Kristityn vapaudesta

Saarna Loviisan kirkossa 22.9.2013
18 sunnuntai helluntaista

Jeesus meni sapattina erään fariseusten johtomiehen kotiin aterialle, ja kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi. Kävi niin, että hänen luokseen tuli vesipöhöä sairastava mies. Jeesus kääntyi lainopettajien ja fariseusten puoleen ja kysyi: ”Onko sapattina lupa parantaa vai ei?” He eivät sanoneet siihen mitään. Silloin Jeesus kosketti miestä, paransi hänet ja lähetti hänet pois. Sitten hän taas kysyi: ”Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?” Tähän he eivät kyenneet vastaamaan.

Luuk. 14: 1-6

 

Rakkaat kristityt!

Eräs elämän suuria kysymyksiä on: ”Mikä on oikein?” Se on siksi elämän peruskysymys, että se on osaltaan kysymys, joka määrittelee sitä kuka olen. Mitkä ovat rajani? Mikä on minulle sallittua ja mikä ei sitä ole. Tai mikä on sallittua yhteisölle – ja mikä ei ole sitä.

Eettiset ja moraaliset kysymykset kuuluvat ihmisen osaan. Niitä on kysytty aina – ja tullaan aina kysymään. Jeesus törmäsi tähän kysymykseen monet kerrat. Hänet yritettiin saada kiinni siitä, että hän toimi väärin. Juutalaiset lainoppineet tahtoivat varmistaa, että laki tulisi täytettyä, ja siksi lain ympärille oli rakennettu suuri joukko niin kutsuttuja isien perinnäissääntöjä, ettei vain vahingossa tehtäisi väärin.

No mielenkiintoista on sinänsä se, että kuinka paljon meitä auttaa – jos tiedämme mikä on oikein. Eivät kai ratkaisut kovin usein kuitenkaan ole kovin pohdittuja. Me teemme monenlaista vain hetken päähänpistosta. Taidamme olla aika helppo pala Kiusaajalle.

Mutta ajatus siitä, että elämän kaventaminen erilaisilla käskyillä ja määräyksillä olisi hyvä asia – ja jotenkin turvaisi kelvollisuutta Jumalan edessä – on aivan totta tänäänkin. Ei ole kai mitenkään yllättävää, että ainakin mielikuvissa uskonnollisia ihmisiä pidetään näkemyksiltään ahtaina. Aivan kuin elämää olisi turvallisempaa katsella hyvin kapeasti. Se, että kuinka paljon uskoviksi tunnustautuvat ihmiset oikeasti ajattelevat ahtaasti – on täysin toinen juttu. Mielikuvat ja todellisuus eivät suinkaan aina ole yksi yhteen.

Evankeliumin kuvaus sapattiaterialta fariseuksen kotona liittyy tähän kysymykseen. Sapatin pyhyyttä oli tahdottu monella tavalla suojella. Tahdottiin kaikin keinoin varjella sitä, ettei vain lepopäivän määräystä rikottaisi. Ja nyt Jeesusta tarkkailtiin, mitä hän tekisi. Rikkoisiko hän työkieltoa?

Kuten kuulimme, aterialle tuli vesipöhöä sairastava mies. Mies sairasti siis tautia, joka aiheutti nesteen kertymisen elimistöön. Jos oikein ymmärrän, tauti saattoi hyvinkin olla hengenvaarallinen ja kivulias.

Voin kuvitella, että Jeesus näki yhtä aikaa fariseusten valvovan katseen ja sairastavan miehen kivut. Kumpaa pitäisi seurata, perinnäissääntöjen määrittelemään työnteon kieltoa vai ihmisen avuntarvetta.

Ei liene mitenkään vaikeaa arvata Jeesuksen ratkaisua. Ei siksi, että samansuuntaisia ratkaisuja hän teki useinkin. Säännöt saivat mennä, kun rakkaus laittoi auttamaan. Rakkaus hädän alaisiin oli tärkeintä.

Tämän sunnuntain aihe: ”Kristityn vapaus”, liittyy tähän tematiikkaan. Paavali kirjoittaa siitä galatalaisille lukukappaleessa, jonka kuulimme. Paavalin ajatuksen kulku oli seuraava. Kristus on vapauttanut meidät lain kahleista. Se tarkoittaa sitä, että Jumalalle kelvataksemme meidän ei tarvitse pystyä täyttämään Jumalan lakia. Se vaatimus oli juutalaisille tuttu – lakiin liittyvän liiton merkkinä oli miehille tehtävä ympärileikkaus kahdeksan päivän ikäisenä. Jos Kristuksen armahtama palasi siihen orjuuteen, jonka laki tuo tullessaan – hän on velvollinen täyttämään koko lain.

Kristitty – armahdettu – sen sijaan kelpaa Jumalalle Kristuksen sovitustyön perusteella. Me elämme armon valtakunnassa. Me olemme tulleet Jumalan armolupauksista osallisiksi jo lapsena kasteessamme – ja saamme uskomme vahvistukseksi nauttia pyhää ehtoollista. Ehtoollisen päästösanoissa sanotaan usein kuin muistutuksena mistä on kyse: ”Te olette vastaanottaneet Kristuksen Jeesuksen.” Tämä riittää – siis usko Kristukseen , joka ilmenee rakkautena –tämä riittää Jumalan edessä.

Uskonpuhdistaja Luther totesi joskus hyvin viisaasti: Uskossa kristitty on vapaa eikä kenenkään orja. Rakkaudessa kristitty on sidottu ja kaikkien orja.

Mitä tämä tarkoittaa? Kun me kyselemme kelpaamista Jumalalle – silloin Kristus on kaikki. Hän riittää. Hän lahjoittaa pelastuksen. Siinä ei kysellä mitä olet tehnyt tai jättänyt tekemättä. Siinä olet vapaa. Siinä sinulla on kaikki elämisen oikeus.

Kun kyselemme suhdettamme lähimmäisiimme, toisiin ihmisiin – silloin olemme rakkauteen sidottuja. Olemme rakkaudessa velvoitettu ja kutsuttu palvelemaan toinen toistamme.

Kovin helposti nämä kääntyvät päälaelleen: suhteessa lähimmäisiimme otamme vapauksia ja toimimme niin kuin tykkäämme – kävelemme yli ja ohitse. Mutta suhteessa Jumalaan keksimme kaikenlaisia käskyjä ja ehtoja ja kannamme sisimmässämme monenlaista tuskaa. Ja luottamus ja vapaus ovat tipotiessään.

Tästä Paavali siis varoitti.

Kuka olen? Mikä on oikein? Nuo elämän peruskysymykset. Jumalan edessä olen Kristuksen tähden armahdettu ja vapaa. Ja rakkaus on suhteessa lähimmäisiimme oikein – se on mitta, jolla silloin mitataan. Siksi Kristuskaan ei arvellut hetkeäkään – autanko hädässä olevaa, vai noudatanko isien perinnäissääntöjä. On vain yksi kohta, jossa kristityn pitää olla tiukka – se on silloin, kun kysytään rakkautta lähimmäiseen.

Huolenpidosta

Saarna Loviisan kirkossa työkauden alkajaisissa 8.9.2013

Jeesus sanoo:
    ”Älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?
    Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!
    Älkää siis murehtiko: ’Mitä me nyt syömme?’ tai ’Mitä me juomme?’ tai ’Mistä me saamme vaatteet?’ Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.”

Matt. 6: 25-34

 

Rakkaat kristityt!

Me olemme tänään aloittamassa uutta toimintakautta. Kesä on takana. Meille suomalaisille kesä yleensä merkitsee jonkinlaista irrottautumista arjen normaaleista rutiineista. Pitkät valoisat illat, levollisempi elämän rytmi kuuluvat jotenkin kesään. Lomien väistyessä, päivien lyhentyessä ja iltojen käydessä pimeämmiksi elämä asettuu johonkin vähän normaalimpaan rytmiin. Ainakin jossain määrin. Näin monessa asiassa, myös meillä seurakunnassa.

Mielessäni on tänään myös eräs toinen työkauden avaus. Nimittäin se  työkauden avaus, jonka Jeesus aikanaan avasi. Silloin, kun hän asettui julkiseen tehtäväänsä. Tapahtumapaikkana oli Nasaretin synagoga. Ajan tavan mukaan Jeesus yhtenä osallistujana saattoi nousta lukemaan kirjoituksia. Ja näin hän luki profeetta Jesajan kirjasta:

”– Herran henki on minun ylläni,
sillä hän on voidellut minut.
Hän on lähettänyt minut
ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,
julistamaan vangituille vapautusta
ja sokeille näkönsä saamista,
päästämään sorretut vapauteen
ja julistamaan Herran riemuvuotta.

Ja evankeliumi jatkaa kuvausta:

”Hän kääri kirjan kokoon, antoi sen avustajalle ja istuutui. Kaikki, jotka synagogassa olivat, katsoivat tarkkaavasti häneen. Hän alkoi puhua heille: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.” Kaikki kiittelivät häntä ja ihmettelivät niitä armon sanoja, joita hänen huuliltaan lähti.”

Tämä kuvaus nousee mieleen päivän evankeliumin äärellä. Jeesus kuvaa tehtäväänsä – ja siis myös hänen seuraajiensa tehtävää sanoilla:

”Hän on lähettänyt minut
ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,
julistamaan vangituille vapautusta.”

En liene väärässä jos sanon, että lukiessaan tätä tekstiä Jeesus näki edessään tulevan seuraajajoukkonsa. On todennäköistä, että se joukko, joka sitten tulevana parina kolmena vuonna häntä seurasi, oli etupäässä köyhien joukko. Köyhät, maata omistamattomat, muodostivat ison osan hänen seuraajistaan. He tunnistivat itsensä Jeesuksen sanoista.

Meidän aikanamme puhutaan köyhyydestä kahdessa eri mielessä. Absoluuttinen köyhyys tarkoittaa sitä ihmisten joukkoa, jonka on tultava toimeen alle 2,5 yhdysvaltain dollarilla, siis noin parilla eurolla päivässä. Heihin kuuluu maailmassa noin kolme miljardia ihmistä eli karkeasti puolet. Tällaista köyhyyttä Suomessa ei ole.

Suomessa sen sijaan on suhteellista köyhyyttä. Suhteellinen köyhyys on jokaisessa maassa vähän eri asia. Köyhyyden raja syntyyn siten, että alle 60% väestön keskiansiosta ansaitsevat ovat köyhiä. Käytännössä yhden hengen taloudessa noin 1150€. Vaikka tällä tavoin köyhillä Suomessa yleensä on paikka, missä asua, ruokaa , juomaa ja lämpöä. On heidän kuitenkin tullakseen toimeen koko ajan pinnisteltävä, että nämä elämän perusedellytykset täyttyvät.

Miltä tänään kuulostavat Jeesuksen sanat Jumalan huolenpidosta – huolettomasta elämästä köyhän korvissa? Nehän kuulostavat ehkä aivan mahdottomilta. Miten voi olla huoleton – jos kuitenkin huoli päivittäisestä toimeentulosta on aivan todellinen. Jeesuksen seuraajien osalta tämä oli varsin totta. Toimeentulon eteen oli vain nähtävä oikeasti vaivaa.

Ja kuitenkin muistamme, että Jeesus lähetti oppilaitaan matkaan ilman rahaa ja leipää, ilman tuplavaatetusta. Kiertämään ja julistamaan.

Kenelle siis itse asiassa kuuluvat nuo Jeesuksen sanat huolenpidosta? Kenelle kuuluu puhe kedon kukista ja taivaan linnuista?

Ajattelen, että päivän evankeliumin äärellä on hyvä lukea myös päivän kirjetekstiä. Paavali kirjoitti: ” Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.”

Jeesuksen viesti on yksiselitteisesti: ”Jumalan valtakunnassa pidetään toisista huolta.” Huolettomuus nousee keskinäisestä rakkaudesta ja huolenpidosta. Se, jolla on – pitää huolta siitä, jolla ei ole. Riippumatta siitä, mistä pulasta ja puutteesta milloinkin on kyse.

Hyvät ystävät, seurakuntalaiset, me olemme tänään aloittamassa uutta toimintakautta. Seurakunta ei ole vain siellä, missä me seurakunnan palkatut työntekijät satumme kulloinkin olemaan. Seurakunta on siellä, missä sinä olet. Seurakunta on seurakuntalaisten arjen keskellä. Jumalan huolenpito toteutuu aina siellä – missä me kukin paikallamme ojennamme auttavan kätemme, sanomme rohkaisevan sanan, jaamme toistemme huolen kuuntelemalla, tarjoamme palan leipää… niin, Jumalan huolenpito on läsnä siellä, missä rakkaus toteutuu.

Tätä me rukoilemme toteutuvaksi tänäänkin, kun jumalanpalveluksessa yhdessä rukoilemme: tulkoon sinun valtakuntasi. Vahvistukoon keskinäinen rakkaus keskellämme.

Mitä näet?

15.Sunnuntai helluntaista. ”Kiitollisuus”

Matkallaan kohti Jerusalemia Jeesus kulki Samarian ja Galilean rajaseudulla. Kun hän oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. Nämä pysähtyivät matkan päähän ja huusivat: »Jeesus, opettaja, armahda meitä!» Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: »Menkää näyttämään itsenne papeille.» Mennessään he puhdistuivat. Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen. Jeesus kysyi: »Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?» Ja hän sanoi miehelle: »Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.»

Luuk. 17: 11-19

 

 

Rakkaat kristityt.

Aloitin tämän saarnan valmistelun jo alkuviikosta. Istuin veneessäni Hästön rannassa. Veneen perästä kuului aaltojen loiske. Näin ilmeisesti jonkun pienen haukan lentävän kala kynsissään. Aurinko paistoi. Varikset raakkuivat metsässä. Taimen hyppäsi veneen lähellä. Kuuntelin musiikkia, josta pidän. Oli rauhallista.

Mistä olen kiitollinen?

Kiitollisuushan on teema, jonka äärelle meidän tulisi tänään pysähtyä. Kertomus jonka äärellä olemme, kuuluu ilman muuta niiden Jeesuksen kertomusten joukkoon, jotka tuntuvat tutuilta. Kymmenen spitaalista, joista yksi palasi kiittämään.

Spitaalisten kohtalo oli hirvittävä. Ei ainoastaan siksi, että itse tauti oli hirvittävä. Pahimmillaanhan se saattoi merkitä, jopa jäsenten menettämistä. Spitaali eli lepra aiheuttaa epämuodostumia iholle ja muuallekin kehoon. Spitaalia sairastavan oli pidettävä kasvojensa edessä kangassuojaa – mikä tietenkin oli viisasta koska tauti leviää pisaratartuntana. Yhä vielä tautiin sairastuu noin miljoona ihmistä vuodessa maailmassa – mutta nykyisin tauti on hoidettavissa lääkkeillä.

Mutta taudilla oli Jeesuksen aikaan myös hirvittävät sosiaaliset seuraukset. Sairastuneet oli tuomittu elämään omissa yhteisöissään. Jos he sattuivat näkemään terveitä oli heidän huudettava jo kaukaa: ”Saastainen, saastainen”, jotta heitä tiedettiin väistää. Sairastuminen juuri tähän tautiin merkitsi aina repimistä irti elämää tukevista ympyröistä, perheestä ja suvusta. Mitään muuta sosiaaliturvaa ei Jeesuksen ajan Palestiinassa tunnettu – sairauden myötä yhteydet siihen katkesivat.

Samanlainen eristäminen oli totta myös Suomessa. Seilin saari Turun saaristossa on kuuluisa historiastaan juuri spitaalisten saarena. Sieltä ei poispääsyä ollut. Eikä käytännössä ollut hoitoakaan – vain ruuasta pidettiin huolta.

Sairastuminen tarkoitti siis repimistä irti tutusta sosiaalisesta ympäristöstä, perheen, suvun ja muiden rakkaiden luota. Ja vielä kaiken lisäksi tautia pidettiin Jumalan rankaisuna. Spitaalisen osa oli sanalla sanoen hirvittävä.

Mutta niin kuin tiedämme – kymmenestä parantuneesta yksi palasi kiittämään.

Kun olen lukenut evankeliumin kertomusta Jeesuksen ja spitaalisten kohtaamisesta on jostain syystä aivan erityinen huomio minulla kiinnittynyt yhteen lauseeseen. Tähän: ” Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin.”

”Huomattuaan parantuneensa.” Mitä oikein tapahtui? Katsoiko hän käsiään, jalkojaan… miten lie? Mutta hän teki havainnon: ”Olen terve.”

En tiedä, miten kävi niille yhdeksälle muulle. Oliko heillä kiire perheittensä pariin – vai mitä tapahtui. Oliko heillä huoli jatkosta – mitä nyt pitää tehdä. Miten nyt selviän – enää tuskin saan samanlaisia armopaloja kuin ennen? En osaa edes arvata. Mutta tämä yksi huomasi parantuneensa ja palasi kiittämään.

Tänään minun kysymykseni itselleni on: ”Mille kaikelle mahdan ollakaan sokea?” Mitä minun tulisi tänään nähdä, mitä tulisi tänään huomata.

Tämä kulutuksen maailma toimii sillä, että meitä opetetaan uudelleen ja uudelleen näkemään se, mitä meillä ei ole. Meille kerrotaan uudelleen ja uudelleen, mitä meillä pitäisi olla, jotta voisimme olla tyytyväisiä ja onnellisia. Hyvä kuluttaja on aina tyytymätön – kun olen saanut jotain – minun on pian haluttava jotain muuta. Maailma pysähtyy, jollei niin tapahdu. Kulutuksen maailmassa on vaarallista, jos ihmiset alkavat olla tyytyväisiä siihen, mitä on.

Kiitollisuus, tyytyväisyys ja onnellisuus kumpuavat siitä, että huomaan mitä minulla on.

Minulla on linnun laulu, auringonlaskut ja – nousut. Minulla on tuulen humina, aaltojen loiske rantakiviin, auringon lämpö. Illan viime säteet männyn rungolla. Minulla on ystävien nauru. Voin kokea yhteyttä toisten ihmisten kanssa. On rakkaat. Saan olla osallinen elämän ihmeestä. Sydän sykkii rinnassani, veri kiertää suonissani, keuhkot saavat ilmasta tarvittavan hapen.

Miksi unohdan kaiken tämän arjen huolien keskellä. Miksi silmäni sokeutuvat sille, mitä minulla on. Niin – mitä minulla on siten, ettei se ole keneltäkään toiselta pois. Elämän suurimmat lahjat kun eivät ole ikinä toisilta pois.

Voi olla, että et koe itseäsi tänään terveeksi. Et voi kertomuksen miehen lailla huomata parantuneesi. Ja siitä huolimatta – elämän lahja on käsilläsi. Olet Jumalan rakkaudesta ja huolenpidosta osallinen.

Kiitollisuus kumpuaa näkemisestä, huomaamisesta, avautumisesta sille todellisuudelle, joka meitä Jumalan rakkaudesta joka päivä ympäröi.