Jumalalla on aikaa kasvulle

2. sunnuntai ennen paastonaikaa (Sexagesima)
”Jumalan sanan kylvö”

Matt. 13: 31–33

Jeesus esitti opetuslapsilleen tällaisen vertauksen: ”Taivasten valtakunta on kuin sinapinsiemen, jonka mies kylvi maahansa. Se on pienin kaikista siemenistä, mutta kun sen taimi kasvaa täyteen mittaansa, se on puutarhan kasveista suurin. Lopulta se on kuin puu, niin että taivaan linnut tulevat ja pesivät sen oksille.”
Vielä hän esitti heille vertauksen: ”Taivasten valtakunta on kuin hapate. Kun nainen sekoitti sen kolmeen vakalliseen jauhoja, koko taikina happani.”

 

Rakkaat kristityt!

 

Oletko nähnyt puiden kasvavan? Minä en ole. Ja kuitenkin tiedän niiden kasvavan. Olen nähnyt taimen – joka vuosia myöhemmin on kunnon puu. Mutta tarkkakaan katse ei näe kasvua – kasvu on niin hidasta. Joskus television luonto-ohjelmissa näkee, kuinka kasvin kasvua kuvataan nopeutetusti. Kasvi kääntää lehtensä valoa kohti. Se tuntuu aivan pyörivän. Luonnossa kasvaminen on kuitenkin hyvin hidasta.

 

Kasvaminen on oikea ihmeiden ihme. Se on elämälle tyypillistä. Siellä, missä on elämää, siellä on kasvua. Elämä muuttaa muotoaan jatkuvasti. Omastakin elämästämme tiedämme sen. Kaukana ovat ne ajat, jolloin olimme vastasyntyneinä äitimme sylissä. Nuoruuden vahvat vuodetkin ovat jääneet taakse. Monen meidän kohdalla elämä on kääntynyt jo hidastumaan päin. Tiedämme tien päässä olevan myös elämän päättymisen – kuoleman. Elämässä on omat aikansa. Se tekee elämästä rikkaan ja antoisan. Vaiheet seuraavat toisiaan – halusimme tai emme.

 

Kasvaminen ei koske ainoastaan kehoamme – fyysista puolta meissä. Aivan yhtä lailla se koskee henkistä ja hengellistä elämää. Elämän sisältö henkisesti on aivan erilaista tällaisessa ukki-iässä kuin vaikkapa silloin, kun oli valmistunut ammattiin ja perustanut perheen ja esikoinenkin oli syntynyt. Toiset asiat ovat mielessä ja ajatuksissa. Elämä on ehtinyt opettaa yhtä jos toistakin.

 

Sama kasvamisen ihme koskee myös hengellistä elämää. On eri asia olla vastakääntynyt ja elää suurta hengellistä murrosta kuin levätä levollisin mielin Jumalan huolenpidossa ja Kristuksen rakkaudessa. Nuori usko näyttäytyy usein hyvin mustavalkoisena – kun taas vuosikymmenien jälkeen luottamus Jumalan hyvyyteen on tuonut elämään lisää värejä. Ja tämäkin kasvu sisältää omat kipunsa – niin kuin kasvu aina.

 

Päivän evankeliumi kuuluu vertauksien sarjaan, jossa Jeesus opettaa taivasten valtakunnasta. Pienestä siemenestä tulee ajan kanssa puutarhan suurin kasvi. Kasvu tapahtuu ihan vääjäämättä -hitaasti, mutta varmasti. Lopulta se on kuin puu, joka tarjoaa turvapaikan taivaan linnuille.

 

Me elämme nyt aikaa, jolloin pihalla ei voi tehdä juuri muuta kuin luoda lunta. Puutarhat ja pihamaat lepäävät. Kasvuakaan ei tapahdu aivan joka hetki. Uusi kasvukausi odottaa aikaansa. Mutta se tulee. Parin, kolmen kuukauden kuluttua lumi on sulanut, nurmikot alkavat viheröidä. Hedelmäpuut kukkivat. Kasvun ihme tapahtuu itsestään. Kukin kasvi, eläin, ihminen kasvaa kohti sitä miksi se on tarkoitettu. Näin on – jos vain edellytykset ovat olemassa. Jos kasvua ei estetä. Jos vain lämpöä ja kosteutta riittää – kasvu lähtee jälleen liikkeelle. Kasvaminen kuuluu monilla tasoilla Jumalan luomisjärjestykseen.

 

Taivasten valtakunta on kuin siemen, joka kylvetään maahan ja vähitellen se itää, tekee taimen ja alkaa kasvaa.

 

Hyvä ei mene koskaan eteenpäin käskemällä. Rakkautta ei koskaan synny vaatimalla. Jumalan valtakuntaa ei levitetä miekalla – vaikka joskus historiassa toki sitäkin on yritetty. Rakkaus leviää vain rakastamalla, hyvä hyvää tekemällä. Siemenestä on vain pidettävä huolta – ja se kasvaa kyllä oikealla ajallaan.

 

Meidän aikamme ihannoi nopeutta ja tehokkuutta. Kaikki pitäisi olla heti valmista. Vauhti kiihtyy kaikkialla. Muutoksen nopeus on irronnut otteesta ja lähestyy kaaosta. Yhä useampi väsyy ja uupuu.

 

Evankeliumi on vastaviesti kiireelle. Kasvu tapahtuu hitaasti. Sitä ei voi nopeuttaa – ei omien lasten kohdalla, ei edes omassa elämässä. Vauhdin lisäys ei onnistu oli sitten kyse fyysisestä, henkisestä tai hengellisestä kasvusta. Kasvu tapahtuu hitaasti ja varmasti – kun vain ruokit sitä. Rakkaus leviää kuin hapate taikinassa, se toimii kuin taikinan juuri.

 

Hyvät ystävät – minä en tunne teitä. En vielä. Toivon, että jonakin päivänä kulkiessani Loviisan kaduilla tulee vastaan tuttuja. Tuttuja, joilla on minulla nimi. Vielä ei siis niin ole. Olen täällä uusi. Tästä syystä en voi kuvitella sitä, missä sinun mielesi tänään vaeltelee. En voi tietää, mitkä tänä aamuna ovat sinun kysymyksesi – missä ovat ilosi ja surusi. En tiedä sitäkään, mikä sai sinut lähtemään tänä aamuna kirkkoon.

 

Jos kuulut meihin, joiden mielessä elää kaipaus kasvuun – siihen, että rakkaus saisi yhä suuremman sijan elämässä – suuntaa usein askeleesi tänne. Sana ja ehtoollinen ovat sitä ravintoa, josta usko ammentaa. Hitaasti, rauhallisesti, kiirehtimättä. Vaikka sana ei aina sattuisikaan tuntuvalla tavalla kohdalle – messu on aina hyvä paikka olla aktiivisesti hiljaa. Jumalalla on aikaa kasvulle.

Kuka minä olen

Hartauskirjoitus Loviisan sanomiin 10.2.2012

Eräs elämän suurista kysymyksistä on: kuka minä olen? En tietenkään tarkoita sitä, että vastauksena olisi vain nimi. Senhän kai jokainen, jolla on muisti tallella, tietää. Tarkoitan kysymyksellä paljon enemmän. Mitä tunnen? Mitä toivon? Mihin kuulun? Mitä rakastan? Mihin luotan? Miten maailman näen?

Kysymyksiä on paljon. Kuka minä olen – on yksi vaikeimmista elämän varrella vastaan tulevista kysymyksistä. Kysymyksen vaikeus liittyy myös siihen, että vastaus tuntuu muuttuvan vuosien myötä. Tänään vastaukseni ovat hyvin erilaisia kuin silloin, kun elin lapsuuttani tai nuoruuttani. Elämä ja elämän kokemukset muuttavat vastauksia.

Ei ole mitenkään tavatonta, että vastauksia ei tunnu löytyvän lainkaan. En saakkaan kiinni oman elämän tunnoista. Mitähän minä oikeasti haluan? Mitä oikeasti pidän tärkeänä? Mitä ajattelen? Kuulenko oman ääneni – vai toisten ihmisten ääneen tätä kysellessäni.

Joka päivä, lähes joka hetki, minuun pyritään vaikuttamaan. Mainosten tulva yrittää vakuuttaa minulle, mitä haluan ja tarvitsen. Mutta mikä on minun ääneni? Se oma?

Hiljaisimmat äänet hukkuvat äänten sekamelskaan. Siksi on hyvä välillä etsiä hiljaisuutta – tilaa, joka tarjoaa mahdollisuuden kuuntelemiseen. Minulle kirkko on aktiivisen hiljaisuuden paikka. Saan istua ja kuunnella vanhoja elämän totuuksia – saan antaa ajatuksieni lähteä niiden johdattelemana omille teilleen kuuntelemaan hiljaista puhetta, joka kumpuaa jostain syvemmältä.

Ensi sunnuntaina saan pitää tulosaarnani loviisalaisille. Sunnuntaina teemaksi on annettu kasvaminen. Pienestä siemenestä kasvaa suuri puu. Se on elämän ihme. Kasvaminen kertoo muutoksesta. Muutoksessa, joka tapahtuu meissä itse kussakin ajallaan.

Vapahtajamme sanoi kerran: ”Etsikää, niin te löydätte.” Elämä on etsimistä ja löytämistä läpi koko elämän. Ei vain kerran – vaan kerta toisensa jälkeen. Uusia vastauksia kysymykseen: Kuka minä olen? Kuka sinä olet? Kuka Jumala on?