Silmät auki

Valvomisen sunnuntai 18.11.2012

Jeesus sanoi opetuslapsille:

    »Sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät taivaan enkelit eikä edes Poika, sen tietää vain Isä. Niin kuin kävi Nooan päivinä, niin on käyvä silloinkin, kun Ihmisen Poika tulee. Vedenpaisumuksen edellä ihmiset söivät ja joivat, menivät naimisiin ja naittivat tyttäriään aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin. Kukaan ei aavistanut mitään, ennen kuin tulva tuli ja vei heidät kaikki mennessään. Samoin käy, kun Ihmisen Poika tulee. Kaksi miestä on pellolla: toinen otetaan, toinen jätetään. Kaksi naista on jauhamassa viljaa: toinen otetaan, toinen jätetään.
    Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee. Ymmärrättehän, että jos talon isäntä tietäisi, mihin aikaan yöstä varas tulee, hän valvoisi eikä antaisi murtautua taloonsa. Olkaa siis tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista.»

Matt. 24: 36-44

Rakkaat kristityt!

On monenlaisia unia. On niitä, joiden toivoisimme jatkuvan. Ne ovat hyviä ja onnellisia unia. Ja on unia, joita kutsumme painajaisiksi – joista herätessämme iloitsemme, että se oli vain unta. On unia, joista kerromme – ja on unia, joista emme missään tapauksessa kerro kenellekään.

Yhtä kaikki – unet ovat hyvin tärkeitä. Ymmärrykseni mukaan unet kertovat aina jotain meistä itsestämme. Ne kertovat missä minän tiedostamaton puoli työskentelee. Moni on löytänyt uniaan tarkastelemalla ratkaisuja arjen pulmiin. Unet voivat avata uusia näköaloja. Unet ovat tärkeitä. Tänään kuitenkin pitäisi saarnata jostain, joka on ihan muuta – eli valvomisesta, onhan valvomisen sunnuntain.

Unen ja valveilla olon ero on selvä. Unessa olija elää todeksi sisäistä maailmaansa – tavalla tai toisella. Sen sijaan valveilla oleva tarkkailee ulkopuolellaan olevaa todellisuutta, on siitä tietoinen.

Pysähdyn taas miettimään, millaiseen evankeliumin ympäristöön päivän ilosanoma asettuu. Matteuksen evankeliumin käsillä oleva luku puhuu viimeisistä ajoista. Jeesus aloittaa puheensa puhumalla Jerusalemin temppelin hävittämisestä, sitten hän jatkaa ensimmäisistä lopun merkeistä ja puhuu suuresta ahdingosta ja lopulta paluustaan takaisin – johon siis päivän evankeliumi liittyy.

Ensimmäisillä kristityillä oli vahva usko siihen, että Kristus palaa pian. Tunnelma oli vähän sellainen, että aika on lyhyt, nyt on kiire. Valtakunta tulee.

Olivatko he väärässä? Nyt on kulunut ja kaksituhatta vuotta – eikä ole Kristus tullut toista kertaa tänne. Olivatko ensimmäiset kristityt väärässä? Eikö valtakunta tulekaan?

Palaan päivän ilosanoman äärelle. ”Niin kuin kävi Nooan päivinä, niin on käyvä silloinkin, kun Ihmisen Poika tulee. Vedenpaisumuksen edellä ihmiset söivät ja joivat, menivät naimisiin ja naittivat tyttäriään aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin. Kukaan ei aavistanut mitään, ennen kuin tulva tuli ja vei heidät kaikki mennessään.” Jeesus kuvaa kuinka viimeisinä aikoina elämä jatkuu aivan normaalisti. Ihmiset tekevät sitä, mitä on aina tehty: syödään, juodaan, perustetaan perheitä… ja yhtäkkiä Kristus tulee, aika täyttyy odottamatta. Toiset ovat siihen valmiina, toiset eivät ole.

Elämässä rajat tulevat vastaan monella tavalla – me odotamme oikeastaan kahdenlaista päätöstä: ensiksi aikojen loppua, Kristuksen paluuta kunniassaan – niin, että kaikille on selvää, mitä nyt tapahtuu – mutta toisaalta myös henkilökohtaista kutsua. Sitä kutsua, jota kutsumme kuolemaksi. Sitä kutsua, jota tiedämme odottaa – mutta, joka siitä huolimatta hyvin usein tuntuu tulevan yllättäin.

Kummasta sitten puhummekin – tämän päivän ilosanoma kutsuu olemaan valmiina. Ja huomaa – puhun todella ilosanomasta siksi, että kyse on siitä, että puhumme Kristuksen tulemisesta tai Kristuksen luokse menemisestä – Kristuksesta joka tapauksessa. Hänestä, joka rakastaa meitä, armahtaa – on tehnyt rauhan Jumalan ja meidän välillemme. Hän on tulossa, hänen luokseen olemme menossa.

Palaan jälleen alkuun: uneen, heräämiseen ja valvomiseen. Yritän sanoittaa näitä käsitteitä jotenkin tähän evankeliumin ympäristöön sopiviksi.

En voi välttää ajatusta, että elämä, jota ympärilläni näen – on usein jotenkin unenomaista. Jotenkin avainsanoja tässä ajassa ovat: viihtyminen, kuluttaminen, pinnallisuus, keveys, nopeus, tehokkuus, helppous… listaa voisi varmaan monella tavalla jatkaa. Elämä tuntuu jotenkin kapeutuvan ja ohenevan. Imu johonkin, josta ei oikein saa otetta, on vahva. Ja yhtäkkiä elämä päättyy kuin yllätyksenä…

Kun ihminen herää, mitä hän tekee. Hän avaa silmänsä. Sytyttää valon – jos vielä on pimeää. Nousee ylös. Hän hoitaa aamutoimet – tarttuu niihin tehtäviin, mitä päivä sitten kullakin pitää sisällään. Herääminen tarkoittaa aina unen päättymistä ja tulemista tietoiseksi itsestään ja ympäristöstään. Herännyt ei elä unenomaisessa todellisuudessaan – vaan näkee ja kuulee mitä ympärillä tapahtuu. Hän näkee myös itsensä – toisella tavoin kuin nukkuja.

Mutta hän voi nähdä myös sen – että Jumalan valtakunta on jo tullut. Se on jo täällä. Tämän Jeesuksen seuraajat näkivät. Valtakunta on jo siellä, missä halutaan elää Kristuksen sanojen mukaan. Se on siellä, missä uskotaan Jeesukseen ja halutaan seurata häntä ja hänen opetuksiaan. Valtakunta on siellä, missä rakkaus toteutuu. Se on siellä, missä silmät ovat auki Jumalan todellisuudelle, ihmisten todellisuudelle, elämälle. Jumalan valtakunnassa elämä ei kapeudu, vaan avartuu, ei ohene, vaan syvenee. Jumalan valtakunnassa silmiä ei pistetä kiinni – vaan päinvastoin avataan ne.

Valvominen on sitä, että me pidämme silmämme auki. Emme anna turruttaa itseämme. Se, joka on valveilla saa ihmetellä yhä uudelleen ja uudelleen Jumalan rakkautta ja suuruutta. Käsittämättä sitä – sillä Jumalan rakkaus on ja pysyy käsittämättömänä. Vielä uskoen – ja odottaen sitä, että kerran usko muuttuu näkemiseksi ja ymmärtämiseksi.

 

Yhteyden salaisuus

Jeesus sanoo:
”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.”

Matt. 6: 14-15

Rakkaat kristityt!

Niin kuin taidatte tietää, minun työhistoriaani mahtuu parikymmentä vuotta työtä kirkon perheneuvonnassa. Tuossa työssä jouduin usein kuuntelemaan salaisuuksia. Tarkoitan sillä nyt lähinnä sitä, että työn luonteeseen kuului se, että puhutaan asioista, joista ei tavallisessa kahvipöydässä keskustella. Perheneuvojan vastaanotolla sitten pikkuhiljaa aletaan kuoria elämää – kuin sipulia konsanaan. Meillä on ollut tällaista ja tällaista…

Tavallisimpia syitä hakea apua olivat erilaiset vuorovaikutusongelmat – puhumisesta kotona ei tullut mitään – tai sitten tuli sitäkin enemmän riitaa. Mutta yhteys ei vain toiminut. Toiseksi suurimpana tulosyynä oli uskottomuus. Jompikumpi puolisoista oli pettänyt. Oli ollut hetken kestänyt ulkopuolinen suhde – tai suhde oli olemassa yhä ja jatkui. Luottamus oli särkynyt.

Hätä oli usein kova niin petetyllä kuin pettäjällä. Ja olo oli usein täysin avuton. Mitä voi tehdä, voiko yhteinen elämä jatkua? Monesti kuultu lause oli: ”En voi unohtaa. En voi antaa anteeksi.” Kun oikein on sattunut – anteeksi antaminen on vaikeaa.

Tämän sunnuntain aiheena on: ”Antakaa toisillenne anteeksi.”

Niitä tilanteita, joissa sitä anteeksiannettavaa kertyy – niitähän on lukemattomia. Tuo kertomani esimerkki oli vain yksi esimerkki – ei muuta. Mutta tilanteita, joissa voimme loukata ja satuttaa toisiamme – niitä on lukemattomia. Niitä yhdistää se, että aina on kyse jostain sellaisesta, mistä me voimme olla vastuussa. Aito syyllisyys on aina sellaista, jossa minulla on ollut mahdollisuus valita – syyllisyys ja vastuu liittyvät erottamatta toisiinsa. Sillä voimmehan me toki tuottaa toisillemme kipua ja surua myös siten, että emme ole siitä vastuussa.

Syyllisyyden selkeä seuraus on aina, että se erottaa meidät toisistamme. Kun puolisot rikkovat toisiaan vastaan, ystävät toisiaan vastaan, työtoverit toisiaan vastaan – jotain yhteydessä menee aina rikki. Usein keskusteluyhteys katkeaa, syntyy karttelua – ainakin kipeät asiat kierretään kaukaa.

Mitä on anteeksi antaminen ja mitä on anteeksi saaminen? Uskontunnustuksessakin me yhdessä sanomme uskovamme syntien anteeksiantamisen.

Anteeksi antaminen ja unohtaminen sekoitetaan helposti. Monesti ajatellaan niiden suorastaan tarkoittavan samaa asiaa. Kun kuulen jonkun sanovan: ”en voi antaa anteeksi”, sanoja itse asiassa tarkoittaa sanoa: ”en voi unohtaa.”

Onneksi nämä kaksi sanontaa ovat aivan eri asioita. Muistaminen ja unohtaminen kuuluvat niihin asioihin elämässä, joista me emme voi päättää. Kukaan ei voi päättää tai luvata: nyt minä unohdan tämän. Muisti ei vain yksinkertaisesti toimi niin. Jos oikein päätän olla muistamatta – muistan varmasti. Tai jos oikein päätän olla ajattelematta jotain asiaa – ajattelen varmasti.

Toki me unohdamme paljonkin asioita – onneksi niin. Vaikka joskus toki toivoisimme muistavamme paljonkin paremmin. Monesti unohtaminen on armollisempaa kuin muistaminen.

Kun unohtaminen ja anteeksi antaminen sekoitetaan – anteeksi antamisesta tulee mahdottomuus.

Anteeksiantamisessa on kyse yhteyden palauttamisesta. Suostun yhteyteen siitä huolimatta mitä on tapahtunut. Sitä on anteeksiantaminen. Se on sillan rakentamista sinne – missä yhteys on särkynyt. Anteeksiantamus ei muuta koskaan menneisyyttä – se ei tarkoita sitä, että olemme niin kuin mitään ei olisi tapahtunut – vaan tarkoittaa sitä, että suostun kanssasi yhteyteen siitä huolimatta, mitä on tapahtunut. Tästä syystä anteeksiantamus ei koskaan poista syyllisyyttä – eli vastuuta elämästä.

Kun me messun alussa synninpäästön – eli anteeksiantamuksen julistamisen jälkeen heti yhdessä laulamme ”Herra armahda” – se muistuttaa tästä. Anteeksi saaneina me olemme edelleen syntisiä, syyllisiä – mutta saamme elää Jumalan yhteydessä, hänen rakkaudestaan osallisina.

Kun puolisot antavat toisilleen anteeksi, kun ystävykset antavat toisilleen anteeksi, kun työtoverit antavat toisilleen anteeksi – eivät menneet siitä mihinkään muutu. Menneet loukkaukset saattavat hyvinkin nostaa välillä päätään – mutta jos on annettu anteeksi – yhteydestä pidetään kiinni. Anteeksiantamus on tahdon asia, anteeksiantamus on päätöksen asia. ”En anna enää menneiden loukkausten tulla välillemme.”

Minulle anteeksiantamuksen ymmärtäminen näin – on suuri ilosanoma. Se avaa ymmärryksen siihen yhteen uskonpuhdistuksen aarteeseen, että me olemme yhtä aikaa Jumalalle kelvollisia ja syntisiä. Hän suostuu yhteyteen kanssani kaikessa siinä vajavuudessa ja viallisuudessa, mitä kannan sisälläni. Tässä on evankeliumin suuri aarre – Kristuksen sovitustyön avaama suuri elämän rikkaus.

Tämän sunnuntain evankeliumissa on kuitenkin vielä toinenkin näkökulma, jonka haluan nostaa esille: ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.”

Jumalan anteeksiantamus ja ihmisten keskeinen anteeksiantamus näyttävät jotenkin kulkevan Jeesuksen opetuksissa käsi kädessä. Mitä tämä on?

Jumalan läsnäolo ja yhteyden kokeminen toisen ihmisen kanssa tuntuvat jotenkin kulkevan käsi kädessä. Jumalan läsnäolo koetaan usein siellä, missä ollaan yhdessä koolla. Yhteys kätkee sisälleen jonkin merkillisen salaisuuden. Siksi yhteyden säilyttäminen on kristitylle luovuttamaton asia.

Usko pyhien yhteyteen tai usko syntien anteeksiantamiseen tai usko syntien sovittajaan, Kristukseen – ei ole teoriaa, ei ole mielipiteitä, ei ole periaatteita – usko elää tässä ja nyt. Usko eletään aina todeksi ihmisten keskellä.