Armahtakaa

Saarna Loviisan kirkossa 23.6.2013
5 sunnuntai helluntaista

Jeesus sanoi:

”Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa.
Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita. Älkää julistako ketään syylliseksi, niin ei teitäkään julisteta syyllisiksi. Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan. Antakaa, niin teille annetaan. Runsas mitta, tiiviiksi paineltu, ravisteltu ja kukkurainen, annetaan teidän syliinne. Niin kuin te mittaatte, niin teille mitataan.”
Hän puhui heille vielä vertauksin:
”Miten sokea voisi taluttaa sokeaa? Molemmathan siinä putoavat kuoppaan. Ei oppilas ole opettajaansa etevämpi, mutta kyllin oppia saatuaan jokainen on opettajansa veroinen.
Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Kuinka voit sanoa veljellesi: ’Annapa, veli, kun otan roskan silmästäsi’? Ethän sinä näe edes hirttä omassa silmässäsi. Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.”

Luuk. 6: 36-42

Rakkaat kristityt;

minulla on ollut ilo monien vuosien varrella työskennellä hyvin elämää ymmärtävien ihmisten kanssa. Eräs tällainen yhteistyökumppani aikoinaan oli Lieksan poliisipäällikkö. Kuuluin perheväkivallan ehkäisytyöryhmään. Työryhmä oli moniammatillinen, minä edustin seurakunnan perheneuvontaa, hän poliisia – joukkoon kuului edustaja sosiaalitoimesta, lastensuojelusta, a-klinikalta ja terveyskeskuksesta. Kokoonnuimme useamman vuoden ajan noin kerran kuukaudessa tarkastelemaan perheväkivaltatilanteita. Yhteisissä kokoontumisissa sitten sovittiin, millaisilla yhteistyökuvioilla pyritään tarjoamaan apua.

Aivan keskeinen henkilö tässä yhteistyössä oli poliisipäällikkö. Hän oli keskeinen siksi, että hänelle varmaankin vahva työkokemus oli opettanut, että poliisin keinoin ei perheväkivaltaa voida hoitaa. No – poliisin tehtävänä tietenkin oli mennä väkivaltatilanteisiin ja saattaa tarvittaessa asianomaiset vastuuseen teoistaan.

Vuodet olivat kuitenkin opettaneet, etteivät ongelmat rankaisemalla korjaannu. Väkivallalla on taipumus toistua. Jos syylliselle tulee käräjiltä sakko – huonoimmassa tilanteessa se vielä maksetaan yhteiseltä tililtä – siis uhrikin maksaa, rangaistus tuntui jotenkin mielettömältä. Tai ehdollinen vankeus, joskus jopa ehdoton – rangaistuksen jälkeen tilanne saattaa toistua. Mutta ongelma ei poistu – elämän vaikeus vain säilyy. Poliisipäällikön viisautta oli kutsua kokoon ryhmä, jolla on toisenlaiset työkalut käytössään.

Me kaikki muut edustimme auttavia ja hoitavia tahoja. Tavoitteena oli päästä keskusteluyhteyteen sellaisten perheiden kanssa, joissa väkivaltatilanteita oli ollut. Monta hedelmällistä yhteistyökuviota syntyi näiltä pohjilta.  Ainoa tavoite oli auttaa niitä, joita voidaan auttaa. Tavoitteena oli saada väkivaltakierre poikki.

On jotenkin syvän inhimillistä, että pahaan halutaan vastata pahalla. Tai ylipäätään niin, että kuvittelemme, että kunhan sanon asiat suoriksi tai annan selkeän tuomion – niin asiat jotenkin korjaantuvat. Ja kuitenkin – mikään ei ole sen varmempaa kuin, että jos väkisin yrittää asioita ja erityisesti ihmissuhteita korjata – niin ei onnistu. Mitä enemmän käytät voimaa – sen suurempi on vastustus. Siksi vihalla ei koskaan voiteta mitään, sillä ei saavuteta mitään hyvää.

Tuo poliisi tiesi kokemuksestaan sen hyvin. Hän tiesi, kuinka rangaistuksienkin jälkeen ihmiset tekevät samoja rikoksia kuin ennenkin. Tarvitaan muuta, että kierre saadaan poikki.

Jeesuksen opetuksien äärellä saa usein jäädä ihmettelemään. Saa jäädä ihmettelemään siitä yksinkertaisesta syystä – että elämänviisaus on niin vahvasti hänen sanoissaan läsnä., Kun meitä tänään kehotetaan armahtamaan toisiamme tai jättämään tuomitsematta, tai jättämään syyllinen julistamatta syylliseksi – niin sanat ovat syvästi elämänmakuiset. Uskallanko nähdä sen? Jeesus julistaa jotain aivan muuta, kuin mihin me olemme tottuneet.

Elämä kumpuaa armahduksesta. Elämä kumpuaa hyväksytyksi tulemisen kokemuksesta. Elämä kumpuaa rakastetuksi tulemisesta. Se ei kumpua siitä, että maailma vedetään täyteen rajoja, joille määritellään oikea ja väärä.

Minulla on vahva usko siihen, että jos me haluamme kokea kirkossamme ja seurakunnassamme uudistumisen aikoja – on meidän opittava olemaan armollisempia toisillemme. Ei vihasta synny mitään hyvää. On ollut erittäin surullista kuulla, että kuluvan kesäkuun aikana meidän piispamme on saanut osakseen vihapostia siksi, että hän on osoittanut hyväksyntäänsä yli totuttujen rajojen. Hän on hyväksynyt kirkon työyhteyteen sukupuoliselta suuntautumiseltaan valtaväestöstä poikkeavia. Minun ymmärrykseni mukaan hän on toteuttanut hyvinkin sanaa: ”Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan.”

Jumalan evankeliumi, hyvä sanoma, on hyvin ihmeellinen. Se on ihmeellinen siksi, että se kätkee sisäänsä suuren riskin. Se riski on tämä: hyvän sanoman hyväksikäyttäminen. Voiko käydä niin, että joku, jolle evankeliumi ei kuulu – uskookin sen. Siis tarkemmin – voiko käydä niin, että joku, jolle se meidän mielestämme ei kuulu – uskookin sen. Onko niin, että joku, jolle meidän mielestämme kuuluun tuomio – uskookin evankeliumin. Voiko olla niin, että joku joka meidän mielestämme kuuluu vangiksi – uskookin itsensä vapaaksi. Onko evankeliumi meidän mielestämme liian hyvä sanoma.

Evankeliumi kuuluu kaikille! Hyvä sanoma kuuluu kaikille! Ei ole olemassa heitä. joille se ei kuuluisi. Rajat, joita vedämme, ovat vääriä.

”Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa.
Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita. Älkää julistako ketään syylliseksi, niin ei teitäkään julisteta syyllisiksi. Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan. Antakaa, niin teille annetaan. Runsas mitta, tiiviiksi paineltu, ravisteltu ja kukkurainen, annetaan teidän syliinne. Niin kuin te mittaatte, niin teille mitataan.”

Palaan vielä saarnan alkuun. Oli monia, joita emme voineet auttaa. Väkivalta kiertenä on tosi vaikea asia. Mutta oli heitäkin, joiden kanssa työskentelimme. Kuuntelua, kuuntelua, kuuntelua – ehkä ensimmäisen kerran elämässä kuuntelua. Elämän kipupisteiden kohtaamista. Armahdetuksi tulemisen kokemusta. Armahdetuksi tuleminenhan on sitä, että siitä huolimatta mitä olen tehnyt, minua ei hylätä – vaan saan itselleni elämisen oikeuden. Armahtaminen synnyttää elämänuskoa –ja sen jakamiseen meidät on kutsuttu.

 

 

 

Rajattu ja rajaton

Jeesus kertoi:

”Eräs mies järjesti suuret pidot ja oli kutsunut paljon vieraita. Kun pitojen oli määrä alkaa, hän lähetti palvelijansa sanomaan kutsutuille: ’Tulkaa, kaikki on jo valmiina.’ Mutta yksi toisensa jälkeen nämä alkoivat esittää verukkeita. ’Olen ostanut pellon’, sanoi yksi, ’minun täytyy mennä katsomaan sitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.’ ’Ostin viisi härkäparia’, sanoi toinen, ’ja olen lähdössä kokeilemaan niitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.’ Kolmas sanoi: ’Olen juuri mennyt naimisiin enkä siksi voi tulla.’
Palvelija palasi ja kertoi tämän herralleen. Silloin isäntä vihastui ja sanoi palvelijalle: ’Mene kiireesti kaupungin kaduille ja toreille ja tuo tänne köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat.’ Palvelija tuli sanomaan: ’Herra, olen tehnyt niin kuin käskit, mutta vielä on tilaa.’ Silloin herra sanoi: ’Mene maanteille ja kylien kujille ja vaadi ihmisiä tulemaan, jotta taloni täyttyisi. Ja siitä voitte olla varmat, että yksikään noista, jotka minä kutsuin, ei pääse minun pitopöytääni!'”

Luuk. 14: 16-24

Rakkaat kristityt!

Harva asia on niin tyypillistä ihmisille kuin rajojen vetäminen. Koko maailma on täynnä rajoja. Valtiot on erotettu toisistaan rajoilla. Kunnat on erotettu toisistaan rajoilla. Seurakunnat on erotettu toisistaan rajoilla. On minun omat ja on sinun omat – rajoja on joka puolella. Ne ovat monessa mielessä hyvin tärkeitä, koska rajat aina määrittelevät jotakin. Suomi on rajojensa sisällä, Loviisa on rajojensa sisällä – sinä ja minä olemme rajojemme sisällä.

Rajojen loukkaukset satuttavat, niiden siirtäminen herättää paljon tunteita.

Myös Jumalan valtakunnalle me piirrämme rajoja. Historian saatossa rajoja on piirretty uskontojen välille, kirkkojen välille, herätysliikkeiden välille – lopulta yksittäisten ihmisten välille. Olisi niin paljon helpompaa, jos rajat olisivat selvät – sillä rajat luovat turvallisuutta. Me olemme oikeassa ja pelastumme – te olette väärässä ja kuljette kohti kadotusta. – Vaarallista rajanvetoa!

Kun tänään sunnuntain aiheena on ”Kutsu Jumalan valtakuntaan”, niin mihin meitä silloin kutsutaan. Missä ovat rajat?

Jeesuksen ajan fariseukset tahtoivat piirtää Jumalan valtakunnalle rajat. Heidän tapansa piirtää noita rajoja oli yksinkertaisesti suojata elämä käskyillä. Käskyjä kutsuttiin kauniisti isien perinnäissäännöiksi. Haluttiin pelata varman päälle. Jokaiselle asialle oli oma käskynsä. Tee näin – teet oikein. Jos et tee, olet kirottua kansaa, joka ei lakia tunne. Halu rajata Jumalan valtakunnan rajat hallittaviksi, määriteltäväksi ja usein ahtaiksi on elänyt hyvin vahvasti. Tiedämme sen, että meidän Vapahtajamme monet kerrat vastusti tuota rajanvetoa. ”Olette kuulleet sanotuksi, mutta minä sanon teille…”

Kuluneella viikolla olen yrittänyt pysähtyä miettimään valtakunnan rajoja. Olen yrittänyt tavoitella niitä myös sulkemalla silmäni ja miettimällä: mitä puhe Jumalan valtakunnasta minussa herättää. Haluaisin olla paikalla, kuuntelemassa kun Kristus julistaa: ”Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma.” Sitten mielessäni näen kuinka muutamat kalastajat jättävät verkkonsa ja lähtevät seuraamaan Jeesusta.

Minun on aivan mahdotonta nähdä silmieni edessä jotain ahdasta, rajoittunutta, ahdistavaa tai pelottavaa kuvaa. Näen edessäni joukon, jolle maailma on auki.

Tapahtuu jotain aivan merkillistä: Jeesus avaa heidät näkemään todellisuutta, jossa he elävät. Miehet huomaavat ihmettelevänsä kukkakedon kauneutta tai kuuntelevansa linnun laulua. Jeesus avaa heidän silmiään näkemään Jumalan maailmaa, joka on tässä. Ei jossain kaukana: vaan tässä.

Pietari – tuo yksi kalastajista – näkee toki itsensäkin. Näkee jotain omasta syyllisyydestään ja toteaa: ”Mene pois Herra, sillä minä olen syntinen ihminen.” Mutta mitä Jeesus tekee? Hän antaa rohkeasti tehtävän: minä teen teistä ihmisten kalastajia.

Ja yhteinen matka jatkuu: sokeat alkavat nähdä, köyhät kuulevat ilosanomaa, sairaat paranevat, syntiset jäävät kivittämättä.

Tänään me olemme Jeesuksen kertomuksen äärellä kun hän sanoo: ”Eräs mies järjesti suuret pidot ja oli kutsunut paljon vieraita.” Kuuletko kutsun Jumalan valtakuntaan. Kyse on pidoista, kyse on juhlista, kyse on ilosta. Kyse ei ole kutsusta surkeuteen, ahtauteen tai elämän kieltämiseen. Jostain aivan muusta on kyse. Kyse on kutsusta avata silmät, herätä näkemään, että Jumalan valtakunta on täällä. Jumalan valtakunta on tämän kauniin luomistyön keskellä, Jumalan valtakunta on siellä, missä rakkaudelle annetaan sijaa.

Jeesuksen kertomuksessa kohtaamme kutsusta kieltäytyjät. Voi olla, että kertomuksen idea on siinä, että Jeesuksen oma kansa hylkäsi hänet ja ylösnousemuksen jälkeen tuli aika kääntyä muiden kansojen puoleen. Mutta kertomus on muistutus myös siitä, että on hyvin tavallista, että monet elämän arkiset sinänsä hyvätkin asiat voivat sulkea meiltä silmät. Sulkea niin, että emme näe Jumalan valtakuntaa, vaikka elämämme aivan sen keskellä. Kristus avasi oven. Usko ja omista. Ehtoollispöydässä ovi on apposen auki.

Niin – valtakunnan rajat, missä ne ovat?

Anhony de Mello – edesmennyt jesuiittapappi kertoi vertauksen kalasta:

”Anteeksi”, sanoi valtameressä uiva pieni kala, ”voisitko sinä, joka olet minua vanhempi, kertoa, mistä löytäisin sen, mitä sanotaan valtamereksi?”
”Tämä on valtameri. Sinä olet juuri nyt valtameressä”, vastasi vanhempi kala.
”Tämäkö valtameri? Mutta tämähän on vain vettä. Minä etsin valtamerta”, sanoi pikku kala ja ui pettyneenä pois jatkaakseen etsimistään muualta.”

 

 

Elämän hyvä

Jeesus puhui tämän vertauksen:

    ”Oli rikas mies. Hänen vaatteensa olivat purppuraa ja hienointa pellavaa, ja päivästä päivään hänen elämänsä oli pelkkää ylellisyyttä ja juhlaa. Mutta hänen porttinsa pielessä virui köyhä Lasarus, täynnä paiseita. Köyhä olisi nälkäänsä halunnut syödä niitä ruokapaloja, joita rikkaan pöydältä putoili. Koiratkin tulivat siihen ja nuolivat hänen paiseitaan.
    Sitten köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Abrahamin huomaan. Rikaskin kuoli, ja hänet haudattiin. Kun hän tuonelan tuskissa kohotti katseensa, hän näki kaukana Abrahamin ja Lasaruksen hänen rintaansa vasten. Silloin hän huusi: ’Isä Abraham, armahda minua! Lähetä Lasarus tänne, että hän kastaisi sormenpäänsä veteen ja vilvoittaisi kieltäni. Näissä liekeissä on kauhea olla.’ Mutta Abraham sanoi: ’Muista, poikani, että sinä sait eläessäsi hyvän osan, Lasarus huonon. Nyt hän saa täällä vaivoihinsa lohdun, mutta sinä saat kärsiä tuskaa. Sitä paitsi meidän välillämme on syvä, ylipääsemätön kuilu, niin ettei täältä kukaan voi tulla teidän luoksenne, vaikka tahtoisikin, eikä sieltä pääse kukaan kuilun yli meidän puolellemme.’ Rikas mies sanoi: ’Isä, minä pyydän, lähetä hänet sitten vanhempieni taloon. Minulla on viisi veljeä – hänen pitäisi varoittaa heitä, etteivät hekin joutuisi tähän kärsimyksen paikkaan.’ Abraham vastasi: ’Heillä on Mooses ja profeetat. Kuulkoot heitä.’ ’Ei, isä Abraham’, mies sanoi, ’mutta jos joku kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he kääntyisivät.’ Mutta Abraham sanoi: ’Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista.”

Luuk. 16: 19-31

Rakkaat kristityt.

Mikä on onnellisen elämän salaisuus? Jos tietäisin sen, olisin kirjoittanut siitä kirjan – ja olisin nyt rikas mies. Sillä onnellisuutta kai vähän yksi ja toinen tavoittelee. Mutta olisinko onnellinen? Vaan kirja on yhä kirjoittamatta, koska tunnustan tietämättömyyteni. Onnen salaisuus ei ole minulle vielä auennut. Ei niin, ettenkö olisi saanut sitä elämässäni maistaa – varmasti monesti – ehkä se jopa antaa elämään jonkinlaisen perussävyn. Mutta miksi? Mikä tekee onnelliseksi? Raamatullinen sana kuvaamaan onnellisuutta on autuus. Autuas on hieman arkisemmalla kielellä sama kuin onnellinen.

Päivän tekstien äärellä olisi suuri kiusaus ihannoida köyhyyttä. Mutta ei köyhyys ilman muuta ole onnellisuuden lähde. Toki kirkon historia tuntee munkkeja, jotka ovat sitoutuneet köyhyyteen – usein siihen on kuitenkin liittynyt se, että yhteisö on pitänyt köyhistään huolta. Mutta puute on puutetta – ja harvoin sitä kukaan tavoittelee. Eri asia on sitten se, että meidän aikanamme yhä useampi haluaa karsia kulutuksestaan – koska kokemus on se, ettei tavaran paljous tee onnelliseksi.

Maailma on myös täynnä kertomuksia rikkaista, joiden elämänilo on kadonnut. Elämästä on tullut rikkaan sijasta tyhjää ja tarkoituksetonta. On vaikea kuvitella tilannetta, jossa hinta ei enää määrää mitään, vaan kaikki on mahdollista. Arvot muuttuvat. Kovin paljonhan hinta määrittelee sen, mikä on elämässä mahdollista ja mikä ei.

Tämän sunnuntain aihe: Katoavat ja katoamattomat aarteet johdattelee ainakin minut tällaisten pohdiskelujen äärelle. Olen miettinyt kertomusta rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Muistan, että olen menneinä vuosina moneen kertaan lukenut ja kuullut siitä kertomuksena tuonpuoleisesta elämästä. kertomuksena siitä, millaista on rajan takana, jossa ihmiset on jaettu kahteen joukkoon: niihin, jotka Lasaruksen lailla ovat paratiisissa ”Aabrahamin helmassa” ja niihin, jotka ovat liekeissä. Mutta jos pysähdyn tekstin äärellä ensimmäisiin sanoihin, jotka kuuluvat: ”Jeesus puhui tämän vertauksen.” Niin mitä itse asiassa vertaus kuvaa, mistä se kertoo. Jos kyse on vertauksesta – silloinhan ei ole kyse yksityiskohtaisesta tuonpuoleisuuden kuvauksesta.

Koko Luukkaan evankeliumin kuudestoista luku kertoo ihmisen suhteesta rahaan. Ensiksi on kertomus epärehellisestä taloudenhoitajasta, sitten Jeesus puhuu fariseuksille, joista todetaan, että he olivat rahanahneita ja sitten tulemme vertaukseen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Siinäkin on lopulta puhe rahasta.

On jotenkin kiusallista, että Jeesus puhuu asiasta, joka yhä vielä on yksi inhimillisen elämän tabuista. Mehän emme mielellämme puhu rahasta. No – toki voimme puhua eurokriiseistä ja budjeteista ja talousarvioista ja sen sellaisista – mutta emme puhu omasta palkasta, omaisuudesta, rahapulasta, lainoista… emme siitä, mikä on henkilökohtaista. Jostain merkillisestä syystä raha kuuluu asioihin, jotka yleensä koetaan hyvin intiimiksi ja henkilökohtaiseksi. Miksi niin? Siksi, että jumalasta puhuminen on aina henkilökohtaista. Luther määrittelee Jumalaksi sen, jolta me odotamme kaikkea hyvää, johon hädässämme turvaudumme. Siksi raha on niin hankala asia – se on yksi tavallisimmista epäjumalista. Sen valtaa ei meidän maailmassa voi yliarvioida mitenkään – se näkyy kaikkialla.

Rikkaan miehen jumala oli raha. Se sai hänet katsomaan ohi toisen ihmisen hädän. Ja lopun me tiedämme.

Vanhan testamentin Saarnaaja näki syvälle:

” Joka rakastaa rahaa, ei saa sitä kyllin,
eikä se, joka rakastaa rikkautta, saa voittoa tarpeekseen.
Tämäkin on turhuutta.
Kun omaisuus karttuu, karttuvat sen syöjätkin.
Mitä iloa siitä on omistajalleen,
paitsi että saa nähdä sen kuluvan?
Uurastavan uni on makea,
söipä hän vähän tai paljon,
mutta rikkaalta kylläisyys vie unen.
    Olen nähnyt kipeän kärsimyksen auringon alla: rikkaus oli annettu omistajalleen onnettomuudeksi.” 

Johannes kirjeessään avaa toisenlaisen näköalan:

”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä. Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt. Tämän käskyn me olemmekin häneltä saaneet: joka rakastaa Jumalaa, rakastakoon myös veljeään.”

Jos voisin jotenkin raottaa onnellisuuden, hyvän elämän, salaisuutta niin kai se olisi tämä: ”Rakkaus”. Elämän hyvä on lopulta aina yhteydessä – sekä siinä, että saamme olla Jumalan rakastamia että siinä, että saamme olla rakkauden sitein sidottuja toinen toiseemme.