Lupa uskoa

Saarna Loviisan kirkossa 30.3.2014

Ihmiset nousivat veneisiin ja lähtivät Kapernaumiin etsimään Jeesusta.
    He löysivät Jeesuksen järven toiselta puolelta ja kysyivät häneltä: ”Rabbi, milloin sinä olet tullut tänne?” Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: ette te minua sen tähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan siksi, että saitte leipää ja söitte itsenne kylläisiksi. Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa, vaan katoamatonta, sitä, joka antaa ikuisen elämän. Sitä teille antaa Ihmisen Poika, sillä Isä, Jumala itse, on merkinnyt hänet sinetillään.” He kysyivät: ”Mitä meidän tulee tehdä, että tekomme olisivat Jumalan tekoja?” Jeesus vastasi: ”Uskokaa häneen, jonka Jumala on lähettänyt. Se on Jumalan teko.”
    He sanoivat Jeesukselle: ”Minkä tunnusteon teet, että me sen nähtyämme uskomme sinuun? Mitä sinä teet? Meidän isämme söivät autiomaassa mannaa, niin kuin kirjoituksissa sanotaan: ’Hän antoi taivaasta leipää heille syötäväksi.’” Tähän Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: ei Mooses teille antanut taivaasta leipää, vaan todellista taivaan leipää teille antaa minun Isäni. Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän.”
    He sanoivat: ”Anna meille aina sitä leipää.” Jeesus sanoi: ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.”

Joh. 6: 24-35

 

Rakkaat kristityt!

Kuluneella viikolla ajatukseni ovat liikkuneet kahden uutisen äärellä. Ensimmäinen oli uutinen siitä, että eduskunnan apulaisoikeuskansleri tulkitsee lakia niin, etteivät seurakunnat saisi enää pitää kouluissa päivänavauksia tai että suvivirren laulaminen olisi sopimatonta. Toinen uutinen puolestaan kertoo huolesta, että suomalaisten kyky kuluttaa ei kasva – vaan ehkä jopa laskee.

Mikä tässä maassa on sallittua – mihin me uskomme? Kuluvan työkauden aikana seurakunnassamme on ollut menossa pohdiskelusarja: Elämänkysymyksiä Katekismuksen äärellä. Monen monena iltana olemme kokoontuneet pohdiskelemaan noita elämänkysymyksiä.

Tuossa yhteydessä olen tuonut esiin Lutherin Ison katekismuksen ajatuksen Jumalasta: ”Jumalaksi kutsutaan sitä, jolta tulee odottaa kaikkea hyvää ja johon on turvauduttava kaikessa hädässä. Jonkun Jumala on juuri se, mihin hän sydämensä pohjasta luottaa ja uskoo. Näinhän olen usein sanonut: pelkkä sydämen luottamus ja usko luovat sekä Jumalan että epäjumalan.” – Näin siis Luther.

Aina välillä jostain nousee sellainen surullinen ajatus, että tässä maassa on oikeastaan lupa uskoa vain kulutukseen. Kunhan kulutetaan ja kauppa käy – kaikki on hyvin. Talouden pyörät pyörivät ja me saamme kaikkea hyvää. Liekö olemassakaan muuta hyvän lähdettä. Suurin huoli on rahasta.

Jos kuitenkin me uskomme jotain muuta – se on vaarassa tulla kielletyksi.

No – eihän se näin tietenkään ole. Ei ole – onneksi. Eikä apulaisoikeusasiamiehen käsitykset suinkaan ole tulleet yleisesti hyväksytyiksi. Välillä vain tuntuu siltä, että aika vahvoja tämän suuntaisia signaaleja on ilmassa.

Surullisinta on ehkä se, että kaiken kuluttamisen jälkeen jää nälkä.

Aivan varmasti olet kokenut tämän. Minä ainakin olen. Olen moneen kertaan. Ensin jostakin syntyy tarve – taitavat mainosmiehet osaavat tuon taidon. Eikä tarpeen syntymiseen tarvita aina heitäkään. Moni tarve syntyy ihan omasta takaa. Jotain pitäisi saada, jotain pitäisi uusia – pitäisi saada kokea ennen kokematonta. Tarpeet voivat olla pieniä tai suuria – pienestä suupalasta suureen hankintaan. Unelmissa asiat tuntuvat tärkeiltä ja sisältävät lupauksen onnellisuudesta. Vaan mitä tapahtuu, kun tarve tyydyttyy? Hetken kuluttua sen arvo häviää jonnekin – uusi tarve nostaa päätään ja kierre jatkuu. Odotus ei täyty.

Tämä pohdiskelu ei tietenkään nouse vain viikon uutisista. Ne nousevat toki myös päivän teksteistä. Raamatun kohdat johdattelevat meidät kaipauksen ääreen. Tekstit puhuvat nälästä ja janosta, syömisestä ja juomisesta.

Jatkuva kaipaus on myös merkki jostain enemmästä. Mieli on levoton ja kaipaa jotakin, jonka sanottaminen on vaikeaa ellei mahdotonta. Tätä kaipausta me yritämme monin tavoin tyydyttää. Se jää kuitenkin tyydyttämättä niin kauan kuin me pyrimme tyydyttämään sen kuluttamalla. Kuluttaminen ei ole vastaus – nälkä vain siirtyy.

Vanhat kirkkoisät opettivat, että ihmissydän on rauhaton niin kauan kuin se löytää levon Jumalassa. Siitä on kyse, kun  Jeesus sanoo:  ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.”

Mistä oikein on kysymys? Leipä ei ole kovin ihmeellinen asia. Se on oikeastaan yksi maailman luonnollisimmista ja tavallisimmista ruuista. Leivän nauttimista ei kaiketi kukaan pidä kovin ihmeellisenä asiana.

Usko ei ole kovin ihmeellinen asia. Se ei ole vaikea asia. On kyse yhtä yksinkertaisesta asiasta kuin leivän syömisestä. On kyse niin luonnollisesta asiasta, ettemme aina edes huomaa sitä.

Siksi uskoa voi kuvailla sanoilla:

Luottamus. Usko Kristukseen on luottamusta. Elämällä on perusta. Se lepää jossain. Meitä kannatellaan. Elämän vaihtelun keskellä voin kokea jotain luottamuksesta kumpuavaa levollisuutta.

Toivo. Usko Kristukseen avaa toivon näköaloja elämään. Elämä on elämisen arvoista kaikessa kivussaankin. Edessä on valoisaa.

Jumala on kaiken luottamuksen ja toivon lähde. Toivo löytyy elämällä Jumalan yhteydessä. Tuolle toivon lähteelle Kristus meitä johdattaa.

Myönnän, että minun on vaikea ymmärtää miksi siitä puhuminen voisi olla vaarallista kenellekään. Toki uskosta voidaan puhua ahdistavasti, elämää kapeuttavasti – mutta silloin on kyse jostain muusta kuin siitä evankeliumista, jonka Kristus avaa meidän eteemme.

Ja voi kuinka odotankaan kesän tuloa, että saamme yhdessä laulaa suvivirttä ja iloita siitä elämän lahjasta, jonka Jumala on meille antanut.

Missä sinä olet?

Saarna Loviisan kirkossa Marian ilmestyspäivänä 23.3.2014 

Kun iltapäivä viileni, he kuulivat Jumalan kävelevän puutarhassa. Silloin mies ja nainen menivät Jumalaa piiloon puutarhan puiden sekaan. Herra Jumala huusi miestä ja kysyi: ”Missä sinä olet?” Mies vastasi: ”Minä kuulin sinun askeleesi puutarhassa. Minua pelotti, koska olen alasti, ja siksi piilouduin.” Herra Jumala kysyi: ”Kuka sinulle kertoi, että olet alasti? Oletko syönyt siitä puusta, josta minä kielsin sinua syömästä?” Mies vastasi: ”Nainen, jonka sinä annoit minulle kumppaniksi, antoi minulle sen puun hedelmän, ja minä söin.” Silloin Herra Jumala sanoi naiselle: ”Mitä oletkaan tehnyt!” Nainen vastasi: ”Käärme minut petti, ja minä söin.”

    Herra Jumala sanoi käärmeelle:
    – Koska tämän teit, olet kirottu.
    Toisin kuin muut eläimet,
    karja ja pedot,
    sinun on madeltava vatsallasi
    ja syötävä maan tomua
    niin kauan kuin elät.
    Ja minä panen vihan sinun ja naisen välille
    ja sinun sukusi ja hänen sukunsa välille:
    ihminen on iskevä sinun pääsi murskaksi,
    ja sinä olet iskevä häntä kantapäähän.

1. Moos. 3: 8-15

Niin kauan kuin olimme alaikäisiä, olimme maailman alkuvoimien orjia. Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa. Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi lunastaakseen lain alaisina elävät vapaiksi, että me pääsisimme lapsen asemaan. Ja koska tekin olette Jumalan lapsia, hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: ”Abba! Isä!” Sinä et siis enää ole orja vaan lapsi. Ja jos kerran olet lapsi, olet myös perillinen, Jumalan tahdosta.

Gal. 4: 3-7

Evankeliumi

Muutaman päivän kuluttua Maria lähti matkaan ja kiiruhti Juudean vuoriseudulla olevaan kaupunkiin. Hän meni Sakariaan taloon ja tervehti Elisabetia. Kun Elisabet kuuli Marian tervehdyksen, hypähti lapsi hänen kohdussaan ja hän täyttyi Pyhällä Hengellä. Hän huusi kovalla äänellä ja sanoi: ”Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä! Kuinka minä saan sen kunnian, että Herrani äiti tulee minun luokseni? Samalla hetkellä kun tervehdyksesi tuli korviini, lapsi hypähti riemusta kohdussani. Autuas sinä, joka uskoit! Herran sinulle antama lupaus on täyttyvä!”

Luuk. 1: 39-45

Rakkaat kristityt!

Saarnan valmistelu alkaa minulla aina siitä, että avaan silmieni eteen sunnuntain Raamatun kohdat. Kun tämän sunnuntain osalta tein myös niin huomasin heti pysähtyväni yhden kysymyksen ääreen. Se kysymys löytyi Vanhan testamentin lukukappaleesta: ”Missä sinä olet?”

Tuo kuulemamme katkelma oli osa Raamatun alkukertomuksiin kuuluvaa syntiinlankeemuskertomusta.  Nuo Raamatun alkukertomukset aivan Raamatun alussa ovat hyvin merkittäviä. Nuo kertomukset avaavat näköaloja ihmisenä olemiseen. Ne sisältävät syvää pohdintaa siitä keitä me olemme, miksi me olemme, miksi maailma on olemassa, miksi se on sellainen kuin on. Ne ovat luonteeltaan kertomuksia – tarinoita, joita paimentolaiset ovat illalla tulilla istuessa kertoneet sukupolvelta toiselle. Kunnes ne jossain vaiheessa saivat kirjallisen muodon ja me olemme päässeet niistä osallisiksi.

Luterilainen tapa ymmärtää Raamattua – Lutherin ajoista alkaen – ei ole ollut Raamatun sanainspiraatioon uskominen. Sanainspiraatio tarkoittaa sitä, että kirjoittajat olisivat sanasta sanaan kirjoittaneet Raamatun tekstiä kuin Jumalan sanelusta. Luterilaisuudelle on ominaista ennemminkin ajatella, että Raamatun syntyä on ohjannut ajatusinspiraatio. Raamattu sisältää ajatuksia, ajatuskulkuja, linjoja – joissa Jumala on vähitellen ilmoittanut itsensä meille. Se avaa myös tavan ymmärtää noita alkukertomuksia. Minun ei tarvitse uskoa maailman syntyyn viikossa eikä kahteen historialliseen henkilöön nimeltään Aatami ja Eeva. Alkukertomukset ovat kertomuksia, jotka selittävät inhimillisesti ymmärrettävässä muodossa miksi elämä on sellaista kuin se nyt on. Se tekee noista kertomuksista aina ajankohtaisia. Niiden uskottavuus säilyy vuosituhannesta toiseen. Niiden äärellä on jo tuhansia vuosia sukupolvi sukupolven jälkeen pohdittu elämän peruskysymyksiä.

Kertomuksessa Jumalan esittämä kysymys ihmiselle: ”Missä sinä olet?” – on hyvin ajankohtainen. Niitä elämän kokemuksia, joita leimaa tunne eksyksissä olosta – niitä lienee ollut itse kullakin aika ajoin. Missä minä olen? Mitä minun pitäisi tehdä? Minne minun pitäisi mennä? Miten pitäisi nyt valita? Kuka minä olen? Mitä minä oikein haluan? Näitä kysymyksiä on kyselty koko ihmisen historian ajan.

Tämän sunnuntain tekstit avaavat meidän eteemme pitkän kaaren. Alkukohtana siis vanhan testamentin syntiinlankeemuskertomus, joka kertoo mitä syvimmin ihmisen eksyksissä olosta. Syyllisyys ja häpeä inhimillisenä kokemuksena on kovin tuttu – ihmisen reaktio kieltää ja paeta noita tunteista – sekin tuntuu jotenkin tutulta asialta. Mutta Jumala kysyy: ”Missä sinä olet?” Hän etsii eksynyttä. Heti syntiinlankeemuksen jälkeen hän etsii eksyksissä – itseltään kadoksissa olevaa ihmistä.

Mutta tämä on kaaren alku. Se jatkuu lupauksella siitä, että kerran käärmeen pää murskataan – eli pahan valta voitetaan. Tulee hän, joka sen murskaa eli Kristus. Luettua Raamatun kappaletta on aiheesta pidetty ensimmäisenä mainintana tulevasta Pelastajasta eli Kristuksesta. Pelastushistoria alkaa syntiinlankeemuksen jälkeen. Aika tulee.

Uuden testamentin lukukappale puolestaan kertoo siitä, että aika täyttyi. Jumala lähetti Poikansa maailmaan. Pelastushistoria eteni uuteen vaiheeseen – Jumalan lupaukset toteutuivat. Eksyksissä olon oli mahdollista vaihtua kokemukseen siitä, että olen kokonainen – olen Jumalan lapsi ja kuulun hänelle. Ei ollut mitenkään sattumaa, että kun meille kerrotaan Jeesuksen julkisesta toiminnasta, meille kerrotaan ennen muuta siitä, että hän on parantaja. Hän korjaa särkyneitä. Kuurot kuulevat, sokeat näkevät, halvaantuneet kävelevät, syylliset saavat anteeksi, köyhille julkistetaan ilosanomaa.

Tänään on Marian ilmestyspäivä – eli päivä, jolloin nuori tyttö Nasaretissa saa enkeli-ilmestyksen. Hän tulee raskaaksi ja synnyttää lupauksen lapsen. Tänään luettu evankeliumin katkelma ei tarkkaan ottaen kuitenkaan kertonut siitä – tässä oltiin jo hieman pitemmällä. Maria vierailee Elisabetin luona. Hämmennyksen keskellä elävä nuori tyttö vierailee jo vanhemman tätinsä luona saamassa rohkaisua. Tuo kohtaaminen oli salaisella tavalla hyvin siunattu ja rohkaiseva. Elisabetin tervehdys päättyy hyvin keskeisiin sanoihin ”Autuas sinä, joka uskoit! Herran sinulle antama lupaus on täyttyvä!”

Eikä siis vain Marialle annettu lupaus täyty – koko ihmiskunnalle annettu lupaus oli täyttyvä.

Tämän sunnuntain tekstit avaavat meille koko Raamatun punaisen langan, ytimen tai juonen. Jumala etsii eksyksissä olevia. Tämä lupaus kirkastuu läpi inhimillisen Raamatun askel askeleelta kunnes Kristus lopulta koko elämällään, kuolemallaan ja ylösnousemisellaan toteuttaa Jumalan lupaukset. Siitä me saamme tänään iloita.

Laskiaisen perhemessu

Herra sanoo näin:

– Jos joku kompastuu, eikö hän heti nouse?
Jos joku eksyy tieltä, eikö hän käänny takaisin?
Miksi tämä kansa on jatkuvasti eksyksissä,
miksi Jerusalem pysyy luopumuksessaan?
Miksi se riippuu lujasti kiinni valheessa
eikä suostu palaamaan takaisin minun luokseni?
Minä olen kuunnellut heitä tarkoin –
eivät he puhu niin kuin tulisi puhua.
Kukaan ei kadu pahuuttaan,
ei ajattele: ”Mitä minä olenkaan tehnyt!”
Jokainen juoksee kiireesti omaa tietään
niin kuin taistelutantereella kiitävä ratsu.
Haikarakin taivaalla tietää muuttoaikansa,
kyyhkyset ja pääskyset
osaavat tulla, kun niiden aika on.
Mutta minun kansani ei halua tietää,
mitä Herra on sille säätänyt.

Jer. 8: 4-7

 

Rakkaat kristityt!

Moni hyvä asia tapahtuu aivan luonnostaan. Kuluneella viikolla uutisissa kerrottiin, että muuttolinnut ovat aloittaneet jo muuttonsa Suomeen. Töyhtöhyyppiä ja kiuruja on jo nähty runsaasti. Vanha sanonta sanoo: ”Kuu kiurusta kesään…” Tulevat viikot näyttävät, tuleeko kesä todella jo kuukauden kuluttua.

Jotkut linnut ovat jo tienneet, että maa on täällä paljas lumesta ja kevät meinaa tulla aivan ennen aikojaan. Eihän vielä ole kevään aika. Tänään on laskiaissunnuntai – ja silloin meillä ennemminkin pitäisi päästä pulkkamäkeen tai suksille – mutta ei taida oikein lunta riittää sellaiseen. Mutta linnut eivät lue kalentereita – ne tietävät milloin voi tulla. Ja onneksi taitavat tietää myös, milloin pitää mennä.

Kasvit tietävät milloin on aika nousta maasta. Ja ne tietävät milloin on aika pudottaa lehdet. Moni asia toimii tässä maailmassa hyvin ihmeellisesti.

Myös me ihmiset toimimme monissa asioissa hyvin ihmeellisesti. Jos lapsi juoksee pihalla ja kaatuu – niin mitä hän tekee? Jos ei pahasti kaadu, niin ei tietenkään tee muuta kuin nousee pystyyn ja jatkaa juoksuaan. Mutta jos kaatuu niin, että sattuu – silloin alkaa tapahtua jotain muuta. Ehkä ensimmäisenä kuuluu itkun parahdus. ”ÄITIIII!” Se on ihan tärkeä juttu – tärkeä juttu siksi, että silloin äiti tai isä tietää kääntää katseensa ja kiinnittää huomionsa siihen, että jotain on tapahtunut. Sitten ehkä mennään äidin luokse, jotta saisi vähän puhallusta tai muuta apua. Monessa haaverissa me ihmiset osaamme onneksi pyytää apua – ja myös antaa sitä toisillemme. Välittäminen on luonnollista.

Mutta sitten on jotain mitä me emme aina osaa tehdä. Nimittäin jos olen sanonut ilkeästi, pettänyt luottamuksen, tehnyt jotain väärää – niin helpointa olisi mennä kertomaan siitä ja sopimaan asia. Mutta valitettavasti me ihmiset toimimme usein toisin. Me peittelemme, me välttelemme – olemme hiljaa. Ja kannamme huonoa omaatuntoa.

Raamatun sana, jonka kuulimme – kertoi juuri tästä. Miksi se onkaan niin, että kun olemme tehneet väärin toisiamme tai Jumalaa kohtaan – me emme palaa katumaan ja pyytämään anteeksi. Se on tavattoman vaikeaa niin aikuisille kuin lapsillekin. Luulen, että aikuisille vielä vaikeampaa. Ja kuitenkin – elämä on paljon helpompaa silloin, kun me saamme ja annamme anteeksi.

Tänään on laskiaissunnuntai. Kirkossa tuo sunnuntain nimi ei liity mäenlaskuun. Se liittyy siihen, että ensi viikolla laskiaistiistain jälkeen alkaa paastonaika. Paastonaika on valmistautumista pääsiäiseen. Tuohon aikaan kuuluu oleellisena myös katumus – siis juuri se, että lopetamme peittelyn – ja kerromme niin Jumalalle kuin toisillemmekin, mikä painaa mieltämme. Jumala odottaa sitä meiltä ja on luvannut antaa anteeksi.