Rakkauden juhlaa – helluntai 19.5.2013

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:

”Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani. Minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen luokseen ja jäämme asumaan hänen luokseen. Se, joka ei minua rakasta, ei noudata minun sanaani – mutta sana, jonka te kuulette, ei ole minun omani, vaan Isän, joka on minut lähettänyt.
Tämän minä olen puhunut teille nyt, kun vielä olen teidän luonanne. Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä olen teille puhunut.
Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon. Kuulittehan, mitä sanoin: minä menen pois, mutta tulen taas teidän luoksenne. Jos rakastaisitte minua, te iloitsisitte siitä, että minä menen Isän luo, sillä Isä on minua suurempi. Olen puhunut tästä jo nyt, jotta te uskoisitte, kun se tapahtuu.”

Joh. 14: 23-29

 

Rakkaat kristityt!

Helluntaista sanotaan, että se on kirkon syntymäpäivä. Tai helluntaista sanotaan, että se on Pyhän Hengen vuodattamisen päivä. Juutalaiset sanoisivat, että se on sadonkorjuun tai lain antamisen juhla. Mutta minun tekisi mieli sanoa, että helluntai on suuri hämmennyksen ja rohkeuden juhla.

Tutussa Apostolien tekojen kuvauksessa kerrottiin:
” Me kaikki kuulemme heidän julistavan omalla kielellämme Jumalan suuria tekoja.”
He eivät tienneet, mitä ajatella. Ihmeissään he kyselivät toinen toiseltaan: ”Mitä tämä oikein on?” Mutta jotkut pilkkasivat: ”He ovat juovuksissa, makeaa viiniä täynnä.”

Huomaan itsessäni suuren imun siihen, että avatessani suuni sanon mitä minun odotetaan sanovan. Tuttuja sanoja. Perinteen mukaisia sanoja. Turvallisia. Vanhoja. On ajateltava niin kuin on aina ajateltu.

Huomaan – kuinka suuri on imu sellaiseen kristillisen uskon tulkintaan, jossa mikään ei muutu. Toistetaan vain sitä, mitä aina on toistettu – tai ainakin viime vuosikymmenet toistettu.

Ensimmäisen helluntain kuvauksessa tapahtuu jotain sellaista, mitä kukaan ei osannut odottaa. Eri puolilta silloista maailmaa Jerusalemiin kokoontuneet ihmiset kuulivat Jeesuksen seuraajien puhuvan omalla kielellään Jumalan suuria tekoja. Kyse ei ollut siis ainoastaan puhumisesta – vaan ehkä jopa ennen kaikkea ymmärtämisestä. Jumalan rakkauden todellisuus avautui aivan uudella tavalla.

Tunnistan suuren kiusauksen sellaiseen kristillisyyteen, jossa jotenkin perusarvona on varmuus. Totuus on kuin naulattuna kiinni johonkin. Totuus näyttää tältä ja tältä. Mutta siellä missä elämästä on tullut muuttumatonta – siellä elämä on muuttunut kuolemaksi. Kaikki elävä on aina muutoksessa, kasvussa.

Opetuslapset eivät voineet pelata varman päälle. He olivat kolme vuotta seuranneet mestariaan, joka joutui toteamaan monet kerrat: ”Te olette kuulleet sanotuksi… mutta minä sanon teille.” Jeesus sanoi aina ”kyllä” – niille, jotka olivat hädässä, sairaina tai syytettyinä. Hän oli rohkeasti ulkopuolisten puolella. heidän puolellaan, jotka eivät täyttäneet yleistä mittaa. Hän asettui köyhien rinnalle. Mutta hän sanoi myös rohkeasti ”ei”, milloin rakkautta vastaan rikottiin vaikka hyvää tarkoittaen.

Kuinka vaikeaa tämä onkaan. Kuinka helppo on myötäillä aina silloin, kun kristittyjen niskaan sälytetään milloin minkäkinlaisia taakkoja. Ahtaasta tiestä halutaan tehdä vieläkin ahtaampi – ikään kuin varmennukseksi. Vaikka elämään johtava tien ahtaus ei ole siinä, että se on ojitettu käskyillä ja rajoituksilla – tien ahtaus on siinä, että on niin vaikea uskoa, että Jumalan armo ja rakkaus yksin riittävät.

Opetuslapset kokivat, että oli tullut riskin ottamisen aika. Kaikki peliin. Jumalan valtakunta on meidän keskellämme. Jumalan rakkaus särkee raja-aitoja yhä vielä. Kaikki ei ollut selvää vielä helluntaina. Jatkoa seurasi – joitakin vuosia myöhemmin Pietari ja Paavali vielä joutuivat keskustelemaan, onko ihmisen ensin tultava juutalaiseksi ja vasta sitten käännyttävä kristityksi. Evankeliumin kokonaisvaltaisuus etsi vielä muotojaan.

Kuinka suuri kiusaus on tehdä elävästä uskosta kansiin sidottuja oppilauselmia. Kuinka suuri kiusaus on tehdä monimutkaisesta ja monikerroksisesta elämästä yksinkertaista ja tarjota vain helppoja vastauksia.

Voinko uskoa, että Jumalan Pyhä Henki on tänään aivan yhtä elävä ja raja-aitoja rikkova kuin ensimmäisenä kristittyjen helluntaina. Vieläkö hän oikeasti luo meihin elämän rohkeutta ja iloa. Siitähän oli kyse ensimmäisenä helluntaina.

Hengen vaikutuksesta opetuslapset kokivat syvää rauhaa – elämän ulkoisista olosuhteista huolimatta. Kun olosuhteet olisivat voineet johtaa epätoivoon – he avasivat suunsa ja rohkeasti puhuivat Jumalan suurista teoista – hänen rakkaudestaan kaikkia ihmisiä kohtaan.

Tätä rakasta kirkkoamme arvostellaan välillä hyvinkin rankasti. Milloin siitä, että se on liian ahdas ja milloin siitä, että se on liian avara. Minun uskoni yhä vielä on se, että Jumalan Pyhä Henki johtaa kirkkoaan – vie sitä eteenpäin tässä maailmassa. Siellä, missä rakkaus sykkii – siellä Jumala on Henkensä kautta läsnä.

Miksi helluntai on hämmennyksen juhla? Hyvin yksinkertaisesta syystä. Rakkaus on rohkea. Rakkaus on mielikuvituksellinen. Rakkaus saa aikaan yllätyksiä.

Paavali kirjoitti korinttilaisille: ”Kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.” Vaikka meidän kristillinen uskomme kuuluu maailman suurien kirjauskontojen piiriin – ei usko kuitenkaan luonteeltaan ole kirjauskoa. Uskontunnustuksessa, jonka me pian yhdessä tunnustamme – me emme tunnusta uskovamme Raamattuun. Me tunnustamme aina uskovamme siihen Jumalaan, joka tuli ihmiseksi Jeesus nasaretilaisessa ja joka tekee meidän uskomme tänään eläväksi Pyhän Hengen kautta.

 

 

 

 

Rakkaus syntyy rakkaudesta – 6.sunnuntai pääsiäisestä

Jeesus sanoi:

    ”Te saatte puolustajan; minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta. Myös te olette minun todistajiani, olettehan olleet kanssani alusta asti.
    Olen puhunut teille tämän, ettei uskonne koetuksissa sortuisi. Teidät erotetaan synagogasta, ja tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle. Näin he tekevät, koska he eivät tunne Isää eivätkä minua. Olen puhunut tämän teille siksi, että kun se aika tulee, te muistaisitte minun sanoneen tämän teille.”

Joh. 15: 26-16: 4

 

Rakkaat kristityt;

alkuviikosta kerrottiin, että kansainvälisen vertailun mukaan Suomi on paras maa olla äiti. En tiedä, miten te äidit tuollaiseen kansainväliseen vertailuun suhtaudutte. Tuntuuko se äitienpäivänä hyvältä, uskottavalta, epätodelliselta – vai mistä oikein on kyse?

Ymmärrän toki hyvin, että tuollaisessa tutkimuksessa tutkitaan enemmän yhteiskunnallisia oloja kuin äitejä. Olot eivät kuitenkaan aina kerro kaikkea äitien ja lapsien hyvinvoinnista tai keskinäisistä suhteista. Olen nimittäin aivan varma siitä, että monessa sellaisessa maassa, joka asettui vertailussa häntäpäähän – ne olivat maita, joissa sotien vuoksi olot ovat nyt tai ovat olleet epävakaat – siellä äidit yhtä lailla rakastavat lapsiaan ja kantavat heistä huolta. Mahdollisuudet toteuttaa rakkauttaan ja huolenpitoaan ovat heikommat ja vaikeammat. Mutta yhtä lailla – hyvissäkin oloissa tapahtuu monenlaista laiminlyöntiä. Sen tietävät tämän maan lastensuojeluviranomaiset hyvinkin tarkkaan. Vanhemmuus ei aina voi hyvin.

Inhimillisessä elämässä on asioita, joiden ymmärtäminen ja hallitseminen on vaikeaa. Näitä vaikeita asioita ovat rakkaus ja luottamus. Mistä ne syntyvät? Tai jos ne jostakin syystä saavat särön – miten ne korjataan? Mitkään määräykset, rajoitukset, käskyt tai komennot eivät auta. Lupaukset kaikuvat kuuroille korville – eivätkä nekään synnytä rakkautta, luottamusta ja uskoa toiseen. Vaikka rakennettaisiin millaiset puitteet – eivät ne takaa rakkautta.

Nämä kysymykset ovat vaikeita myös vanhemmuudessa – puhun siksi vanhemmuudesta, koska samalla lailla vanhemmuus on haasteellista myös isille. Kaikkein vaikeinta lienee silloin, kun jostain syystä yhteydet omaan lapseen ovat katkenneet. Olen tavannut äitejä, joiden suhde omaan lapseen ovat katkenneet päihteiden vuoksi – erityisesti lapsen päihteiden vuoksi. Kun ei enää jaksa ja pysty. Mikä ahdistus, mikä syyllisyys, mikä avuttomuus silloin onkaan läsnä.

Yhteys on niin olennaista inhimillisessä elämässä.

Uskossa on kyse yhteydestä. Se tekee uskosta vaikeasti määriteltävää – ellei suorastaan mahdotonta määriteltäväksi. Uskossa on kyse suhteesta Jumalaan, suhteesta Jeesukseen – mutta myös yhteydestä toisiin ihmisiin. Se on yhteyttä, jota kuvaavat sanat: luottamus ja rakkaus.

Paavali kuvasi sitä Uuden Testamentin lukukappaleessa näin: ”Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden, ja niin me huudamme: ”Abba! Isä!” Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia.” Abba – on isän hellittelymuoto: isi tai iskä.

Ilmaus kuvaa läheisyyttä ja tuttavallisuutta. Näihin Jeesuksen käyttämiin sanoihin hänen aikansa fariseukset loukkaantuivat. Eihän Jumalasta voi puhua noin läheisin ilmauksin. Mutta aina siellä, missä vallitsee aito yhteys – myös kielestä tulee hyvin läheistä. Rukoillessamme me sinuttelemme Jumalaa. Hän on Iskä – Abba.

Voisiko hän olla myös Äiskä, Äiti. Se on perinteisesti meille vieraampi ilmaisu. On hyvä muistaa, että aina Jumalasta puhuessamme me puhumme vertauskuvin, koska emme muutakaan voi. Jumala on kuin isä ja Jumala on kuin äiti. Jotain samankaltaista.

Vertaus äitiin on myös raamatullinen – tosin paljon harvinaisempi. Profeetta Jesajan kirjasta löytyvät Herran sanat:

” — Unohtaako äiti rintalapsensa,
unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää?
Vaikka hän unohtaisikin,
minä en sinua unohda.
Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt,
ja niin sinun muurisi ovat aina silmieni edessä.”

Jumala vertaa omaa rakkauttaan äidin hoivaan ja huolenpitoon.

Tämä sunnuntai helatorstain ja helluntain välissä on jo kurkotus kohti helluntaita. Me odotamme Pyhän Hengen lupauksen täyttymistä.

Meillä luterilaisessa kirkossa puhutaan suhteellisen harvoin Pyhästä Hengestä. Toisissa seurakunnissa hänestä voidaan puhua enemmän. Mutta ei äitikään aina puhu rakkaudestaan rakastaessaan. Vaikka Pyhää Henkeä ei usein mainittaisi nimeltä – hänen työhönsä keskellämme uskotaan ja sen varassa ollaan.

Siellä, missä usko on luonteeltaan luottamusta Isään Jumalaan, joka lähetti Poikansa Jeesuksen pelastajaksemme – siellä Pyhä Henki on tehnyt työtään ja on läsnä. Usko ja luottamus eivät milloinkaan synny käskystä, pakosta, päätöksestä… ei, aina on kyse siitä, että Jumalan Hyvä Henki on salatulla tavalla synnyttänyt tuon uskon Sanan ja sakramenttien äärellä.

Usko syntyy uskosta, luottamus luottamuksesta ja rakkaus rakkaudesta.