Usko

3. sunnuntai loppiaisesta. ”Jeesus herättää uskon.”
Joh. 4: 39–42
Monet tuon Samarian kaupungin asukkaista uskoivat Jeesukseen kuultuaan naisen todistavan: ”Hän kertoi minulle kaiken mitä olen tehnyt.” Kun samarialaiset tulivat Jeesuksen luo, he pyysivät häntä jäämään kaupunkiin, ja hän jäikin sinne kahdeksi päiväksi. Yhä useammat uskoivat Jeesukseen kuultuaan hänen itsensä puhuvan, ja he sanoivat naiselle: ”Nyt emme enää usko vain sinun puheesi perusteella. Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja.”

Rakkaat kristityt!
Tänään minun olisi tarkoitus puhua uskosta. Te rippikoululaiset, jotka parasta aikaa olette opiskelemassa kristilliseen uskon liittyviä asioita – olette oikeastaan koko rippikoulun ajan tämän saman kysymyksen äärellä. Mitä on usko?
Meidän aikanamme uskosta puhutaan. Sekä niin, että joku sanoo, ettei hän usko kuin yhtä hyvin niin, että joku kertoo uskovansa – tai vaikka tulleensa uskoon. Mistä me silloin oikein puhumme? Mitä siis on usko, tai mitä on minun uskoni? Uskonko oikein? Uskonko väärin? Mitä se usko oikein on? Onko uskolla minulle jotain merkitystä?
Haluaisin piirtää silmiesi eteen kaksi kuvaa uskosta. Ensimmäistä kuvaa hahmottelisin näin:
Silmieni edessä on ihminen, joka ikään kuin kannattelee Jumalaa. Hän sanoo mielessään Jumalalle: kyllä sinä olet olemassa. Ja mielellään hän sanoo toisille ihmisillekin: Kyllä Jumala on olemassa. Kuva on sen näköinen niin kuin Jumala olisi meidän varassamme. Jos minä en häntä puolusta – hän katoaa olemasta. 
Voi olla joskus vaikea uskoa – mutta ei oikein muutakaan uskalla. Elämä romahtaa, jos en usko. Usko muistuttaa jonkinlaista suoritusta, vaatimusta.
Toisessa kuvassa osat ovat toisinpäin. Jumala on alapuolella ja kannattelee ihmistä. Usko ei ole vakuuttumista tai vakuuttamista vaan paljon enemmän lepäämistä kannateltavana. En kannata Jumalaa, vaan olen kannateltavana. Usko Jumalaan on tapa nähdä ja kokea maailma. Lepään vahvan perustan päällä. Elämä ei ole omassa varassani – vaan toisen varassa. Elämä lepää jonkun turvallisen varassa.
Usko voi tuntua joskus merkityksettömältä asialta – mutta elämän suurten kysymysten (niin kuin syntymä ja kuolema, sairaus ja kärsimys) äärellä uskolle onkin yhtäkkiä käyttöä. Tai kysellessäni elämän tarkoitusta – uskolla onkin suuri merkitys. Puhumattakaan silloin, kun elämä syystä tai toisesta kolhii – silloin moni kyselee Jumalan perään. Onko kaikki sattumaa? Vai onko elämälläni merkitys?
Tämän sunnuntain ilosanoma eli evankeliumi kertoo Jeesuksen ja samarialaisen naisen kohtaamisesta. Tuosta samaisesta kohtaamisesta kerrottiin jo viime sunnuntaina. Nainen oli tullut kaivolle päivän helteisimpään aikaan – ehkä saadakseen olla yksin – mutta kohtasikin Jeesuksen. He keskustelevat uskonnosta, juutalaisten ja samarialaisten erilaisista tavoista. Sitten Jeesus alkaakin kyselle henkilökohtaisesta elämästä ja osoittaa tuntevansa naisen elämänhistorian: ”Totta puhuit: ei sinulla ole miestä. Viisi miestä sinulla on ollut, ja se, jonka kanssa nyt elät, ei ole sinun miehesi.” – Tämän sunnuntain evankeliumi kertoo mitä tästä seurasi.
Tuossa kohtaamisessa tapahtui jotain sellaista, että usko syntyi naisen sydämessä. Ehkä kokemuksessa oli jotain tällaista: Tuo mies tuntee minun elämäni – sen jota olen yrittänyt salata – silti hän kohtelee minua kuin ihmistä, arvostaen ja kunnioittaen. Hän ei moiti, hän ei aja minua pois.
Tässä kokemuksessa on jotain tuttua. Nähdyksi ja kuulluksi tuleminen – ilman hylätyksi tulemista – on rakastetuksi tulemista. Jokainen, joka on sen kokenut, tietää kuinka hyvältä se tuntuu. Kuinka tärkeää onkaan, että se ihminen, josta itse pidän – näkee minut tai kuulee minua. Aivan sama onko ikää neljä- viisitoista vai lähestyykö vuodet yhdeksääkymmentä tai sataa. Rakastetuksi tuleminen on eräs elämää vahvimmin kantavista asioista.
Tällaisesta kohtaamisesta oli varmasti kyse samarialaisen naisen ja Jeesuksen kohtaamisessa. Ja usko syntyi. Tämä tässä on Messias – luvattu pelastaja. Usko syntyi niin, että siitä oli kerrottava naapureillekin.
Usko ei koskaan synny pakotettuna. Usko ei synny hyvistä päätöksistä. Usko syntyy siitä kokemuksesta, että olen tullut rakastetuksi itsenäni. Sellaisena kuin olen. Juuri sillä tavoin vaillinaisena kuin olen. Juuri sillä tavoin viallisena kuin olen.
Kun me kokoonnumme sunnuntai sunnuntain jälkeen tänne kirkkoon – me jokaisen messun alussa hiljennymme yhteiseen synnintunnustukseen. Me emme niinkään tee sitä siksi, että tuntisimme itsemme jotenkin erityisen syyllisiksi – toki joskus on niinkin – synnintunnustus on ilmaus siitä, että tulen sellaisena kuin olen Jumalan eteen. Jumalan edessä ei tarvitse esittää yhtään enempää kuin on.
Kun me sanomme Jumalasta, että hän on kaikkinäkevä – sillä ei tarkoiteta, että hän jotenkin syyttävällä mielellä katselisi meitä – ei vaan se kuvaa sitä, että olemme tulleet nähdyksi. Hän katsoo sinua ja hän katsoo minua – ja kuuntelee myös. Olet tervetullut. Iloitse elämästä.

Elämän ilo

Saarna 12.1.2014 Loviisan kirkossa. ”Kasteen armo”

Seuraavana päivänä Johannes näki, että Jeesus oli tulossa hänen luokseen. Johannes sanoi: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin! Hän on se, josta sanoin: ’Minun jälkeeni tuleva kulkee edelläni, sillä hän on ollut ennen minua.’ Minäkään en tuntenut häntä, mutta juuri sitä varten olen tullut kastamaan vedellä, että Israel saisi tietää, kuka hän on.” 

    Johannes todisti: ”Minä olen nähnyt, kuinka Henki laskeutui taivaasta kyyhkysen tavoin ja jäi hänen päälleen. Minäkään en häntä tuntenut. Mutta hän, joka lähetti minut kastamaan vedellä, sanoi minulle: ’Se, jonka päälle näet Hengen laskeutuvan ja jäävän, kastaa Pyhällä Hengellä.’ Minä olen sen nähnyt ja todistan, että tämä mies on Jumalan Poika.”

Joh. 1: 29–34

 

Rakkaat kristityt!

Mikä vie elämästä ilon? Mikä tekee meistä pelokkaita? Mikä rikkoo lähimmätkin ihmissuhteet? Mikä lisää stressipisteitä?

Kaiketi noihin aika ankeisiin kysymyksiin voi olla monenlaisia vastauksia. Eräs mahdollinen vastaus voisi olla tällainen: Meidät on huumattu tai meidät on aivopesty. Huumattu uskomaan, että meidän on tehtävä kaikenlaista kelvataksemme. Kelvataksemme yhteiskunnassa, kelvataksemme toisillemme, kelvataksemme Jumalalle ja ehkä ennen kaikkea kelvataksemme itsellemme.

Elämä näyttäytyy niin monen vaatimuksen valossa. Vaatimuksia tuntuu tulevan joka puolelta. Pitäisi olla nuori, kaunis ja terve, viisas ja varakas, taitava ja osaava, sivistynyt ja vielä oikealla tavalla uskovakin. Eikä tässä liene listasta kuin pieni alku. Me olemme niin tottuneet vaatimuksiin ja odotuksiin, että olemme tulleet niille sokeiksi.

Mistä huomaa olevansa tässä koukussa mukana? Vaikkapa siitä, jos huomaa tarvitsevansa toisten kiitosta ollakseen tyytyväinen itseensä.

Emme huomaa mitään merkillistä siinä, että yritämme jatkuvasti miellyttää muita – ja ansaita siten lupamme olla ja elää. On kuin yrittäisimme nähdä itsemme toisten silmin. Miltä näytän ja kuulostan – kukahan minä oikein olen toisten mielestä?

Huomaan olevani taas tuon elämän peruskysymyksen äärellä – kuka minä olen?

Päivän evankeliumi vie meidät tilanteeseen, jossa Johannes Kastaja on seuraajiensa keskellä ja nähdessään Jeesuksen kulkevan ohi hän osoittaa häntä ja sanoo meille ehkä hyvinkin tutuilla sanoilla: ”Katso Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.” Sitten hän jatkaa selitystään.

Minäkään en häntä tuntenut. En tiennyt kuka hän on – tai mikä hän on. Mutta olin kastamassa Jordanilla sitä varten, että hän tulisi tunnetuksi. Nimittäin – kun kastoin hänet laskeutui taivaasta Henki – niin kuin kyyhkynen – ja jäi hänen päälleen. Se jonka päälle Henki jää, kastaa Pyhällä Hengellä. Toiset evankelistat kuvaavat kuinka taivaasta kuului ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt.”

Tämä on mielenkiintoinen näkökulma kasteeseen. Jeesuksen kaste kertoi, kuka Jeesus on. Hän ikäänkuin paljastui Jumalan Pojaksi. Kyllä Johanneksen oli täytynyt tuntea Jeesus jo aiemmin – olivathan he sukulaisia. Johannes oli puoli vuotta Jeesusta vanhempi. Mutta ehkä tämä toinen todellisuus – Jeesus on Jumalan Poika – avautui Johanneksellekin vasta Jeesuksen kasteen yhteydessä.

Kaste kertoo kuka olen. Kasteessa tuli julki se, kuka olen.

Meillä se tietenkin korostuu myös niin, että kasteen yhteydessä yleensä annetaan nimi. Mutta kysehän ei ole vain nimen antamisesta. Kasteeseen voi hyvin liittää myös Johanneksen kirjeen sanan:

”Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme. ” (1 Joh.3:1a)

Tarkoitukseni ei ole tässä nyt korostaa tai painottaa jotain lapsellisuutta – naivius ei ole mikään kristityn ominaisuus. Haluan korostaa meidän alkuperäämme – keitä me olemme. Me olemme Jumalan omia. Me kuulumme Jumalalle. Meillä on Jumalan antama ihmisarvo.

Se, että tämä ikään kuin paljastuu kasteessa korostaa sitä, kuinka elämä on lahjaa. Se korostaa sitä, kuinka ihmisarvo on lahjaa. Lapsikaste erityisesti korostaa, kuinka lahja on saatu ennen kuin sitä voi mitenkään teoillaan ansaita. Elämän perusta on jotain sellaista mitä ei voi ansaita eikä ostaa. En saa ihmisarvoani miellyttämällä toisia ihmisiä – puhumattakaan että saisin sen miellyttämällä Jumalaa. Elämän perusta, elämän pohja on luonteeltaan lahjaa.

Elämässä on kerta kaikkiaan sellaisia asioita, että jos niistä ryhtyy maksamaan – tavalla tai toisella – ne menevät pilalle. Alkavat suorastaan haista – tai vähintään menettävät makunsa. Ja ne asiat ovat ainakin rakkaus ja armo. Kun rakkaudesta ja armosta alkaa käydä kauppaa – kumpikin särkyy. Ostettu rakkaus ei ole rakkautta. Ostettu armo ei ole armoa.

On vaarallista, että olemme oppineet ansaitsemaan olemassaolon oikeutuksen. Tai on vaarallista, että olemme jotenkin jääneet koukkuun siihen, että elämässä täytyy tienata paikkansa. Se kuluttaa meitä ja syö elämästä voimat. Oleminen on ennen tekemistä.

Jumala on kutsunut sinut elämään sinuna. Jumala on kasteessa kutsunut sinut lapsekseen elämään juuri sinuna.

Elämän syvimmät ja rikkaimmat ja arvokkaimmat asiat lähtevät liikkeelle levosta.

Nyt

Saarna Loviisan kirkossa uudenvuoden päivänä 2014

Jeesus sanoo:

”Totisesti, totisesti: joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vielä suurempiakin. Minä menen Isän luo, ja mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa. Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen.”

Joh. 14: 12-14

 

Rakkaat kristityt!

Ajan kulumisen huomaa siitä, että vanhenee. Ensiksi iän myötä jotkut asiat tulevat mahdollisiksi – ja sitten ajan myötä mahdottomiksi. Aika jättää meihin jälkensä.

Ajan kulumisen huomaa siitä, että jo kuolleiden rakkaiden ihmisten kuolemasta on yhä enemmän aikaa. Asiat ja ihmiset jäävät taakse – jonnekin. Jonnekin ajan – ja historian hämärään.  Aika on merkillinen asia.

Me yritämme toki tallettaa aikaa monella tavalla. Yksi kirjoittaa päiväkirjaa, toinen valokuvaa ja tallettaa kuvia elämän merkkihetkistä. Ja kuitenkin – aikaa ei voi tallettaa. Kenelläkään ei ole sitä käytettävissä tässä ja nyt yhtään enempää kuin jollakin toisella. Ajan suhteen olemme kaikki yhtä rikkaita. Sitä annostellaan meille samalla nopeudella – kaikille.

Elämä on tässä – juuri nyt. Voimme nähdä silmiemme edessä eilisen ja sitä edeltävän ajan – mutta uusia emme voi siitä mitään. Sanotut sanat jäävät sanotuiksi, teot tehdyiksi – laiminlyönnitkin sellaisiksi. Elämme nyt. Mennyt vuosi on mennyt – palaamatta.

Ja tulevan kanssa olemme aivan yhtä avuttomia. Emme voi ottaa ennakkoa huomisesta. Kaikki tulee omalla ajallaan vastaan. Toki se on lohdullistakin – huomisen murheet on murehdittava huomenna, tänään se on turhaa, ennen aikaista.

Joitakin elämän hetkiä me kuitenkin tallennamme muistiimme tarkemmin kuin toisia. Ne ovat usein tuokiokuvia, jotka palaavat mieleemme jostain syystä. Suurimman osan koetusta unohdamme.

Kun pysähdyn tämän päivän evankeliumin ääreen – uskon, että tuon puheen ajankohdan Jeesuksen opetuslapset todennäköisesti muistivat hyvin. Katkelma on pieni osa Johanneksen tallentamaa Jeesuksen jäähyväispuhetta. Ja aivan varmasti on niin, että jäähyväiset muistetaan. Viimeiset tapaamiset jäävät mieleen.

Jos olet ollut joskus kuolevan läheisesi vuoteen äärellä – niin todennäköisesti muistat sen, mitä viimeksi puhuttiin. Sanat voivat olla lohduttavia – tai voi olla, että sanat ovat jääneet painamaan mieltä. Kummin vain, mutta ne sanat olivat hyvin tärkeitä.

Jotain samaa on Jeesuksen ja opetuslapsien viimeisissä tapaamisissa. Silloin sanotaan jotain painavaa ja merkittävää.

Päivän evankeliumissa Jeesus jättää tehtävänsä jatkamisen seuraajiensa tehtäväksi. Jeesus tuli maailmaan julistamaan Jumalan valtakuntaa, joka oli tullut lähelle. Hän osoitti rakkautta ja huolenpitoa niin sanoin kuin teoin niille ihmisille joiden keskellä hän eli. Hänen lähellään ihmiset saattoivat kokea itsensä arvokkaiksi ja elää todeksi armon.

Mutta Jeesuksen toiminta-alue oli maantieteellisesti varsin pieni. Ehkä se oli noin Uudenmaan kokoinen. Hänen toimintansa rajoittui muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vain omaan kansaan, juutalaisiin. Silti hänen kauttaan murtautui jotain aivan uutta tähän maailmaan.

Jäähyväispuheessaan Jeesus antaa seuraajilleen tehtävän jatkaa hänen työtään. Opetuslapsien myötä valtakunta alkoi laajeta – muutamassa vuodessa evankeliumi levisi jo lähes koko silloin tunnettuun maailmaan eli Rooman valtakuntaan.

He tarttuivat tehtävään luottaen lupaukseen, että Jeesuksen tahdon mukaiset rukoukset kuullaan. Kun Jeesuksen nimeen vedoten rukoillaan jotain – kyse on aina siitä, että rukouksen tavoitteena on Jeesuksen antaman tehtävän toteuttaminen. Kyse ei ole siitä, että me saamme mitä haluamme – ja kaiketi aika moni on jäänyt ilman lottovoittoa. Mutta jos rukoilet mahdollisuuksia osoittaa rakkautta – niin kokemus kuulluksi tulemisesta on paljon todennäköisempää.

Hyvät ystävät. Me olemme jälleen uuden edessä. Vaikka vuoden vaihtuminen on vain sopimuksen varainen asia – Suomessa vuosi on vaihtunut 1. tammikuuta 1500-luvulta asti. Syynä oli se, että silloin alkoi kuninkaan voutien tilivuosi. Talonpoikainen vuosi puolestaan vaihtui marraskuun alussa teurastusten päätyttyä. Palvelusväellä oli silloin viikon loma ja saatettiin vaihtaa palveluspaikkaa. Kirkkovuosi alkaa edelleen ensimmäisenä adventtina. Vuoden vaihtumisen aika on siis sopimuksen varainen asia – mitään mystistä uutta ei tähän päivään liity. Mutta silti aina vuoden vaihtuessa on olo siitä, että uutta on edessä.

Rakkaat kristityt, tehtävä jatkuu. Edelleen ilosanoma on meille uskottu. Edelleen meidät on kutsuttu välittämään Jumalan rakkautta ja huolenpitoa ympärillemme. Edelleen meillä on jaettavana viesti: Kristuksen rakkauden tähden saamme uskoa, että olemme rakkaita ja arvokkaita Jumalamme silmissä. Kristus on meidän kanssamme tänään – eikä vain tänään, vaan joka päivä niin kauan kuin päiviä riittää.

Vaikka meidän rakasta kirkkoamme aika ajoin moititaan milloin mistäkin – kirkon aika ei ole ohi. Kirkon aika on nyt. Jumalan aika on nyt.