Jalat maahan

12. sunnuntai helluntaista. ”Itsensä tutkiminen”
Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen:
»Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.’ Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!’
Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.»
Luuk.18:9-14

Rakkaat kristityt!
Oletko huomannut, että kun katsot kuvaasi peilistä – näet todellakin aina vain peilikuvan. Oikeasti jakaukseni on vasemmalla – peilikuvallani se on oikealla. Kuva on tuttu – mutta väärä. No en tiedä onko sillä niin väliä kummalla puolella jakaus on – mutta ajatus siitä, että kuva omasta itsestä voi olla syystä tai toisesta vääristynyt, on mielenkiintoinen. Itsensä näkee aina toisin kuin muut näkevät.
Päivän evankeliumi johtaa meidät tutun elämän peruskysymyksen äärelle jälleen kerran. Se kysymys on tämä: ”Kuka minä olen?” Siitähän lopulta on kysymys pyhän aiheessa: ”Itsensä tutkiminen”. Kuka minä olen?
Nykytietämyksen mukaan tiedämme, että ihmisen minäkuvaan eli käsitykseen omasta itsestä vaikuttaa monet asiat elämässä. Tärkeimmät asiat tapahtuvat jo hyvin varhaisessa lapsuudessa. Olenko voinut kokea turvallista läheisyyttä elämän ensimmäisinä tärkeinä vuosina? Paljon kyvystä luottaa niin itseensä kuin toiseen ihmiseen syntyy jo varhain. Erilaisten persoonallisuushäiriöiden taustat ovat usein varhaisessa lapsuudessa – eli ajassa, josta emme mitenkään voi olla itse vastuussa. Olenko saanut silloin luvan olemassaololleni omana itsenäni?
Jeesus tuo meidän silmiemme eteen kaksi hyvin erilaista miestä. Jeesuksen kertomuksessa miehet ovat tulleet temppeliin. Ensimmäinen heistä on fariseus. Kuulimme hänen rukouksensa ja kiitoksensa Jumalalle. Kiitoksen sisältö oli oikeastaan. Kiitos, että en ole niin kuin tuo toinen – olen parempi. ”En ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani.”
Jostakin syystä tämän fariseuksen itsetunto lepäsi sen varassa, että hän vertasi itseään toisiin. Aina, kun hän tapasi jonkun huonompiosaisen hän saattoi huokaista helpotuksesta: Onneksi en ole niin kuin tuo. On kuin pysyisin pinnalla vain painaessani muut alleni. Pysyn pinnalla vain kun voin nostaa itseni muiden yläpuolelle. Kun olen parempi, kun olen hurskaampi, kun minut huomataan…
Sitten me tapaamme Jeesuksen kertomuksessa myös tuon toisen rukoilijan. Hän on publikaani eli tullimies. Publikaanit olivat erityisen huonossa maineessa kahdesta syystä. Ensiksi he olivat miehittäjän – eli Rooman valtakunnan palveluksessa. Heitä siis pidettiin kansan keskuudessa maanpettureina. Mutta toiseksi – tullin kerääminen oli ilmeisen omavaltaista. Ja keräämästään tullista he sitten ottivat itselleen jonkin provision palkkanaan – oli selvää, että ylimääräisen tullin keräämiseen oli suuri kiusaus. Publikaanin rukous on yksinkertainen: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.”
Ajattelen, että tämän rukouksen voi kuulla kahdella tavalla. Sen voi kuulla rukouksena, jossa rukoilija vähättelee itseään: Tyyliin: …anteeksi, että olen olemassa… Silloin rukouksessa voi kuulla nöyristelyn sävyn. Mutta en usko, että Jeesus tarkoittaa publikaanin rukouksella tätä. Mutta mainitsen tämän, koska tuollainen asenne ei ole aivan vieras. Joskus kuulostaa siltä, että uskovien kesken vallitsee laki: mitä huonompi, sen parempi. Nöyristelyssä ei kuitenkaan ole mitään hyvää.
Sekä fariseuksen asenne, että tämä nöyristelevä asenne, ovat hyvin ongelmallisia. Niitä yhdistävä asia on se, että kummassakaan ihminen ei rehellinen – tai ei suostu olemaan sellainen kuin on.
Ymmärrän niin, että publikaanin rukous on oikeastaan hiljainen huokaus Jumalan puoleen: ”Sinä näet millainen minä olen – armahda minua!” Sen rehellisyys on siinä, että suostun olemaan sellainen ja se, joka olen. Vertailematta itseäni muihin. Vähättelemättä itseäni. Painamatta muita – nostamatta itseäni. Tai painamatta itseäni – nostamatta muita. Olen tässä tällaisena – enhän oikeastaan voi mitään muuta.
Johannes kirjoittaa kirjeessään näin: ” Mutta jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.” (1 Joh.1:7)
Haluan ottaa tämän Raamatun kohdan esiin siksi, että se kertoo minulle jostain hyvin tärkeästä. Ajattelen niin, että valossa vaeltaminen tarkoittaa sitä, etten ainakaan itseltäni tahdo piilottaa mitään. Haluan ainakin itselleni olla rehellinen siinä kuka ja millainen olen. Haluan, että Jumalan valo valaisee itseäni ja elämääni. Ja näin on oikeastaan kahdesta syystä.
Ensimmäinen on tämä: Jos ihmisten välillä vallitsee peittely: en ole sinulle rehellinen – tai pyrin esittämään sinulle jotain, mitä en ole (pyhää tai pahaa – kuinka vain), me emme oikeasti kohtaa. Yhteyttä ei synny, jäämme yksinäisyyteemme. Sehän on synnin seuraus.
Toinen on tämä: Tuo valossa oleminen kätkee sisälleen anteeksiantamuksen lupauksen. Se kätkee sisälleen lupauksen siitä, että minua ei hylätä. Yhteys korjaantuu. Sitähän anteeksiantaminen on.
Kun tänään meitä kehotetaan itsemme tutkimiseen – se ei sisällä mitään uhkaa. Se sisältää viestin: Jumala ottaa sinut vastaan sellaisena kuin olet. Anteeksiantamus ja armo on meille kristityille valmiiksi puhuttu ja hoidettu asia. Siksi astu rohkeasti valoon, rohkeasti ehtoolliselle – armon aterialle.