Anteeksiantamus luo yhteyden

23.sunnuntai helluntaista. Loviisan kirkko.

Jeesus sanoi:

    ”Taivasten valtakunta on kuin kuningas, joka vaati palvelijoiltaan tilitykset. Kun hän alkoi tarkastaa niitä, hänen eteensä tuotiin palvelija, joka oli hänelle velkaa kymmenentuhatta talenttia. Miehellä ei ollut, millä maksaa, ja niin kuningas määräsi, että hänet, hänen vaimonsa ja lapsensa ja koko hänen omaisuutensa oli myytävä ja velka maksettava. Silloin palvelija heittäytyi maahan hänen eteensä ja pyysi: ’Ole kärsivällinen! Minä maksan sinulle kyllä kaiken.’ Kuninkaan tuli sääli palvelijaansa, ja hän päästi miehen menemään ja antoi velan anteeksi.
    Mutta kun palvelija meni ulos, hän tapasi toisen palvelijan, joka oli hänelle velkaa sata denaaria. Hän kävi mieheen käsiksi, kuristi häntä kurkusta ja sanoi: ’Maksa, mitä olet velkaa!’ Mies heittäytyi maahan ja pyysi: ’Ole kärsivällinen! Kyllä minä maksan sinulle.’ Mutta toinen ei suostunut siihen. Hän meni ja toimitti työtoverinsa vankilaan, kunnes tämä maksaisi velkansa.
    Muut palvelijat näkivät, mitä tapahtui, ja panivat sen pahakseen. He menivät kuninkaan luo ja kertoivat hänelle kaiken. Silloin kuningas kutsutti palvelijan luokseen ja sanoi: ’Sinä kelvoton! Minä annoin sinulle anteeksi koko velan, kun sitä minulta pyysit. Eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa työtoveriasi, niin kuin minä armahdin sinua?’ Vihoissaan kuningas pani palvelijansa ankaraan vankeuteen, kunnes tämä maksaisi koko velan.
    Näin tekee minun taivaallinen Isänikin teille, jos te ette kaikesta sydämestä anna kukin veljellenne anteeksi.”

Matt. 18: 23-35

Rakkaat kristityt!

Tänään meidän aiheenamme on anteeksi antaminen. Evankeliumi vaatii pienen selityksen. Talentti tarkoitti Uuden Testamentin aikoina noin 6000 denaaria. Denaari puolestaan oli yhden päivän palkka. 6000 denaria oli siis noin 20 vuoden palkka. Kymmenen tuhatta talenttia oli siis 200.000 vuoden palkka. Sellaisen velan sai kertomuksen velallinen anteeksi. Siis aivan mielettömän ja määrättömän summan. Itse hän ei siis suostunut antamaan anteeksi 100 päivän palkkaa – ei toki pieni summa sekään, mutta ei mitenkään verrattavissa oleva velka hänen omaan velkaansa. Tästä Jeesuksen kertomus lähtee liikkeelle.

Oletko koskaan kuullut, että anteeksiantamattomuudesta olisi seurannut jotain hyvää. Oletko kuullut, että siitä olisi seurannut onnellisuutta, tyytyväisyyttä, sopua, rauhaa… tuskinpa olet sellaista kuullut. Minä ainakaan en ole kuullut koskaan.

Sen sijaan olen monestakin suusta kuullut mitä erilaisimmissa yhteyksissä lauseen: ”En voi koskaan antaa anteeksi.”

Muistan, kuinka Jeesus kysyi joskus Betesdan lammikon äärellä vuosikausia sairastaneelta: ”Tahdotko tulla terveeksi?” Joskus olen pitänyt kysymystä enemmän tai vähemmän muodollisena. Ikään kuin, ettei Jeesus tässä nyt ihan väkisin ala parantamaan, vaan kysyy siihen asianomaisen omaa tahtoa. Mutta nyt ajattelen, että ehkäpä hän tarkoitti todella sitä mitä kysyi. ”Tahdotko tulla terveeksi?” Ehkä vastaus ei ollutkaan itsestään selvä. Tahdotko parantua? Tahdotko saada apua? Vai onko kenties helpompaa olla sairas. Onko helpompaa kantaa kaunaa? Onko helpompaa sysätä elämäni kivuista syy toisten niskoille?

Olen tavannut monia vaimoja, jotka eivät ole voineet antaa miehellensä anteeksi. Olen tavannut monia miehiä, jotka eivät ole voineet antaa vaimolleen anteeksi. Ja seuraukset on helppo arvata. Yhteys katoaa. Rakkaus katoaa. Ja lopulta avioliitto päätetään purkaa. Koska ei ole voitu antaa anteeksi.

Jörg Zink kertoo kirjassaan Rakkauden tie seuraavan tarinan:

”Eräs nainen, joka ei oikein selvinnyt omassa elämässään, tuli kerran venäläisen erakon luo purkamaan huoliaan. ”En tiedä, mikä minun elämässäni oikeastaan on vialla? Olen aina yrittänyt tehdä oikein, mutta yksinkertaisesti olen onneton.” Vanhus antoi hänen käteensä pussin, lähti hänen kanssaan majan taakse ja kehotti häntä laskemaan kaikki maassa olevat pienet kivet ja tuomaan ne pussissa hänelle. Hetken kuluttua nainen tuli takaisin ja toi pussin täynnä kiviä. – Nähdessään naisen seisovan siinä edessään vanhus virkkoi: ”Ja mene nyt takaisin majan taakse ja pane kaikki kivet takaisin paikoilleen, jokainen siihen, mistä olet sen ottanut.”

Nainen palasi kohta takaisin ja huudahti: ”Mutta isä kulta, sehän on aivan mahdotonta! Miten minä voisin tietää, mihin kaikki nuo monet pienet kivensirut kuuluvat!”

Mitä rakastavan ihmisen pitäisi tehdä?
Pitäisikö hänen suurella vaivalla yrittää
korjata kaikki mitä on tapahtunut?
Ja pitäisikö hänen vaatia sitä toiselta?

Tuollainen kivileikki
voi olla täysin rakkauden vastaista,
yhtä vaivalloista kuin hyödytöntäkin.
Pitäisikö rakastavan ihmisen
saada menneisyys paikoilleen?
Selvitellä, miksi tapahtui niin ja niin?
Selvitellä, kuinka ja mitä
ja kuinka paljon ja milloin?

Minä luulen, että monet vanhat ihmiset
seisovat yhdessä majan takana
kuluttamassa heille vielä suotua kallista aikaa.
Toinen sanoo: Tämän kiven paikka oli tässä!
Ja toinen: Ei, tuollapas!
Ja tässä jokapäiväisessä kiistelyssä
kuluvat vuodet,
jotka on tarkoitettu rauhan vuosiksi.

Mitä on tehtävä?
Rakastava ihminen ei vaadi kivileikkiä.
Hän antaa pussin kolmannelle.
Ainoalle, joka tietää,
missä ja kuinka kaikki on tapahtunut.
Hän sanoo: Ota sinä se meiltä
ja tee meistä vapaita
rakkauteen, jota me tarvitsemme toisiltamme.”

Näin siis Jörg Zink.

Hyvät ystävät. Me tarvitsemme anteeksi antamista ja anteeksi saamista. Ilman noita me katkeroidumme, käperrymme ja kadotamme kaiken elämän ilon. Menetämme yhteyden toisiimme ja kadotamme yhteyden Jumalaamme ja Vapahtajaamme.

Niin kuin olen ennenkin sanonut – sanon taas. Anteeksiantaminen ei ole unohtamista. Anteeksiantaminen ei ole historian muuttamista. Anteeksiantaminen on yhteyden korjaamista ja palauttamista sinne, missä yhteys on katkennut.

Onko se helppoa? Ei toki. Ei millään muotoa. Se on juuri niin vaikeaa, että Jumalan antaakseen meille anteeksi oli uhrattava oma Poikansa. Mutta hän teki sen.

200.000 vuoden palkan suuruinen velka kuitattiin. Tämä siksi, että yhteys palaisi Jumalan ja meidän välillemme. Ja, että me antaisimme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.

 

Uskonpuhdistuksen muistopäivänä

Kapernaumissa oli kuninkaan virkamies, jonka poika oli sairaana. Kuultuaan Jeesuksen tulleen Juudeasta Galileaan hän lähti Jeesuksen luo ja pyysi, että tämä tulisi parantamaan pojan, joka oli kuolemaisillaan. Jeesus sanoi hänelle: ”Te ette usko, ellette näe tunnustekoja ja ihmeitä.” Mutta virkamies pyysi: ”Herra, tule, ennen kuin poikani kuolee.” Silloin Jeesus sanoi: ”Mene kotiisi. Poikasi elää.” Mies uskoi, mitä Jeesus hänelle sanoi, ja lähti. Jo kesken matkan tulivat hänen palvelijansa häntä vastaan ja kertoivat pojan parantuneen. Mies kysyi heiltä, mihin aikaan poika oli alkanut toipua, ja he sanoivat: ”Eilen seitsemännellä tunnilla kuume hellitti.” Silloin isä ymmärsi, että se oli tapahtunut juuri silloin, kun Jeesus sanoi hänelle: ”Poikasi elää”, ja hän ja koko hänen talonsa väki uskoivat Jeesukseen.

Joh. 4: 46-53

 

Rakkaat kristityt!

Tämä sunnuntai on omistettu uskonpuhdistuksen muistolle. Minulla on jotenkin sellainen tuntuma, että sana uskonpuhdistus ei meidän aikanamme kovin paljon taida herättää enää tunteita tai taistelumieltä. Ei meidän ongelmamme ole paavinvalta tai anekauppa. Kyllä sellaiset asiat ovat jääneet kauas historian hämärään. Noilla mainituilla asioilla ei tässä suomalaisessa kristillisyydessä ja elämänmenossa ylipäätään ole enää merkitystä. Miksi siis pitäisi muistella uskonpuhdistusta?

Muutaman vuoden kuluttua uskonpudistuksen alkamisesta tulee kuluneeksi 500 vuotta. 1517 Martti Luther naulasi kuuluisat teesinsä Wittenbergin kirkon oveen ja siitä kaiketi uskonpuhdistus katsotaan alkaneeksi.

Onko Lutherin ajatuksilla meille annettavaa vielä lähes viisisataa vuotta hänen jälkeensä. Tai mitä hän oikeastaan ajatteli ja puhui?

Uskonpuhdistuksen ydin tunnetaan oikeastaan joistakin lähes sloganeiksi tulleista lauseista.

Ensimmäinen voisi olla vaikka tämä: Yksin armosta, yksin uskosta, Kristuksen tähden. Noilla iskulauseilla Luther kuvaa ihmisen pelastusta. Me pelastumme yksin Jumalan armosta – siis ilman omia ansioitamme. Pelastus on aina lahja.

Mitä tämä oikein on? Minä ajattelen sen tarkoittavan muun muassa sitä, että minun ei tarvitse yrittää ansaita olemassaolon oikeutustani – vaan saan sen Jumalalta lahjaksi. Oikeus elämään – niin nyt kuin kerran kuoleman rajan ylitettyäni – on lahjaa. Se on annettua. Se on lahjaksi saatua.

”Yksin uskosta” kertoo siitä, että tämä lahja omistetaan uskomalla – luottamalla siihen. Usko ja luottamus kulkevat aika tavalla käsi kädessä ja kaiketi oikeastaan tarkoittavat samaa. Pelastumme uskomalla – emme tekemällä hyviä tekoja tai yrittämällä olla parempia. Uskomme kuuluu Jumalalle – hyvät teot lähimmäisillemme. Uskoa seuraa rakkauden teot – mutta niitä me osoitamme toinen toisellemme. Jumala ei meidän tekojamme tarvitse – me tarvitsemme ja lähimmäisemme tarvitsevat.

Pelastus – elämä – annetaan meille Kristuksen tähden. Kristuksen, joka antoi itsensä uhriksi meidän puolestamme.

Tässä on lopulta uskonpuhdistuksen ydin. Lutherille avainasia oli uskonvanhurskaus ja se avautui hänelle ahdistusten keskellä nimenomaan tänään kuullussa Uuden testamentin lukukappaleessa: ”Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu: ”Uskosta vanhurskas saa elää.” Tästä seuraa myös toinen uskonpuhdistuksen sloganeista: Latinaksi hienosti, ”Simul iustus et peccator.” Eli kristitty on yhtä aikaa vanhurskas eli Jumalalle kelvollinen ja syntinen. Me pysymme vajaina, me pysymme syntisinä, syyllisinäkin – mutta olemme saman aikaisesti Jumalalle rakkaita ja kelvollisia. Uudelleen ja uudelleen: Sinulla on lupa elää, katsoa elämää avoimin silmin, aloittaa uudelleen. Painopiste on siinä, mitä Jumala antaa – ei siinä mitä ihminen tekee.

Kolmas uskonpuhdistuksen slogan voisi olla: ”Yksin Raamattu”. Tuo sanonta tarkoitti periaatetta, että Raamattu on kirkon opin normi.  Mutta Raamatun äärellä voidaan kuitenkin muistaa, ettei Lutherille Raamattu ollut kaikin kohdin yhtä arvokas. Ei hän ottanut sieltä sanaa tai lausetta irralleen ja perustellut sitten sillä milloin mitäkin. Arvokas oli sellainen Raamatun kirja, joka ”ajoi Kristusta”. Kirja, joka selvästi kirkasti ja kuvasi Kristuksen merkitystä Pelastajana ja Vapahtajana. Sen mukaisesti hän laittoi kirjoitukset järjestykseen.

Kristus on kaiken ydin. Ilman Jeesusta ei ole olemassa mitään kristinuskoa.

Kun puhun näin – huomaan tuottavani jonkinlaista kapulakieltä. Teologinen kieli tuppaa olemaan sitä. Näin varmaankin siksi, että sanoilla on vaikea kuvata sitä, mitä ei oikeastaan voi sanoa. Tarkoitan nyt lähinnä sitä, että jos elämästä tekee teoriaa – jokin ei aivan toimi. Tai jos suhdetta – suhdetta Jumalaan, suhdetta Kristukseen, teoretisoi – oleellista ei voida sanoa. Aivan niin kuin rakkauden tai luottamuksen sanottaminen on tavattoman vaikeaa tai ehkä jopa mahdotonta. Elämä on jotain muuta kuin oppia.

Evankeliumit eivät tunnetusti onneksi ole kovin teoreettisia. Tänäänkin me tapaamme kuninkaan virkamiehen, jonka poika sairasti. Hänellä oli hätä. Hätänsä kanssa hän turvautui Jeesukseen. Hänelle riitti yksi sana: ”Mene kotiisi. Poikasi  elää.” Sen varassa hän palasi kotiinsa. Meidän uskossamme on jotain samaa – se on lopulta hyvin yksinkertaista. Me tartumme Jumalan sanan lupauksiin – luotamme niihin. Ja palaamme turvallisesti arkeen.

 

 

 

 

Usko ja epäusko

Saarna Loviisan kirkossa ikä-ihmisten kirkkopyhässä 6.10.2013

Jeesus meni taas Kapernaumiin. Kun ihmiset kuulivat hänen olevan kotona, väkeä tuli koolle niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet edes oven edustalle. Jeesus julisti heille sanaa. Hänen luokseen oltiin tuomassa halvaantunutta. Sairasta kantamassa oli neljä miestä, jotka eivät tungoksessa kuitenkaan päässeet tuomaan häntä Jeesuksen eteen. Silloin he purkivat katon siltä kohden, missä Jeesus oli, ja aukon tehtyään laskivat siitä alas vuodematon, jolla halvaantunut makasi. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: ”Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.”
    Mutta siellä istui myös muutamia lainopettajia, ja he sanoivat itsekseen: ”Miten hän tuolla tavalla puhuu? Hän herjaa Jumalaa. Kuka muu kuin Jumala voi antaa syntejä anteeksi?” Jeesus tunsi heti hengessään, mitä he ajattelivat, ja sanoi heille: ”Kuinka te tuollaista ajattelette? Kumpi on helpompaa, sanoa halvaantuneelle: ’Sinun syntisi annetaan anteeksi’, vai sanoa: ’Nouse, ota vuoteesi ja kävele’? Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi” – hän puhui nyt halvaantuneelle – ”nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi.” Silloin mies heti nousi, otti vuoteensa ja käveli pois kaikkien nähden. Kaikki olivat tästä hämmästyksissään, ylistivät Jumalaa ja sanoivat: ”Tällaista emme ole ikinä nähneet.”

Mark. 2: 1–12

Rakkaat kristityt!

Elämään kuuluvat monenlaiset kuormat. Millaisen kuorman kanssa sinä olet tänään liikkeellä? Mitä kannat mielessäsi? Tai kenties juuri sinun askeleesi ovat tänään aivan erityisen kevyet. Mikään ei paina – on hyvä olla. Sellainen olotila vain on aika harvinainen – se ei ole ihmisen normaali olotila. Harvoin elämä on vain juhlaa – kyllä tähän ihmisen osaan vain monenlaiset kuormat kuuluvat.

Evankeliumin kertomuksissa me voimme nähdä myös monenlaisia kuormien kantajia. Ensimmäiseksi minä huomaan neljä miestä, joiden kuormana on sairas ystävä. Hän on halvaantunut. Jostain syystä halvaus on vienyt kyvyn liikkua. Hän on muiden kannettavissa. Mutta ystävillä on huoli – miten saamme hänelle avun. Auttaja olisi tuossa lähellä, mutta emme pääse edes lähelle väentungoksen vuoksi.

Toiseksi huomaan halvaantuneen. Hän ei sano mitään. Hän vain makaa – mutta arvattavasti mielessä risteilevät monet ajatukset. Toivo ja epätoivo vuorottelevat. Parantaako Jeesus. Voisiko niin käydä. Uskallanko toivoa hyvää – etten taas pettyisi. Usko ja epäusko vuorottelevat.

Tai mitä liikkuu sen ihmisjoukon mielessä, jotka on tullut paikalle kuuntelemaan, katselemaan ehkä ihmettelemäänkin. Millaisten kuormien kanssa he ovat matkassa?

Voin kuvitella näkeväni Jeesuksen katsomassa niin tuota ihmisten joukkoa, niin halvattua kantavia ystäviä kuin vuodematolla makaavaa halvattuakin. Ja sitten hän sanoo jotain, jota kukaan ei osaa odottaa. Sanoo, koska näkee sen kuorman, jota kukaan ei tunnu sanovan ääneen. ”Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.”

Jeesus näkee kuorman, jota muut eivät näe. Salaisen kuorman. Piilossa olevan kuorman – kuorman joka on mielen päällä. Huoli. Menneisyyden aave. Kuorma, jonka piilottaisimme jopa itseltämme.

Erityisesti tuohon aikaan – sen ajan uskomusten keskelle – Jeesuksen sana oli tärkeä. Vallalla oli uskomus, jonka mukaan sairaudet ovat synnin seurausta. Jeesus oikoi tuollaista käsitystä useammankin kerran – mutta tässä niistä yksi. Sinun syntisi annetaan anteeksi – sairautesi ja syntisi eivät liity toisiinsa.

Paikalla oli myös lainopettajia – heidän kuormanaan olivat käskyt. Nyt jokin ei tuntunut menevän oikein. He ovat kuulevinaan Jeesuksen sanoissa jumalanpilkkaa. Kuinka kukaan voi antaa syntejä anteeksi? Tai kuinka tämä tässä voi antaa syntejä anteeksi – sillä vain Jumala voi niin tehdä?!

Lainopettajien pohdiskelu oli sinänsä aivan aiheellista. He olivat lain asiantuntijoita – tunsivat Tooran säännökset varmasti hyvin tarkkaan. He varmasti tiesivät mitä oli mistäkin synnistä uhrattava – jotta Jumala antaisi anteeksi. Ja nyt tämä tässä lupaa anteeksiantamusta tuosta vain. Voiko niin tehdä? Voiko tämä antaa syntejä anteeksi? Voiko syntejä ylipäätään antaa anteeksi?

Sunnuntain teema ”Usko ja epäusko” – liittyvät tähän kysymykseen hyvin läheisesti. Voiko elämässä saada ylipäätään anteeksi? Voiko saada anteeksi, koska tehtyä ei koskaan voi saada tekemättömäksi. Historian kello ei pysähdy – saati sitten, että sitä voisi kääntää taaksepäin. Onko unohdus ainoa mahdollisuus? Ja sekään kun ei aina onnistu – eikä se onnistu varsinkaan silloin, kun sitä eniten toivoisi.

Usko merkitsee aina sillan rakentamista. Jos minä uskon sinua – meidän välillemme syntyy yhteys, luottamuksen silta. Anteeksiantamus merkitsee tämän sillan korjaamista. Siellä, missä annetaan toisille anteeksi – siellä rakennetaan yhteyksiä takaisin, palautetaan luottamuksen sillat paikoilleen. Menneisyys ei muutu – tehdyt eivät tule tekemättömiksi. Sanottuja sanoja ei saada takaisin. Mutta yhteys palaa.

Siinä halvaantuneen vuoteen äärellä miehelle luvataan uusi yhteys. Jeesus toivottaa tervetulleeksi. Se on se varsinainen ihmeiden ihme.

Minä en tiedä elämässä mitään niin koskettavaa – kuin yhteyden palaaminen. Sellaiset elokuvat tai kirjat, jotka kuvaavat tuota yhteyden palaamista koskettavat ainakin minua aina hyvin syvästi.

Tämän ihmeen vakuudeksi Jeesus antaa halvaantuneelle liikkumiskyvyn takaisin. Mies kokoaa vuodekäärönsä ja lähtee liikkeelle.

Voiko kuormani joskus hellittää otettaan? Voiko askel tulla kevyeksi? Mikä on mahdollista, mikä ei ole mahdollista? Usko ja epäily kulkevat käsi kädessä. Siellä missä uskotaan, siellä epäily kulkee aina lähellä. Voiko tämä olla totta. Voinko luottaa, että yhteys palautuu ja säilyy.

Hyvä ystävä. Jos odotat ja toivot, että menneisyys muuttuu, että tehty muuttuu tekemättömäksi – sanat sanomattomiksi. Kauan saat odottaa. Ehkä loputtomiin. Mutta anteeksiantamus ei ole sitä. Anteeksiantamus ei ikinä muuta menneisyyttä. Anteeksiantamus luo yhteyden – ja sen lahjan Kristus on tuonut meille. Se on totta meidän Jumalan välillä – mutta se voi olla totta sinun ja läheistesi välillä. Kuormat voi antaa hänelle, joka kerran on kantanut ne ristille.