Myllynkiviä – Mikkelinpäivä 30.9.2012

Evankeliumi

”Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: »Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?”

    Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi:
    »Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.
    (Voi tätä maailmaa ja sen viettelyksiä! Viettelysten täytyy kyllä tulla, mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta ne tulevat! Jos kätesi tai jalkasi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä pois. Onhan parempi, että käsipuolena tai jalkapuolena pääset sisälle elämään, kuin että sinut molemmat kädet ja jalat tallella heitetään ikuiseen tuleen. Ja jos silmäsi viettelee sinua, repäise se irti ja heitä menemään. Onhan parempi, että silmäpuolena pääset sisälle elämään, kuin että sinut molemmat silmät tallella heitetään helvetin tuleen.)
    Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.»

Matt. 18: 1-6 (7-9) 10

 

Rakkaat kristityt;

Iltalehti kirjoitti verkkosivuillaan tiistaina näin:

”Nuoret keräsivät viikkorahojaan yhteen huumeita varten

Poliisi on paljastanut laajan huumerikosvyyhdin, jossa nuoren keräsivät viikkorahojaan yhteiseen isoon pottiin huumeiden hankkimista varten.

Loviisan seudulla asuvat nuoret hankkivat rahoilla mietoja huumeita. Poliisin mukaan pottien kerääminen on ollut paikallinen käytäntö jo jonkin aikaa…

Kaveriporukat ovat itsenäisesti keränneet rahaa yhteen muun muassa viikkorahoistaan. Osallistujia oli hankittu Facebookin ja tekstiviestien välityksellä. Kun rahapotti oli koossa, muutama porukan jäsen oli hankkinut huumeita ja toimittanut ne potin jäsenille käytettäväksi…

Poliisi on tehnyt kotietsintöjä, joiden yhteydessä on löydetty seitsemän kannabiskasvattamoa.

Poliisi on kuulustellut yli 40 henkilöä, jotka liittyvät huumeiden hankkimiseen tai välittämiseen. Kuulustellut ovat olleet 16-30-vuotiaita, pääasiassa Loviisan seudulta. Huomattava osa kuulustelluista on ollut alaikäisiä.” Tässä siis muutamia lainauksia viikon loviisalaisuutisista.

Me emme elä paratiisissa, vaikka elämmekin pienessä mukavassa kaupungissa. Kaikenlaiset maailman tuulet rantautuvat tännekin. Uutinen on valitettava. Se on surullinen. Ja se koskee monia. Monia nuoria, mutta myös nuorten perheitä, isiä ja äitejä. Mistä se meille kertoo? Mitä se kertoo nuorten elämästä tässä kaupungissa? Tai nyky-Suomessa ylipäätään?

Olen varma, että uutiset ovat huolestuttaneet ja satuttaneet monia. Miten tämä on mahdollista, vaikka en tiennyt siitä mitään. Ei kai tämä koske minun lastani?

Jatkan Iltalehden lukemista samalta päivältä. Uutinen naapurista, Kotkasta:

” 8-vuotias tyttö siepattiin tänään autoon Kotkan Tavastilassa Tavastilantiellä kello 12.50. Alue on syrjäistä maaseutua.

Tyttö oli polkupyörällä matkalla koulusta kotiin, kun hänet otettiin kyytiin pakettiautoon. Tyttö oli lähellä kotiaan, kun auto pysähtyi hänen kohdalleen. Naapurit näkivät, että autoon otettiin kyytiin tyttö ja hänen pyöränsä. Sivullisten havaintojen mukaan pakettiauto on harmaa ja sen kyljissä oli paljon tekstiä. Tytöllä on päällään punainen fleecepusero ja mustat verryttelyhousut.

Tieto tytön katoamisesta levitettiin välittömästi kaikille Kotkan alueen takseille, ja poliisilla on käynnissä suuretsinnät tytön löytämiseksi.

Kymen Sanomien mukaan lähipiiriä ei epäillä sieppauksesta.”

Aivan uskomaton uutinen. Onneksi saman iltapäivän aikana uutiset jo tiesivät kertoa, että tyttö oli fyysisesti kunnossa ja vapautettu. Ja myöhemmin vielä sekin, että tekijä oli saatu kiinni.

Kun näiden uutisten äärellä luen Mikkelinpäivän evankeliumia, se tuntuu erityisen ajankohtaiselta. Lapsista ja nuorista taistellaan – siellä missä elämä on kaikkein herkimmillään – siellä voidaan syvimmin satuttaa ja vahingoittaa.

Evankeliumissa Jeesus puhuu harvinaisen kovin sanoin. Sille joka viettelee tai houkuttelee… olisi parempi, että käsi tai jalka hakkattaisiin poikki… En tietenkään ajattele enkä tarkoita, että nyt olisi aika ruveta katkomaan käsiä – en todellakaan. Mutta Jeesuksen puhe kuvaa sitä, kuinka vakavasta asiasta on kyse. Elämää ei saa tuhota eikä vahingoittaa. Myllynkivi uimarenkaaksi sille, joka saattaa lapsen lankeemukseen ja vahingoittaa häntä.

Tällaisia puheita ei Jeesuksen suusta usein kuultu. Mutta silloin kuin heikoimpia painetaan – on selvää mille puolelle meidän Vapahtajamme asettuu. Lapsuudessa ja nuoruudessa saadut vammat voivat olla niin syvät, että niitä joutuu kantamaan koko ikänsä.

Jeesus puhuu evankeliumissa myös uskosta. Uskon tuhoaminen on niin ikään elämän tuhoamista. Meidän Vapahtajamme Jeesus on aina elämän puolella. Hän tahtoo meille hyvää. Tahtoo sitä niin pienelle lapselle kuin rippikouluikään varttuneelle nuorelle – kuin meille aikuisillekin. Elämä on liian arvokas asia tuhottavaksi.

Hyvät nuoret, jotka tänään olette aloittamassa rippikouluanne – te olette arvokkaita, tärkeitä. Kun aloitatte tästä päivästä tutustumisenne seurakuntaan ja sitten joko hiihtolomalla tai ensi kesänä käytte varsinaisen rippikoulun – kyse on elämästä. Rippikoulussa on tarkoituksena pohtia paitsi sitä, mikä tässä elämässä on tärkeää ja miten tätä elämää olisi hyvä elää – niin myös pysähtyä Jumalan eteen ja kuuntelemaan, mitä Jeesuksella on meille sanottavana.

Toivon sinulle antoisaa matkaa ja samalla pyydän, että te muut seurakuntalaiset muistaisitte rukouksissanne näitä nuoria, kun heitä tulevina viikkoina ja kuukausina näette täällä kirkossa.

Palaan vielä alun loviisalaisuutiseen. Entä jos uutinen kertoo sinusta, lapsestasi, ystävästäsi, kaveristasi… todennäköistä on, että tänään täällä kirkossa on useampia sellaisia, joka tuntee jonkun. Mitä sitten.

On tärkeä muistaa, ettei elämä pääty siihen tai että nyt ei elämässä ole kuin alamäkeä edessä. Ei onneksi niin. Onneksi elämä on täynnä uusia alkuja ja uusia mahdollisuuksia. Sitä sanotaan toivoksi.

Toivon meidän Vapahtajamme toi tähän maailmaan – ja siksi hänen sanansa olivat kovia aina niille, jotka tavalla tai toisella pyrkivät sammuttamaan toivon toisten elämästä.

Enkeleistä en paljon osaa sanoa – mutta sen tiedän, että Jeesuksen syntyessä enkelit lauloivat ilosta. Uskon niin, että niin he tekivät myös silloin, kun sinä synnyit.

 

Tunnelissa tuikkii – 17 sunnnuntai helluntaista

Saarna Loviisan kirkossa 23.9.2012

Jeesus sanoi juutalaisille:
   »Totisesti, totisesti: ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän. Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika. Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken, mitä itse tekee. Hän näyttää Pojalle vielä suurempiakin tekoja, sellaisia, että hämmästytte. Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo.»

Joh. 5: 19-21

Rakkaat kristityt!

Kun rinnasta puristaa,
kun läheinen henkäisee viimeisen henkäyksensä,
kun ihmissuhde katkeaa – tai muuten tuntuu kovin kipeältä,
kun rahat loppuvat,
kun töitä ei ole,
kun elämä ei maistu,
kun keinot loppuvat,
kun usko hiipuu,
pelottaa,
kun tunneli tuntuu loputtomalta,
kun oma kuolema on edessä,
näkyykö tunnelin päässä valoa?

Tämän sunnuntain evankeliumin ymmärtämiseksi on hyvä muistaa se, mihin kohtaan evankeliumia Jeesuksen sanat liittyvät. Johannes on evankeliumissaan edellä kertonut juuri parantamisihmeestä Betesdan altaalla. Monien muiden mukana altaalla oli ollut 38 vuotta sairastanut mies. Hänen toivonsa oli ollut siinä uskomuksessa, että kun vesi kuohuu – sinne ensimmäisenä ehtivä paranee. Kolmeenkymmeneen kahdeksaan vuoteen hän ei ollut ollut se ensimmäinen. Aina joku muu oli ehtinyt ennen häntä. Ei ollut muuta – hän oli laskenut elämänsä tällaisen lottovoiton varaan. Kolmeenkymmeneen kahdeksaan vuoteen ei ollut tärpännyt. Aina joku muu meni edelle. Aina.

Sitten oli Jeesus tullut paikalle ja esittänyt yksinkertaisen kysymyksen: ”Tahdotko tulla terveeksi?” Tunnelin pää oli tullut vastaan – ei umpikujana – vaan uusina maisemina. Jeesus sanoi: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Mies tuli heti terveeksi, otti vuoteensa ja käveli.

Mutta tämä kaikki tapahtui vääränä päivänä – sapattina. Juutalaiset kirjanoppineet pitivät sitä syntinä. Parantaminen oli sapattina kiellettyä. Kun Jeesus vielä kutsui tämän lisäksi Jumalaa Isäkseen, joka jatkuvasti tekee hoitavaa ja parantavaa työtään – oli juutalaisten mitta täysi.

Tähän tilanteeseen me kuulimme evankeliumissa Jeesuksen vastauksen. Minä en tee mitään omin neuvoin: teen vain mallin mukaan. Poika tekee Isän mallin mukaan. Jeesus on mallioppija – niin kuin mekin tahoillamme. Hänen mallinsa vain on toisenlainen. Jeesuksen teoissa me näemme sen vuoksi sen, mitä itse Jumala tekee. Jeesuksen erityisyys on siinä, että Jumalan todellisuus oli ja on hänelle auki – toisin kuin meille. Me olemme usein sokeat Jumalan töille – hän ei.

Missä sinä olet tänään? Oletko elämässäsi avaralla maalla, jossa maisemat avautuvat vapaina eteenpäin? Niin kuin Betesdan lammikolla parannettu parantamisensa jälkeen. Jalat kantavat, askel on keveä. Toivon niin – sillä ajattelen näin, että se on toivottava olotila. Tie näyttää elämässä vievän eteenpäin – vaikka en sitten tarkkaan tietäisi minne – mutta eteenpäin kuitenkin.

Vai oletko sellaisessa tunnelissa, jossa seinät tuntuvat painuvan yhä lähemmäksi toisiaan. Sekään ei ole mitenkään harvinaista. Hyvin monenlaiset asiat voivat nousta ahdistaviksi seiniksi. Evankeliumin miehellä se oli pitkäaikainen sairaus. Sinulla ja minulla elämää ahdistamassa voivat olla aivan toisenlaiset asiat.

Usko ei pelasta elämän kivulta. Moni uskova on ajanut avioliittonsa karille, sairastumiset koskevat myös Kristuksen seuraajia – kuolemalta ei välty kukaan. Se vain odottaa tiemme päässä.

Mutta jotain aivan erityistä meillä on.

Tätä sunnuntaita kutsutaan pieneksi pääsiäiseksi. Aiheenahan on ”Jeesus antaa elämän”. Tämän sunnuntain evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo.” Muissa tämän päivän evankeliumiteksteissä kerrotaan pojan herättämisestä kuolleista Nainin kaupungissa sekä Lasaruksen kuolleista herättämisestä. Elämän ja kuoleman raja on kovimpia rajoja maailmassa. Sen rajan yli emme näe – eikä sieltä yleensä palata. Jumalalle kuolema ei ole kuitenkaan raja meidän uskomme mukaan. Jumalan todellisuus on toinen – kuin meidän todellisuutemme.

Kuolema näyttäytyy meille loppuna – kaikkien mahdollisuuksien päättymisenä, umpikujana. Tämän sunnuntain ilosanoma on muistutus siitä, että lopulta elämässä ei ole umpikujia. Kristus antaa elämän – hän avaa tietä eteenpäin. Koko ajan. Silloinkin, kun tie näyttää törmäävän seinään. Kun rintaa puristaa. Kun ihmissuhteet ovat solmussa. Kun kaikki tuntuu uhkaavan. Kun mahdollisuudet ovat loppuneet. Umpikujan pohjukasta aukeaa tie eteenpäin. Ei aina sellainen polku kuin me toivomme – mutta polku kuitenkin.

Joskus on mentävä pitkälle, että tien voi nähdä – mutta siellä se on. Valo tuikkii tunnelin päässä.

Mies Betesdan lammikon rannalla oli varmasti ehtinyt jo moneen kertaan menettää toivonsa. Ei ollut ketään, joka hänet veisi altaaseen. Ei ketään. Tie yksinkertaisesti oli poikki. Ja sitten Kristus tuli, ja avasi tien eteenpäin: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Kuoleman varjot poistuivat – tosin tietysti vain ajaksi. Kyllä Nainin lesken poika on sittemmin kuollut, samoin Lasarus, ja varmasti myös tuo Betesdan lammikolla kerran parannettu mies – mutta elämä jatkui ja saimme matkamme turvaksi lupauksen siitä, että niin kuin Isä herättää kuolleet – Jeesus antaa elämän kenelle tahtoo.

Jos tänään olet elämässäsi avaralla paikalla – iloitse siitä, kiitä siitä. Jos taas olet sillä paikalla, jossa henki tuntuu pakahtuvan eikä ilma kulje – tahdon rohkaista sinua: Kulje eteenpäin, vaikka tie näyttäisi päättyvän – Kristus on sanonut olevansa tie – lupauksensa mukaan hän avaa elämän eteesi. On käsittämätöntä, että silloinkin, kun elämä on kaikkein vaikeinta ja ahdistavinta – aurinko vain jaksaa aamulla nousta. Päivä seuraa yötä. Elämä jatkuu.

Missä on Jumalasi? 16 sunnuntai helluntaista

Loviisan kirkko 16.9.2012

Evankeliumi

Matt. 6: 19-24

Jeesus sanoo:
”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.
Silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!
Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.”

 

Rakkaat kristityt!

Paljonko saat palkkaa?
Kuinka suuri on eläkkeesi?
Paljonko sinulla on omaisuutta?
Paljonko rahaa tililläsi?

Nämä ovat kysymyksiä, joita ei oikein sovi esittää. Näin siksi, että jostain syystä rahaan liittyvät kysymykset koetaan kovin intiimeiksi, henkilökohtaisiksi – ja siksi niistä puhuminen tai niistä kysyminen on tabu. Niistä vain ei puhuta.

Näin vähän samaan tapaan kuin ohitamme seksuaalisuudesta puhumisen – tai myös uskosta puhumisen. Kaikista näistä toki puhutaan ja voidaan hyvinkin puhua yleisellä tasolla. Kaikista noista teemoista riittää tässä maailmassa puhetta yllin kyllin – mutta kun pitäisi kertoa mitä nämä ovat juuri minulle, miten asiat koen – tulee eteen suuri vaikeus. Puhujan ja kuulijan on luotettava syvästi toisiinsa. On helpompi vaieta kuin avata suunsa.

Tänään Jeesus johtaa meidät vuorisaarnassaan jälleen hankalien kysymyksien eteen. Miten hän jaksaakin kiusata kuulijoitaan. Puhua nyt jostain niin arasta asiasta kuin mammonasta – omaisuudesta.

Tunnettua on, että juutalaisuudessa Jumalan siunauksen ja omaisuuden katsottiin liittyvän läheisesti toisiinsa. Missä on omaisuutta – siellä on Jumalan siunaus läsnä. Jeesus tuntuu kääntävän asiat jälleen päälaelleen:

”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi. ” Aivan kuin hän ihannoisi köyhyyttä.

Sitä vaikeammalta Jeesuksen sanat tuntuvat, kun tietää, että koko länsimainen elämäntyyli, talous – kaikki perustuvat ajatukselle jatkuvasta kasvusta. Vain enemmän on tarpeeksi – jos sekään. Euroopan talouskriisi on ainakin jossain määrin koetellut ajattelutapaa – mutta lieneekö tehnyt muuta kuin vähän koetellut sitä. Kasvun perään kysellään kerta toisensa jälkeen.

No – Jeesus ei kuitenkaan puhu eurokriisistä – hän puhuu jälleen meistä: sinusta, minusta ja ihmisyydestä ylipäätään.

Tämän evankeliumitekstin äärellä me puhumme ensimmäisestä käskystä. ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi, älä pidä muita jumalia minun rinnallani.” Martti Luther selittää ensimmäistä käskyä Isossa katekismuksessa esimerkiksi näin: ”Mitä tarkoittaa, että jollakulla on Jumala tai mikä on Jumala? Vastaus: Jumalaksi kutsutaan sitä, jolta tulee odottaa kaikkea hyvää ja johon on turvauduttava kaikessa hädässä. Jonkun Jumala on juuri se, mihin hän sydämen pohjasta luottaa ja uskoo. Näinhän olen usein sanonut: pelkkä sydämen luottamus ja usko luovat sekä Jumalan että epäjumalan.” Lutherin selitystä voi pitää varsin modernina – jollei peräti liberaalina. Hän sijoittaa Jumalan ihmisen mieleen. Jumala asuu sydämen sopukoissa – on siellä piilossa. Piilossa ihmisen tiedostamattomassa – siellä, mitä emme edes tunne. Samassa selityksessä hän vähän myöhemmin jatkaa: ”Minun on selitettävä tätä kouriintuntuvasti käyttämällä arkipäivän esimerkkejä päinvastaisesta menettelystä, jotta käsky oikein ymmärrettäisiin ja otettaisiin varteen. Moni ajattelee, että hänellä on Jumala ja kaikkea tarpeeksi, kun hänellä on rahaa ja omaisuutta. Hän luottaa siihen ja rehentelee sillä niin itsevarmana, ettei piittaa kenestäkään yhtään mitään. Huomaa: jumala hänellä onkin, nimeltään Mammona, toisin sanoen raha ja omaisuus. Siihen hän luottaa koko sydämestään, sehän onkin maailman yleisin epäjumala.” Tämä teksti on siis 1500 luvun ensimmäiseltä puoliskolta – lähes viidensadan vuoden takaa. Onko maailmassa mitään uutta – onko ihminen muuttunut miksikään. Luther olisi voinut kirjoittaa tämän yhtä hyvin eilen – jos siis eläisi yhä.

Mihin luotan? Minkä varaan lasken tulevaisuuden? Missä on jumalani tai epäjumalani. Mitä arvostan – mitä halveksin?

Jeesus puhuu opetuksensa keskellä silmästä ruumiin lamppuna. Ja kuinka valo voi olla pimeyttä. Hän ei puhu tässä sokeista tai näkövammaisista – siinä mielessä kuin me puhumme. Kyse on siitä miten me näemme asiat. Ulkoisesti näkökyvyssä ei tarvitse olla mitään vikaa – ja silti me voimme nähdä asiat milloin mistäkin näkökulmasta. Toinen etsii hyvää, toinen pahaa. Sama asia voi näyttäytyä hyvin eri valossa – riippuen siitä, mitä haluamme nähdä.

Onko tämä maailma rahan maailma – jossa kaiken lopulta ratkaisee vain talous, kasvu, tuottavuus, rikkaus… Vai onko tämä sittenkin Jumalan maailma. Maailma, jota hän kantaa? Maailma, jota hän rakastaa? Maailma, jolle hän antaa toivon? Maailma, jossa rahalla pitäisi olla vain välineen arvo – ei itseisarvo. Maailma – jossa lopulta nimettömät markkinavoimat eivät hallitse?

Kuinka näet, mihin kiinnität huomiosi – mihin lopulta luotat?

Tämä on tavattoman vaikea aihe. Monesta syystä. Sanoja on helppo pyöritellä sanomatta lopulta mitään – tai pelkkiä itsestäänselvyyksiä. Tai sitten sanomisella on se vaikutus, että jäämme syyllisyydentunnossa (koska lompakossa on rahaa) avuttomiksi. On niin vaikea nähdä muita ratkaisuja – kuin taloudellisia.

Kertooko se uskon puutteesta, vai kenties väärästä Jumalasta?

Meitä pappeja syytetään aika ajoin siitä, että emme sano syntiä synniksi – nyt on tullut puhuttua siitä tavallisimmasta.

Tänään iloitsen siitä, että saamme jälleen yhdessä polvistua ehtoollispöytään kohtaamaan hyvän Vapahtajamme.

Vapaa? 14. sunnuntai helluntaista

Mark. 12: 41-44

Jeesus istuutui vastapäätä uhriarkkua ja katseli, kuinka ihmiset panivat siihen rahaa. Monet rikkaat antoivat paljon. Sitten tuli köyhä leskivaimo ja pani arkkuun kaksi pientä lanttia, yhteensä kuparikolikon verran. Jeesus kutsui opetuslapset luokseen ja sanoi heille: »Totisesti: tämä köyhä leski pani uhriarkkuun enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki muut antoivat liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi.»

Hyvät ystävät;

kertomus lesken rovosta kuuluu niihin Raamatun kertomuksiin, jotka olen oppinut todennäköisesti kansakoulun penkillä. Mielikuva kahdesta roposesta on tuttu. Lapsen mieleen jäi opetus: vähän voi olla paljon. Kai sillä oli ainakin sellainen merkitys, että kun joskus kirkossa sai antaa muutaman pennin kolehtiin – niin sekin oli jotakin.

Olisi siis verraton teksti papille pitää vähän perustellumpi kolehtipuhe. Mutta se ei ole tänään tarkoitukseni.

Tänään luen tuota kertomusta toisella tavalla. Enää kertomus ei kerro leskivaimosta, joka antoi vähän – tänään kertomus kertoo leskivaimosta, joka antoi paljon.  Se on kertomus naisesta, joka Jeesuksen opetuksen mukaan antoi ”enemmän kuin yksikään toinen”. Enemmän siksi, että nuo toiset antajat eivät antaessaan suuriakin uhreja luopuneet mistään. He antoivat liiastaan. He antoivat sellaista, jonka antamista ei tarvinnut enää myöhemmin edes muistaa. Nainen antoi enemmän.

Hän antoi ”kaiken mitä hänellä oli. Kaiken, mitä hän elääkseen tarvitsi”.

Mikä on sinulle ”kaikki”? Mikä on sinulle luovuttamatonta? Mitä ilman et tule toimeen? Mihin elämässäsi tarraudut? Mihin turvaudut? Mikä on sinulle arvokkainta? Mikä pitää sinua vankinaan?

Kuvittele itsesi istumaan Jeesuksen seuraan. Olet juuri nähnyt, kuinka köyhä leski antoi kaiken.  Sitten Kristus kääntää katseensa sinuun ja kysyy: entäs sinä ystäväni? Entäs minä?

Ei minusta ainakaan ole kaiken antajaksi. On niin paljon asioita, joissa tiedän roikkuvani kiinni. On asioita, tavaroita, henkilöitä, tehtäviä, uskomuksia, unelmia – jotka ovat luovuttamattomia. Jos näistä luovutan ei mitään jää jäljelle…

Muistan lukeneeni ihmetellen joskus Jeesuksen sanat: ”Jos joku tulee minun luokseni mutta ei ole valmis luopumaan isästään ja äidistään, vaimostaan ja lapsistaan, veljistään ja sisaristaan, vieläpä omasta elämästään, hän ei voi olla minun opetuslapseni. Joka ei kanna ristiään ja kulje minun jäljessäni, ei voi olla minun opetuslapseni. ”

Läheiset ihmiset – pyrinkö omistamaan heidätkin. Vaikka ihmistä ei voi omistaa – koskaan. Ja kuinka paljon ongelmia syntyy siitä, että pyrimme omistamiseen.

Olen myös monesti kuullut kuinka ihminen on kiinni myös menneisyydessään. Tuntuu siltä, että myös mielen tasolla me kannamme valtavaa omaisuutta mukanamme. Kuinka taitavia me olemmekaan muistamaan yksityiskohtaisesti tapahtumia ja sanoja – varsinkin, jos ne ovat loukanneet meitä. Kuinka vaikea onkaan luopua muistoista – menneistä, koetuista. Tuntuu kuin niissä haluttaisiin pysyä kiinni viimeiseen asti. ”Sinä teit silloin niin… Sinä sanoit silloin näin… Petit luottamukseni… Jouduin kokemaan…En ikinä unohda…”

Yritän omistaa historian – sen mikä on mennyttä, roikkua siinä kiinni. Ja olen samalla mahdottoman edessä. Mennyttä ei voi omistaa – mikä on mennyt, on mennyt. Kunpa osaisin antaa menneet pois. Mutta roikun niissä kiinni, en luovuta. Olen menneiden vanki. En osaa antaa pois edes sitä, mikä oikeasti ei ole minun.

Sama pätee myös tulevaisuuteen.  Kuinka paljon epävarmuutta ja ahdistusta kätkeytyy siihen, että pyrin tekemään tulevaisuuden turvalliseksi. Pyrin tietämään, mitä tulevaisuus tuo. Haluan omistaa tulevaisuuden. En halua yllätyksiä. Haluan kulkea polkua, jonka luulen olevan olemassa. Elämän polkua voidaan kuitenkin katsella vain taaksepäin. Eteenpäin se on meiltä pimennossa. En tunne huomista, mutta luulen omistavani sen, luulen tietäväni, minne polku johtaa. Ja ahdistun, jos niin ei käy. Olen unelmieni ja oletuksieni vanki. Kahleissa raukka.

Istun Jeesuksen vieressä ja katselen kuinka leskivaimo on uhrinsa antanut – kaksi pientä lanttia, kaiken mitä hänellä oli elämiseen. Yllätyn nähdessäni edessäni vapaan ihmisen. Häntä katsellessani tunnistan omat kahleeni – sen, mikä minua sitoo. Olen kiinni ”kaikessa”. Vain sen voin rehellisesti sanoa. Minä en ole vapaa antamaan ”kaikkea”.

Mutta tuo vaimo antaessaan lanttinsa, antaa tulevaisuutensa. Voisinpa tehdä niin – mutta minusta ei ole siihen. Minulla ei ole rohkeutta eikä halua. Olen kiinni niin monessa tavarassa, asiassa ja ihmisessä. Enkä irrota niistä kuin pakon edessä.

Haluaisin itselleni edes murusen tuosta leskivaimon rohkeudesta. Ehkä jonakin päivänä. Ehkä jonakin päivänä sydämeni on vapaa.

Kun roikun kiinni menneessä ja pyrin hallitsemaan tulevaisuutta – kadotan tämän hetken, tämän päivän. Kadotan tämän hetken ilon ja tämän hetken rikkauden. Tässä on elämän suuri ristiriita.

Jeesuksen edessä joudun lähes aina tekemiseen erään suuren kiusauksen kanssa. Kiusauksen selittää hänen sanansa joksikin muuksi. Lieventää hänen sanojaan, silottaa niitä, tehdä ne minun pirtaani sopivammiksi. On vaikea hyväksyä se, että Jeesus johtaa minut kerta toisensa jälkeen mahdottoman eteen.

Ehkä sinun laitasi on paremmin? Ehkä sinulla on ollut rohkeutta seurata köyhän leskivaimon tietä? Ehkä sinä olet vapaa? Jos niin on – niin iloitse vapaudestasi.

Jos taas olet minun kanssani samassa veneessä, voimme vain yhdessä hiljaa sopertaa Jeesuksen puoleen. ”Minun sydämeni Herra. Ota minun sydämeni.”

Pysähdyn vielä hetkeksi katsomaan Kristuksen kasvoja. Yllätyksekseni hänen katseensa on levollinen – ei vaativa, vaan antava.