Mitä se on? – virkaanastujaissaarna

Joh. 3: 16-21

Jeesus sanoi Nikodemokselle:
”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.
Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen. Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan. Ja tuomio on tämä: valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden. Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi. Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta.”

Rakkaat kristityt!

Kun rippikouluiässä tein oman uskonratkaisuni, puhuin uskosta hyvin suurin kirjaimin. Sitä joko oltiin uskossa – tai sitten ei oltu. Asia oli hyvin selvä. Musta ei voi olla valkoinen – eikä valkoinen voi olla musta. Olo oli vähän sellainen, että tiesin kaikesta kaiken – ainakin sen, missä taivaan valtakunnan raja kulkee. Tiesin, mikä oli sopivaa – ja mikä sitten ei. Todistus oli vahva.

Noista ajoista on kulunut yli neljäkymmentä vuotta – ja paljon on sen jälkeen tapahtunut. Elämään on ensiksi tullut harmaan sävyjä, lopulta värejäkin. Maailma ei todellakaan ole mustavalkoinen eikä itsestään selvä. Monen nuorena täysin selvänä pitämäni asian ja ajatuksen perään on täytynyt laittaa kysymysmerkkejä. Yhä useamman hengellisen ilmauksen perään täytyy esittää niin itselle kuin toisillekin vanha katekismuksen kysymys: mitä se on? Elämän kipeisiin ja vaikeisiin kysymyksiin liian yksinkertaiset vastaukset tuntuvat naiveilta.

Tänään – pian saarnan jälkeen – käyn tuohon alttarin eteen – ja piispa kehottaa minua yhdessä seurakunnan kanssa tunnustamaan uskoni. Me uskomme… minä uskon… mitä se on? Kun tätä kyselen – en niinkään tällä kertaa mieti uskon kohdetta – sitä kaikkea, minkä yhteinen uskontunnustuksemme sisältää – vaan sitä uskovan uskoa. Omaa kokemusta. Mitä se on kun sanon uskovani.

Päivän evankeliumi kysyy meiltä uskoa. …jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän… Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu…

Mitä usko on sinulle ja minulle tänään messussa, kotona arjessa, työssä, vapaa-ajan riennoissa… mitä se on. Miten se on läsnä, miten se ilmenee? Mistä tiedän uskovani? Tiedänkö?

Ne kirjaimet, joilla puhun nykyisin uskostani, ovat hyvin pienet. Voisin hyvin sanoa, että ne ovat pienet siksi, että toivon, ettei minun uskoni pelottaisi ketään pois kirkosta tai peräti Kristuksen luota. Mutta tuo ei ole aivan totta – se, että joudun puhumaan uskosta pienin kirjaimin – ei ole minun valintani. Se ei ole valinta jotakin tarkoitusta varten, joka kuulostaa hyvältä.

Ainoa valintani – jos sekään pitää paikkansa – on se, että yritän olla rehellinen edes itselleni.

Liitän mielelläni uskoon joitakin sanoja rinnalle. Esimerkiksi seuraavia:

Usko ja kaipaus.  Uskoon liittyy jotakin, joka on luonteeltaan kaipausta, ikävää, epätäydellisyyden kokemusta, odotusta. Usko on janoa ja nälkää.

Usko ja luottamus. Usko liittyy koko elämän perustaan. Usko on lepoa. Se ei ole niinkään tekemistä kuin olemista. Usko Jeesukseen on luottamusta siihen, että hän on hyvä, hän pitää huolen, hän pelastaa, hän rakastaa, hän muistaa, antaa anteeksi…

Huomaan, että sanat eivät oikein riitä kertomaan tai kuvaamaan sitä, mistä oikein on kyse.

Usko ja rohkeus. Usko Kristukseen, usko Jumalaan antaa minulle luvan olla ihminen: vajaa, virheitä tekevä, erehtyvä, syntinen… armo on valmiiksi puhuttu asia, sovinto on tehty…  Usko on rohkeuden lähde.

Usko kutsuu valoon. Usko kutsuu pois salailusta. Se on kutsu vapauteen, heittämään syyllisyyden tuomat kahleet pois niskasta. Usko kutsuu yhteyteen.

Usko on jotain, johon on hyvin vaikea tarttua. Katso! Tässä se on.

Minulle uskon esikuvana on isä, joka toi sairaan poikansa Jeesuksen parannettavaksi. ”Jos sinä jotain voit, niin auta meitä.” ”Jos voit”, vastasi Jeesus, ”kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.” Tähän isä parahtaa: ”Minä uskon, auta minun epäuskoani.” Isä turvautui Vapahtajaan – vaikka oli omasta uskostaan epävarma. Siinä esikuva minulle – johon uskallan samaistua. Jeesus paransi pojan – usko siis riitti.

Kaivoin esille oman rippikouluoppikirjani: Katekismus ja tietolipas. Helluntai kun on, palautin mieleeni Lutherin kolmannen uskonkappaleen selityksen: ”Minä uskon, etten minä voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Jeesukseen Kristukseen, Herraani, enkä tulla hänen tykönsä; vaan Pyhä Henki on kutsunut minua evankeliumin kautta, valistanut minua lahjoillaan, pyhittänyt ja varjellut minua oikeassa uskossa; niin kuin hän koko kristikuntaa maan päällä kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksessa Kristuksessa varjelee ainoassa oikeassa uskossa; jossa kristikunnassa hän antaa minulle ja kaikille uskovaisille joka päivä kaikki synnit runsain määrin anteeksi, herättää viimeisenä päivänä minut ja kaikki kuolleet ja antaa minulle sekä kaikille uskoville Kristuksessa iankaikkisen elämän. Tämä on varmasti totta.”

Tätä pitemmälle en ole päässyt.

Yhteydessä

Saarna Loviisan kirkossa 20.5.2012

Jeesus rukoili ja sanoi:
    ”Isä, niin kuin sinä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät. Minä pyhitän itseni uhriksi heidän tähtensä, että heistäkin tulisi totuuden pyhittämiä.
    Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun. Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.
    Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.” Joh. 17: 18-23

Rakkaat ystävät;

muutama viikko sitten televisiosta tuli ohjelma Kadonneen jäljillä. Se on sarja, jonka jaksoja nähdään silloin tällöin. En ole sitä mitenkään seurannut – mutta satuinpa tuota yhtä jaksoa katsomaan. Se kertoi reilun kolmenkymmenen ikäisestä nuoresta naisesta, joka lähti etsimään isäänsä Italiasta. Isäänsä, jota hän ei ollut koskaan tavannut. Ohjelmassa kuvattiin etsintää ja sitten lopulta myös heidän kohtaamistaan.

Nämä tällaiset kohtaamiset ovat minulle tavattoman vaikeita. Tai ei ne muuten vaikeita ole – mutta kun minua tuppaa aina silloin itkettämään. On nieleskeltävä – ja onhan se nyt jotenkin noloa. Ja niitä elokuvia kun vain on lukemattomia, joissa tällaisia vastaavia kohtaamisia tapahtuu. Ne ovat onnellisia hetkiä – mutta minua ne vain koskettavat jotenkin kovin syvältä.

Yhteyden syntymisessä on jotain käsittämättömän hienoa. Ja aina, kun sellaista saa joko kokea itse tai nähdä toisten kokevan sitä – se koskettaa ainakin minua hyvin syvältä. Yhteyden löytymisessä on jotain suurenmoista. Särkyneen yhteyden palautuminen on elämän arvokkaimpia asioita. Kun mies ja vaimo löytävät yhteyden uudelleen, kun vanhemmat löytävät yhteyden lapsiinsa uudelleen, kun sisarukset löytävät yhteyden uudelleen, kun kristityt löytävät yhteyden uudelleen… silloin tapahtuu jotain hyvin onnellista.

Evankeliumitekstinä tänään on Johanneksen evankeliumin katkelma, jota on usein kutsuttu Jeesuksen ylimmäispapilliseksi rukoukseksi. Rukouksen sisältö on hyvin yksinkertainen. Jeesus rukoilee opetuslastensa ja sitten myös myöhempien opetuslasten – eli meidän puolestamme – että he olisivat yhtä.

Tämä Raamatun kohta on usein esillä silloin, kun halutaan puhua ekumeniasta – kirkkojen välisestä yhteydestä. Mutta nyt haluan sivuuttaa tuon näkökulman. Haluan katsoa lähemmäksi – en virallisiin kirkko-organisaatioihin, vaan meihin yhdessä messuun kokoontuneisiin kristittyihin.

Yhteydessä on salaisuus. Jeesus sanoi kerran näin: ”Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siinä minä olen heidän keskellänsä.” Missä siis Jeesus on kohdattavissa? Mistä hänet löytää?

En usko, että hän on kätkeytynyt puheen paljouteen. Omien sanojensa mukaan hän on läsnä meidän keskellämme – yhteydessä – kohtaamisessa. Siksi yhteen tulemisella on aina merkityksensä. Siksi on erittäin tärkeää, että me kristityt hoidamme yhteyttämme. Kristillisessä uskossa ei ensisijaisesti ole kyse mielipiteistä ja ajatuksista (meidän joukossamme on varmasti monenlaisia ajatuksia ja mielipiteitä – ja saakin olla)– vaan kyse on yhteydestä. Kautta aikojen kristityt on tunnistettu siitä, että he rakastavat toisiaan.

Puheet siitä, että kristitty ei tarvitse kirkkoa mihinkään – on hyvin ongelmallista. Kyllä tarvitsee – koska Kristus itse on läsnä yhteydessä, Isä on läsnä yhteydessä – Jumala on meidän keskellämme. Aina se ei tietenkään tarkoita sitä, että ollakseni kristitty – minun täytyy voida tulla yhteisiin kokoontumisiin. On paljon tilanteita, joissa en voi tulla yhteen vaikka haluaisin – mutta henkisesti, ajatuksellisesti liityn kristittyjen suureen joukkoon. Ammennan yhteisestä kristillisestä perinteestä. Tiedän missä juureni ovat. Usko ei koskaan ole vain oman pään asia.

Yhteys on todistus Jumalan rakkaudesta. Yhteydessä kokemus Jumalan rakastamaksi tulemisesta tulee todeksi.

Johannes kirjoitti kirjeessään näin: ” Tämä on se sanoma, jonka te alusta alkaen olette kuulleet: meidän tulee rakastaa toisiamme.”