka enkeli oli ilmoittanut ennen kuin hän sikisi äitinsä kohdussa.

Luuk. 2: 21

Rakkaat kristityt.

Tänään vuosiluku kirjoitetaan toisin kuin eilen. Olemme vuodessa 2019. Siis vuosi 2019 Kristuksen syntymästä. Tosin nykytietämyksen mukaan, vuosiluvussa on virhe – Kristus syntyi oikeasti noin 4-7 vuotta aiemmin. Munkki, jonka laskemiin vuosiluku perustuu teki virheen… aika kuitenkin kulkee, etenee eteenpäin. Vai kuinka?

Ajan määritteleminen on vaikeaa – minun ymmärrykselleni mahdotontakin. Sitä ovat miettineet vuosisatojen aikana monet fyysikot ja filosofit ja ovat yrittäneet selittää ajan olemusta. Mitä me mittaamme, kun mittaamme aikaa? Sen määritteleminen on hyvin vaikeaa.

Elämän kokemus kuitenkin osoittaa, että me aivan kuin elämme ajan virrassa. Jokin vain menee eteenpäin. Jokin, johon emme voi palata. Mennyt – nykyhetki – tulevaisuus. Löysin määritelmän, että nykyhetken kesto olisi noin 12 sekuntia. – Se siis meni jo -. En voi palata enää hetkeen, jolloin aloitin tämän saarnan.

Ajassa on paljon asioita, jotka ovat sopimuksen varaisia. Vuosiluku on sellainen, kellonaika on sellainen. Se, että maailmassa käytetään yhteistä kellonaikaa – sekin on peräisin vasta 1800 luvulta. Silloin kehiteltiin aikavyöhykkeet.

Aika ymmärretään kahdella eri tavalla. Yksi tapa ymmärtää on syklinen – aika ikään kuin kiertää ympyrää, asiat toistuvat.  Se on jotenkin helppo käsittää: elämme vuoden kierrossa. Vuodenajat seuraavat toistaan uudelleen ja uudelleen. Maa kiertää aurinkoa – kierroksen kesto on yksi vuosi. Maa pyörii akselinsa ympäri – yksi kierros kestää vuorokauden. Kuu kiertää maata – kiertoaika kuukauden jne. Olemme kuin jatkuvassa pyörityksessä. Sama pätee koko universumiin – yhtä suurta pyörimistä kaikki…

Toinen tapa tulkita aikaa on lineaarinen. Tätä ajatustapaa voi hyvin pitää kristillisenä tai juutalaisena käsityksenä ajasta. Aika on kuin pitkä jatkumo. Se alkaa jostakin ja päättyy johonkin.

Raamatussa on paljon viittauksia tällaiseen ajan ymmärrykseen. Näin jo heti ensi riveiltä: ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan…” Kaikki alkoi joskus. Kaikki alkoi luomisen hetkestä. Sitä ennen ei ollut aikaa. Kristillinen käsitys ajasta on sellainen, että kerran kaikki alkoi – sitten historian vaiheissa tapahtui kaikenlaista ajallaan: ”kun aika oli täyttynyt, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneet, lunastamaan lain alaiset, että me pääsisimme lapsen asemaan…” kirjoitti Paavali. Ja kerran on aika myös päättyvä. Historialla on alku ja loppu.

Tähän vuodenvaihteeseen liittyi myös eräs loppu ja alku. Tällä Loviisan seudulla seitsemän seurakunnan aika loppui ja kahden seurakunnan aika alkoi. Olemme tänään kokoontuneet ensimmäiseen Agricolan suomalaisen seurakunnan messuun. Mennyt vuosi on sisältänyt paljon tähän liittyviä valmisteluja. Valmistelut ovat pitkälti olleet hallinnollisia. Kokouksia on pidetty kokouksien jälkeen. Kun yksi on ohi, on jo seuraavan valmistelut olleet täyttä vauhtia menossa.

Seurakunta on kuitenkin oleellisesti aivan muuta kuin hallintoa. Ei seurakunta elä hallinnosta, ei seurakunta elä erilaisista päätöksistä. Usko sykkii ihan muualla. Seurakunnan elämä sykkii kristittyjen yhteydestä.

Tiedän, että seurakunnan hallinnollisten rakenteiden muutos on herättänyt monenlaisia tunteita, pelkoja ja epäilyksiä. Ja kuitenkin näissä erilaisissa päätöksissä on kyse organisaation hoitamisesta muuttuvassa ajassa. Usko kuitenkin elää yhteydessä.

Seurakuntamme alueella on viisi kirkkoa: Loviisa, Lapinjärvi, Ruotsinpyhtää, Pernaja ja Liljendal. Hallinnollisesti alueella on yksi seurakunta – mutta elämä sykkii eri puolilla siellä, missä kokoonnutaan yhteiseen jumalanpalvelukseen.

Mihin joukkoon kuulun? Se joukko on usein paljon pienempi kuin koko laajalla alueella oleva seurakunta. Yhteisöt syntyvät ja elävät kirkkojen ympärillä. Nämä yhteisöt ovat olleet ja tulevat olemaan jatkossakin. Kuulun yhteen heidän kanssaan, joiden kanssa käyn yhdessä ehtoollispöytään, tai joiden kanssa yhdessä tunnustan uskoni. Kuulun yhteen heidän kanssaan, joiden kanssa voin jakaa elämän huolen tai pysähtyä hiljentymään Jumalan kasvojen eteen.

Nuo rajat eivät muutu hallinnollisilla päätöksillä. Yhteys kulkee sydämestä sydämeen.

Toisaalta yhteys on pienen joukon yhteyttä – ja toisaalta yhteyttä yli monenlaisten rajojen, kansallisten, kirkkojen, seurakuntien, valtioiden… niin yli rajojen. Yhteistä on usko Jeesukseen. Sillä usko kasvattaa hedelmänään rakkautta – rakkaudella ei ole rajoja.

Jumalan maailmassa

Saarna Loviisan kirkossa 2. adventtisunnuntaina 9.12.2018

Jeesus sanoi:
    ”Auringossa, kuussa ja tähdissä näkyy merkkejä. Meren aallot pauhaavat jylisten, ja maan päällä ovat kansat ahdistuksen ja epätoivon vallassa. Kaikki lamaantuvat pelosta odottaessaan sitä, mikä on kohtaava ihmiskuntaa, sillä taivaiden voimat järkkyvät. Silloin nähdään Ihmisen Pojan tulevan pilven päällä suuressa voimassaan ja kirkkaudessaan. Kun nuo tapahtumat alkavat, nostakaa rohkeasti päänne pystyyn, sillä teidän vapautuksenne on lähellä.”
    Hän esitti heille myös vertauksen:
    ”Katsokaa viikunapuuta, tai mitä puuta tahansa. Kun näette sen puhkeavan lehteen, te tiedätte ilman muuta, että kesä on jo lähellä. Samalla tavoin te nähdessänne tämän tapahtuvan tiedätte, että Jumalan valtakunta on lähellä. Totisesti: tämä sukupolvi ei katoa ennen kuin kaikki tämä tapahtuu. Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa.”
    (”Pitäkää varanne, etteivät juopottelu ja päihtymys tai jokapäiväisen elämän huolet turruta teitä, niin että se päivä yllättää teidät niin kuin ansa. Sitä päivää ei vältä yksikään, joka maan päällä elää. Pysykää siis alati valveilla ja rukoilkaa itsellenne voimaa, jotta selviäisitte kaikesta siitä, mikä on tapahtuva, ja kestäisitte Ihmisen Pojan edessä.”)

Luuk. 21: 25-33 (34-36)

Rakkaat kristityt!

Mihin tämä maailma on menossa? Tiedotusvälineet ovat täynnä huolestuttavia uutisia. Ne ovat niitä niin täynnä, että yksi ja toinen haluaa mieluiten ohittaa uutiset – kuin ahdistua niiden äärellä. Lähes joka päivä me kuulemme uutisia ilmaston lämpenemisestä – tai siitä, että Yhdysvaltojen presidentti ei usko hallintonsa raportteja aiheesta. Me kuulemme uutisia hirmumyrskyistä, kuivuudesta, maastopaloista, nälänhädästä – itse eläessämme turvallisesti kotimaassamme.

Sodat ja väkivallanteot eivät osoita laantumisen merkkejä – päinvastoin. Hätäkokouksia joudutaan pitämään jatkuvasti.

Mihin tämä maailma on menossa? Huoli on aiheellinen.

Kun päivän evankeliumia ja uutisia lukee rinnakkain, nousee välittömästi ajatus: niinpä, elämmekö todella viimeisiä aikoja? Onko ihmiskunta ajamassa itsensä lopullisesti ansaan tuhoten elämän mahdollisuudet?

Kokemus siitä, että ihmiskunta elää historiansa päätöstä ei ole uusi. Jo ensimmäiset kristityt Rooman valtakunnan alaisuudessa uskoivat aikojen lopun ja Kristuksen paluun olevan lähellä. Historian eri vaiheissa sama on koettu ja aikojen merkkejä on tulkittu lopun merkeiksi. Ja niin on nytkin. Ei näytä hyvältä. Ajan merkit eivät anna mitenkään hyvää signaalia. Päinvastoin.

Tällaisiin tunnelmiin olisi helppo jäädä, jos pysähtyisi vain päivän evankeliumin ensimmäisiin lauseisiin. On totta, että moni jää vain pelkoihinsa – tai turruttaa itsensä niin, ettei mikään kosketa.

Evankeliumin viesti on kuitenkin lopulta toisenlainen. Jeesuksen puheet eivät koskaan olleet sellaisia, että hän olisi jättänyt kuulijansa epätoivon valtaan: tästä ei tule mitään. Kaikki on loppu. Tuho on edessä. Elämä maapallolla päättyy. Ihmiskunta tuhoutuu. Jeesuksen viesti sisältääi aina toivon.

”Katsokaa viikunapuuta, tai mitä puuta tahansa. Kun näette sen puhkeavan lehteen, te tiedätte ilman muuta, että kesä on jo lähellä. Samalla tavoin te nähdessänne tämän tapahtuvan tiedätte, että Jumalan valtakunta on lähellä.”

Minulle se merkitsee viestiä siitä, että Jumala ei ole unohtanut meitä. Tämä maailma on edelleen Jumalan maailma. Vapautus on edessä – onhan Vapahtaja jo tullut. Ihmiskunta ei tuhoa Jumalan luomakuntaa. Ihmiskunta ei voi lopullisesti tuhota tätä ihmeellistä planeettaa, joka vilisee elämää. Pilata se sitä näköjään voi – käyttämällä ja kuluttamalla enemmän kuin mitä planeettamme tuottaa – mutta tuhoon se ei sitä johda. Aika tulee, jolloin  Jumalan valtakunta toteutuu.

Kun Jeesus opettaa aikojen lopusta – valtakunnan tulemisesta – hän antaa meille neuvon elämää varten. Neuvo on hyvin yksinkertaiselta kuulostava: “Pysykää siis alati valveilla ja rukoilkaa itsellenne voimaa, jotta selviäisitte kaikesta siitä, mikä on tapahtuva, ja kestäisitte Ihmisen Pojan edessä.”

Pysykää valveilla. Se ei tarkoita – valvokaa öitänne. Pitäkää silmät ja korvat auki. Seuratkaa, mitä ympärillänne tapahtuu. Älkää turtuko maailman menoon – eläkää todeksi Jumalan rakkautta ja antakaa sen kulkea kauttanne siihen ympäristöön, jossa elämme. Rukoilkaa voimia siihen.

Vapahtaja on lähellä. Hänen hyvä tahtonsa toteutuu. Meidän aikamme on täynnä turruttavia asioita. Mielen voi turruttaa niin kemiallisilla aineilla kuin jatkuvalla kulutuksella. Mielihyvän etsiminen jatkuvasti johtaa mahdottomaan – koskaan et ole tyytyväinen. Siksi: älä eksy maailmassa vallitsevaan turruttavaan huumaan.

Laske jalkasi turvallisesti maan pinnalle. Katsele elämää ympärilläsi. Tämä on Jumalan maailma – maailma, jota hän ei hylkää. Jumala tuli ihmiseksi – meidän tähtemme.