Suolattomat sanat

Uskonpuhdistuksen muistopäivä 28.10.2012

Jeesus sanoo:
»Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.
Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.»

Matt. 5: 13-16

Rakkaat kristityt!

”Opettajalta kysyttiin: ”Mitä on hengellinen elämä?”
Hän vastasi: ”Hengellinen elämä on sitä, mikä uudistaa ihmisen sisäisesti.”
”Eikö hengellistä elämää ole se, että noudatamme opettajien sukupolvien ajan välittämiä perinteisiä opetuksia?”
”Vain silloin, jos se täyttää tarkoituksensa teidänkin kohdallanne. Jos huopa ei lämmitä, se ei enää ole huopa.”
”Muuttuuko hengellisyys sitten ajan mukana?”
”Ihmiset muuttuvat ja tarpeet muuttuvat. Mikä oli hengellisyyttä kerran, ei välttämättä ole sitä enää. Se, mikä yleensä tunnetaan hengellisen elämän nimellä, on vain kokoelma muinaisia opetuksia.””

Tämä oli lainausta Anthony de Mellon kirjasta: Kuuletko linnun laulun?

Isä Anthony de Mello oli jesuiittapappi, joka teki elämäntyönsä Intiassa. Vaikka hän kuinka oli juuriltaan roomalaiskatolinen – hänen ajatuksensa sopivat hyvin luettavaksi tänään uskonpuhdistuksen muistopäivänä. Hän osuu eräästä näkökulmasta uskonpuhdistuksen ytimeen esimerkiksi tuossa lukemassani kertomuksessa.

Jos ne sanat ja kuvat ja kieli, jolla olemme tottuneet puhumaan Jumalasta, Jeesuksesta, evankeliumin ilosanomasta – ei enää puhuttele kuulijaa – eivät vanhat tutut sanat enää ole hengellisiä – niistä on tullut onttoja.

Eräs tavallisimmista syistä, miksi nuoret ihmiset ovat viime vuosina jättäneet kirkon, on se, että kirkon sanomalla ei ole heille merkitystä. Totuttu puhe Jumalasta ei enää osu kohdalle – se ei tunnu koskettavan elämää. Sanat eivät uudista sisäisesti.

Kirkon elämässä on kahden vuosituhannen aikana ollut useita sellaisia liikkeitä, jotka omalla ajallaan ovat uudistaneet tapaa puhua Jumalasta. Ihmisten elämän ja evankeliumin tarttumapinta vaihtuu aikojen kuluessa.

Sellaisesta uudistuksesta oli kyse 1500 luvulla Lutherin aikaan. Samanlaisia muutoksia kirkon historiassa ovat olleet puhdasoppisuuden tai pietismin ajat. On löydetty jotain uutta – ja uusi hengellinen liikehdintä on sitten antanut leimansa ajan hengelliseen elämään.

Sama on tietenkin liittynyt meidän suomalaisten kotoisiin herätysliikkeisiin: herännäisyyteen, evankelisuuteen, lestadiolaisuuteen, rukoilevaisuuteen ja kaikkiin viidenteen herätysliikkeeseen liittyviin järjestöihin. Ne kaikki ovat syntyneet tiettynä historiallisena hetkenä, tietyssä ajassa olemassa olevaan tarpeeseen. Syntyessään ne kaikki ovat olleet vahvoja protestiliikkeitä – ja vaikuttaneet sitten ajan kanssa kirkolliseen kieleen ja tapaan ymmärtää evankeliumia.

Viikko sitten Helsingin Sanomissa oli iso juttu kirkossakäynnin vähenemisestä Suomessa. – En tiedä koskeeko se Loviisaa? Toki, kyllähän meidän kirkkoon mahtuisi paljon enemmänkin ihmisiä. Mutta miksi näin on käynyt?

Vastaus voi olla hyvin erilainen riippuen siitä keneltä kysyy. Jos kysyy vahvasti herätysliikkeisin sitoutuneelta on vastaus helposti tämän tapainen: papit ovat vesittäneet kirkon sanoman, syntiä ei sanota synniksi eikä armoa armoksi. Mutta toinen näkökulma voisi olla tällainen: Pietistisen perinteen näkökulmasta Suomen kirkoissa on saarnattu vuosikymmeniä, jo lähes parisataa vuotta – onko sellaisella saarnalla myös saarnattu ihmiset ulos kirkosta nostamalla uskon vaatimus liian korkeaksi? Ja näiden välistä löytyy sitten lukuisa määrä erilaisia vaihtoehtoja.

” Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi?” Jos sellainen puhe ja opetus, joka ravitsi vaikkapa kolmekymmentä vuotta sitten – ei ravitse enää, ei puhuttele eikä kosketa. Onko vika kuulijoissa vai puheessa. On selvää, että hengellisen kotinsa eri herätysliikkeiden piirissä löytäneet – edelleen ammentavat perinteestään. Mutta liikkeiden ulkopuolella oleville vanha kieli ei enää puhu. Totuttu lähestymiskulma evankeliumiin on ollut syyllisyyskysymyksen esillä pitäminen – tämän päivän kysymys on yhä suuremmassa määrin kysymys tarkoituksesta. Yhteisen arvopohja  käydessä  ajassamme ohuemmaksi – katoaa myös merkitykset. Siksi yhä useampi on eksyksissä.

 

Jeesus sanoi monet monet kerrat: ”Te olette kuulleet sanotuksi, mutta minä sanon teille…” Hän ei suostunut jäämään perinteen vangiksi, vaan avasi uusia ovia. Kerta toisensa jälkeen Jeesus käytti vertauskuvia, joihin ihmisten oli mahdollista samaistua.

Kristittyjen tulisi suolan tavoin antaa elämälle makua. Annammeko sitä? Ovatko sanamme ja tekomme ja tapamme olla olemassa sellaisia, että ne antavat ympärillämme eläville ihmisille elämään makua. Näkyykö viestimme yhtä selkeästi kuin vuorella oleva kaupunki tai pimeässä huoneessa oleva lamppu.

Rakkaat kristityt. Evankeliumin sanomassa ei ole vikaa. Jumala tuli ihmiseksi ihmisten joukkoon ja ihmisten maailmaan. Hän osoitti sen, mitä on Jumalan rakkaus. Sanomasta nouseva arvomaailma ei ole vanhentunut yhtään – elämän kipu ja ilo ei ole muuttunut vuosituhansissa. Vain meidän sanamme vanhentuvat.

Tämä on meidän kipumme, jotka on kutsuttu Sanan palvelijoiksi, julistamaan.

Lutherin kiteyttämä oivallus siitä, että ihminen kelpaa Jumalalle yksin armosta, yksin uskosta, Kristuksen tähden on yhä ajankohtainen. Sen sanoittaminen vain kaipaa uudistusta.

Yhä tärkeämmäksi on meidän ajassamme tullut tarve pysähtyä ja levähtää ja rauhoittua elämän kiireen keskellä. Mielettömyys kaipaa mieltä.

Alttarilta arkeen

Jeesus puhui opetuslapsilleen:

»Totisesti, totisesti: ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi. Kun te tämän tiedätte ja myös toimitte sen mukaisesti, te olette autuaat.
Minä en sano tätä teistä kaikista. Tiedän kyllä, ketkä olen valinnut. Tämän kirjoitusten sanan on käytävä toteen: ’Ystäväni, joka söi minun pöydässäni, on kääntynyt minua vastaan.’ Minä sanon tämän teille jo nyt, ennen kuin ennustus toteutuu, jotta sen toteutuessa uskoisitte, että minä olen se joka olen. Totisesti, totisesti: joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt.»

Joh. 13: 16-20

Rakkaat kristityt;

ikävimmät hommat on helppo jättää muiden tehtäväksi. Se vain jotenkin on niin. Asiasta ei oikein kehtaa edes esimerkkejä mainita – etten vain tunnistaisi niistä itseäni.

Roskis on helppo jättää tyhjentämättä, tiskit tiskaamatta, tiskikone tyhjentämättä… ihan vain noista tavallisimmista puuhista aloittaakseni. Hyvin monet arkiset askareet ovat sellaisia, jotka vain on tehtävä – mutta harvalla niihin nyt suoranaista intoa löytyy.

Lista muuttuu toisenlaiseksi, jos siirrytään työelämään, vapaa-aikaan, harrastuksiin – erilaisiin vapaaehtoistehtäviin. Moni tehtävä on luonteeltaan sellainen, että ne vain on hoidettava, vaikka innokkaita tekijöitä on kovin vähän.

Päivän evankeliumi jää ymmärtämättä, jos ei katso tilannetta, johon Jeesuksen sanat liittyvät. Evankeliumissa ollaan itse asiassa tultu juuri kiirastorstain viimeiselle yhteiselle aterialle. Opetuslapsijoukko on koolla Jeesuksen kanssa. On nautittu leipä ja viini. Jeesus nousee aterialta, riisuu viittansa ja kietoo ympärilleen pellavaliinan, kaataa vettä pesualtaaseen ja alkaa pestä opetuslapsien jalkoja.

Pietarista tilanne tuntuu kovin vaikealta ja hän vastustelee – mutta Jeesus kuitenkin pesee keskustelun jälkeen hänenkin jalkansa. Jeesus tekee työn, joka tuohon aikaan kuului palvelijalle – tuohon aikaan tarkemmin sanottuna orjille.

Mielessäsi voit viipyä tuon kuvan äärellä – Jeesus polvistuneena oppilaitten edessä jalkojen pesuun. Vaikeaa, vaikeaa, vaikeaa. Vaikeaa sekä varmasti tuo polvistuminen – että vaikea ottaa Jeesuksen palvelu vastaan.

Jalkojen pesemisen jälkeen Jeesus jatkaa opetustaan: ”Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman, minkä minä tein teille.”

Tämän sunnuntain aiheena on ”Jeesuksen lähettiläät.” Me olemme Jeesuksen lähettiläitä – kaikki. Tai ainakin meidän tulisi olla Jeesuksen lähettiläitä kaikkien.

Voi kun tällä kohdalla voisi sanoa, että onpa hieno juttu – vähän kuin olisi diplomaatti, jolla on paljon apureita hoitamassa erilaisia tehtäviä jossain ulkomailla. Mutta siitä vain nyt ei valitettavasti ole kyse. Kyse on aina palvelutehtävästä. Asettumisesta orjan osaan suhteessa toisiin ihmisiin.

”Totisesti, totisesti: ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi. Kun te tämän tiedätte ja myös toimitte sen mukaisesti, te olette autuaat.”

Emme voi odottaa, että meidän osamme kristittyinä olisi suurempi kuin itse Kristuksen, joka tuli palvelemaan. Paavali sanoo hänestä: ”Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa.”

Kristus tuli orjaksi, palvelemaan.

Voi mikä taakka, mikä kuorma. Eihän minusta ole tuohon mitenkään.

Evankeliumista ei voi ottaa ikään kuin pieniä palasia – ja tehdä siitä sitten kauaskantoisia johtopäätöksiä. Järjestyksellä on tässä asiassa merkitys.

Kristus palvelee aina ensiksi meitä. Hän pesee ensiksi opetuslasten jalat. Hän tarjoaa ensiksi anteeksiantamuksen aterian. Hän on rakastanut meitä ensiksi. Hän on antanut meille lupauksensa – ennen kuin me osasimme edes niitä kaivata, tai olisimme ymmärtäneet niistä mitään – nimittäin kasteessa.

Ja sen jälkeen me Kristuksen lähettiläinä jatkamme palvelua eteenpäin.

Näin sen tulee kristillisessä seurakunnassa olla. Sunnuntaisin me kokoonnumme yhteiseen messuun. Messuun, jossa pyhä pyhän jälkeen Kristus palvelee meitä armon sanalla ja pyhällä ehtoollisella. Ja sen jälkeen seuraa arki – menemme koteihimme, erilaisiin töihimme, askareisiimme, harrastuksiimme, ystävien pariin, vapaaehtoisiin tehtäviimme – niin, kuka minnekin. Ja siellä jatkuu käytännön jumalanpalvelus palvelemalla ja rakastamalla. Tätä on kristittynä eläminen. Ei se sen kummallisempaa ole. Ei kristittynä oleminen mitenkään erityisen ihmeellistä tai hohdokasta ole – se on elämistä näistä elementistä. Ensin Kristus palvelee minua, sitten minä lähimmäisiäni.

Palaan vielä päivän aiheeseen: Kristuksen lähettiläät.

Olenko minä Kristuksen lähettiläs? Oletko sinä Kristuksen lähettiläs? Onko lähelläni – onko lähelläsi – helpompi uskoa Kristukseen?

Jos on – niin ehkä me sitten olemme niitä lähettiläitä.