Kristus on ylösnoussut!

Saarna Loviisan kirkossa pääsiäisenä 2014

Sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä Magdalan Maria tuli jo aamuhämärissä haudalle ja näki, että haudan suulta oli kivi siirretty pois. Hän lähti juoksujalkaa kertomaan siitä Simon Pietarille ja sille opetuslapselle, joka oli Jeesukselle rakkain, ja sanoi heidät tavattuaan: ”Ovat vieneet Herran pois haudasta, emmekä me tiedä, minne hänet on pantu.” Pietari ja se toinen opetuslapsi lähtivät heti juoksemaan haudalle.
    

Miehet menivät yhtä matkaa, mutta se toinen opetuslapsi juoksi Pietaria nopeammin ja ehti haudalle ensimmäisenä. Hän kurkisti sisään ja näki käärinliinojen olevan siellä, mutta hän ei mennyt sisälle. Simon Pietari tuli hänen perässään, meni hautaan ja katseli siellä olevia käärinliinoja. Hän huomasi, että Jeesuksen kasvoja peittänyt hikiliina ei ollut käärinliinojen vieressä vaan erillään, omana käärönään. Nyt tuli sisään myös se toinen opetuslapsi, joka oli ensimmäisenä saapunut haudalle, ja hän näki ja uskoi. Vielä he näet eivät olleet ymmärtäneet, että kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista.
    

Opetuslapset lähtivät haudalta majapaikkaansa.

Joh. 20: 1-10

 

Rakkaat kristityt!

Aurinko on noussut metsän reunan ylitse kirkkaan oranssinkeltaisena pallona.
Läheisellä järvellä satapäinen joutsenparvi on aloittanut aamukonserttinsa.
Räkättirastaat kisailevat räksyttäen läheisessä puussa.
Tikka merkitsee reviiriään hakkaamalla sarjojaan puun runkoon metsikössä.
Ilmassa tuntuu vielä pakkasyön kirpeys ja keveys. Ilma on raikasta. Elämä sykkii. Ihme, uuden aamun ihme.
Yön synkkyys on kaikonnut.
Yön hiljaisuus on poissa.
Sydän iloitsee, tanssii.
On kevät.

Jumalan käden jälki näkyy.

 

Kaikki aamut eivät ole samanlaisia. Toinen herää aamuunsa iloisena ja toivoa täynnä – toinen herää peläten pahinta. Toiselle aamu on täynnä odotusta ja toivoa – toinen herää mielessä vaatimukset ja uhka.

Maria oli lähtenyt liikkeelle aamuhämärissä – hän tulee haudalle ja huomaa oven olevan auki. Kivi on vieritetty pois. Mitä nyt? Mitä on tapahtunut? Onko Herra viety pois?

Tulee kiire viemään uutista opetuslapsille. Pietarille ja Johannekselle – sillä itseään Johannes rakkaimmalla opetuslapsella tarkoittaa – heille tulee kiire. Mitä on tapahtunut? Mitä on tapahtunut?

Johannes voittaa juoksukisan. Hän on haudalla ensimmäisenä. Jeesusta ei näy. Vain käärinliinat ovat paikallaan – siinä, mihin Jeesuksen ruumis oli asetettu. Pietari astuu sisään ensimmäisenä. Hän tutkii hautaa ja huomaa käärinliinojen olevan paikoillaan – ja kasvoja peittäneen hikiliinan erillään. Hän ei ymmärrä. Johanneskin astuu sisään. Katsoo, näkee ja uskoo.

Mieli on täynnä hämmennystä. Järki sanoo yhtä – sydän sanoo toista. Mitä on tapahtunut?

Opetuslapset palaavat majapaikkaansa. Yhä ihmetellen. Johannes tuntee jo uskon syntyvät – mutta hämmennys on päällimmäisenä.

Voiko tämä olla totta?!

Hyvät ystävät,
Tämän pääsiäisen aikaan olen miettinyt uskon syntymistä. Kuinka se syntyy?

Tai mistä syntyy luottamus – nehän ovat hyvin lähellä toisiaan. Mistä syntyy luottamus toiseen ihmiseen – tai mistä syntyy luottamus Jumalaan? Mistä luottamus Kristukseen?

Tai mikä saa toivon heräämään – mikä herättää minussa ja sinussa toivon, että elämässä on mahdollisuuksia, että elämän umpikujista johtaa tie eteenpäin. Mistä syntyy usko siihen, että kuolemalla ei ole viimeistä sanaa sanottavanaan.

Niin – tai mistä syntyy rakkaus: mistä syntyy se ihmeellinen yhteys, joka sitoo ihmiset yhteen tiukemmin kuin mikään side?

Uskolla, toivolla ja rakkaudella on kovin vähän tekemistä rationaalisen ajattelun kanssa – eivät ne toki järjen vastaisia ole. Mutta perustelemalla ei ketään saa uskomaan. Jos yrität perustelemalla saada rakastasi rakastamaan sinua – olet epätoivoisen tehtävän edessä.

Niin usko, toivo kuin rakkauskin syntyvät kohtaamisesta. Niin tänään – kuin ensimmäisenä pääsiäisenä. Pian – palattuaan haudalle uudestaan – Magdalan Maria kohtaa ylösnousseen. Usko herää, viesti lähtee liikkeelle.

Pääsiäisen kohtaamisista syntyi kirkko. Ylösnousseen kohtaamiseen kätkeytyi ihmeellinen voima – pienen ihmisjoukon kokemuksesta lähti liikkeelle toivon viesti. Siitä mekin olemme osallisia.

Ensimmäisestä pääsiäisestä alkoi Jumalan kevät. Valo voitti. Kuolleille koitti elämä. Pimeyden keskelle syttyi toivon valo.

 

Laulakaa linnut.

Tanssikaa perhoset auringon lämmössä.

Humise tuuli taivaalla.

Kristus on noussut kuolleista!

Salaisuuden edessä

Saarnan Loviisan kirkossa pitkänäperjantaina 18.4.2014

Jeesusta lähdettiin viemään. Kantaen itse ristiään hän kulki kaupungin ulkopuolelle paikkaan, jota kutsutaan Pääkallonpaikaksi, heprean kielellä Golgata. Siellä sotilaat ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja kaksi muuta hänen kanssaan, yhden kummallekin puolelle ja Jeesuksen heidän keskelleen. Pilatus oli kirjoituttanut taulun, joka kiinnitettiin ristiin. Siinä oli sanat: ”Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.” Monet juutalaiset lukivat kirjoituksen, sillä paikka, missä Jeesus ristiinnaulittiin, oli lähellä kaupunkia. Teksti oli kirjoitettu hepreaksi, latinaksi ja kreikaksi. Juutalaisten ylipapit sanoivat Pilatukselle: ”Älä kirjoita: ’Juutalaisten kuningas.’ Kirjoita, että hän on sanonut: ’Minä olen juutalaisten kuningas.’” Pilatus vastasi: ”Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.”
    Ristiinnaulittuaan Jeesuksen sotilaat ottivat hänen vaatteensa ja jakoivat ne neljään osaan, kullekin sotilaalle osansa. He ottivat myös paidan, mutta kun se oli saumaton, ylhäältä alas samaa kudosta, he sanoivat toisilleen: ”Ei revitä sitä. Heitetään arpaa, kuka sen saa.” Näin kävi toteen tämä kirjoituksen sana:
      – He jakavat keskenään vaatteeni
      ja heittävät puvustani arpaa.
    Juuri näin sotilaat tekivät.
    Jeesuksen ristin luona seisoivat hänen äitinsä ja tämän sisar sekä Maria, Klopaksen vaimo, ja Magdalan Maria. Kun Jeesus näki, että hänen äitinsä ja rakkain opetuslapsensa seisoivat siinä, hän sanoi äidilleen: ”Nainen, tämä on poikasi!” Sitten hän sanoi opetuslapselle: ”Tämä on äitisi!” Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä.
    Jeesus tiesi, että kaikki oli nyt saatettu päätökseen. Jotta kirjoitus kävisi kaikessa toteen, hän sanoi: ”Minun on jano.” Siellä oli astia täynnä hapanviiniä. Sotilaat kastoivat siihen sienen ja nostivat sen iisoppiruo’on päässä Jeesuksen huulille. Jeesus joi viinin ja sanoi: ”Se on täytetty.” Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.

 Joh. 19: 16-30

 

Tässä minä jälleen olen.
Katsomassa kuvaa,
Joka on pysäyttänyt minut niin monet kerrat.

Yritän pysähtyä,
Vaikka askeleet tahtoisivat viedä nopeasti ohi.

En tahtoisi viipyä tässä,
Ja kuitenkin tahtoisin.

Tiedän seisovani
suuren salaisuuden edessä.

Enemmän kuin mitään muuta
tahdon olla hiljaa.
Ja ihmetellä.

Niin monet kerrat
olen selittänyt,
ja kuullut selityksiä.

Niin kärsimyksen salaisuudesta,
kuin sovituksen ihmeestä,
Uhrista.

Ja kuitenkin
Silmieni edessä on jotain selittämätöntä,
käsittämätöntä.

Näen kärsivän Kristuksen.
Kädet ja jalat on lävistetty.
Tiedän, että myöhemmin sotilas puhkaisee kyljenkin.

Näen ihmisten ivan heidän lukiessaan:
”Jeesus nasaretilainen, juutalaisten kuningas.”
He nyökyttelevät päätään ja osoittelevat.

Sotilaat pitävät huolta,
Ettei juutalaisten kuningas astu alas ristiltä.

Ja näen hänen kantavan huolta äidistään:
”Nainen, tässä on poikasi.”
”Poika, tässä on äitisi.”

Ehkä eniten riipaisee
ristinmiehen yksinäisyys.
Jumalakin hylkää.

Mutta tässä olen
ja ihmettelen.

Miksi kaikki tämä?

Olen kuullut vastauksen.
Uskonutkin sen.

Se on tämä:
Rakkaus.

Rakkauden kosketus

Saarna kiirastorstaina 17.4.2014 Loviisan kirkossa

Pääsiäisjuhla oli jo tulossa, ja Jeesus tiesi, että oli tullut se hetki, jolloin hänen oli määrä siirtyä tästä maailmasta Isän luo. Hän oli rakastanut omiaan, jotka olivat tässä maailmassa, ja hän osoitti heille täydellistä rakkautta loppuun asti.
    He olivat kokoontuneet aterialle, ja Paholainen oli jo pannut Juudaksen, Simon Iskariotin pojan, sydämeen ajatuksen, että tämä kavaltaisi Jeesuksen. Jeesus tiesi, että Isä oli antanut kaiken hänen valtaansa ja että hän oli tullut Jumalan luota ja oli nyt palaamassa hänen luokseen. Niinpä hän nousi aterialta, riisui viittansa ja kietoi vyötäisilleen pellavaliinan. Sitten hän kaatoi vettä pesuastiaan, rupesi pesemään opetuslasten jalkoja ja kuivasi ne vyötäisillään olevalla liinalla.
    Kun Jeesus tuli Simon Pietarin kohdalle, tämä sanoi: ”Herra, sinäkö peset minun jalkani?” Jeesus vastasi: ”Tätä, minkä nyt teen, sinä et vielä käsitä, mutta myöhemmin sinä sen ymmärrät.” Pietari sanoi hänelle: ”Sinä et ikinä saa pestä minun jalkojani!” Jeesus vastasi: ”Jos minä en pese sinua, ei sinulla ole sijaa minun luonani.” Silloin Simon Pietari sanoi: ”Herra, älä pese vain jalkojani, pese myös kädet ja pää.” Tähän Jeesus vastasi: ”Se, joka on kylpenyt, ei tarvitse pesua, hän on jo puhdas. Ja te olette puhtaita, ette kuitenkaan kaikki.” Jeesus tiesi, kuka hänet kavaltaisi, ja siksi hän sanoi, etteivät he kaikki olleet puhtaita.
    Pestyään heidän jalkansa Jeesus puki viitan ylleen ja asettui taas aterialle. Hän sanoi heille:
    ”Ymmärrättekö te, mitä teille tein? Te puhuttelette minua opettajaksi ja herraksi, ja oikein teette: sehän minä olen. Jos nyt minä, teidän herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, tulee myös teidän pestä toistenne jalat. Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille.”

Joh. 13: 1-15

 

 

Rakkaat kristityt!

Me olemme tänä iltana siinä mielessä erilaisessa asemassa kuin Jeesuksen opetuslapset aikoinaan, että me tiedämme mitä tulee tapahtumaan. Me tiedämme, että kiirastorstaita seuraa pitkäperjantai – ja pari päivää sen jälkeen pääsiäinen. Meille kertomus ja tapahtumien kulku on tuttu, mutta toisin oli opetuslasten kanssa. Ehkä he elivät jonkinlaisen aavistuksen vallassa – mutta siinä kaikki.

 

Me tiedämme, millainen myllerrys alkoi pian sen aterian jälkeen – josta kuulimme sekä kirjetekstissä että evankeliumissa. Me tiedämme kuinka Jeesus kavallettiin, vangittiin, tuomittiin ja ristiinnaulittiin. Me tiedämme senkin mitä tämä kaikki merkitsi Pietarille. Tiedämme kuinka hän hädissään kielsi opettajansa – kielsi tuntevansa koko Jeesusta. Me tiedämme sen. Me tiedämme myös sen, kuinka pääsiäisen jälkeen Jeesus Genesaretin järven rannalla jälleen kohtaa Pietarin ja kysyy tältä rakastatko sinä minua?

Rakastatko sinä minua?

Rakastatko sinä minua?

Tuo kysymys ei ole mikä tahansa kysymys. Eikä se toki ole vain Jeesuksen kysymys. Se on kysymys, joka taitaa käydä jossain muodossa jokaisen ihmisen huulilla tai ainakin mielessä. Rakastetuksi tulemisen tarve on niin suuri. Rakastatko minua?

Me tiedämme sen, että ihmisen kasvun kannalta rakastetuksi tuleminen on jotain aivan oleellista. Tiedämme nykyään senkin, kuinka helposti meissä syntyy vaurioita, jos emme jo pienenä lapsena saa osaksemme rakkautta. Kyky luottaa elämään, kyky luottaa toisiin ihmisiin – on niin suuressa määrin riippuvainen siitä, että olemme saaneet osaksemme ehdotonta rakkautta.

Tänään evankeliumi kertoo meille: ”Hän oli rakastanut omiaan, jotka olivat tässä maailmassa, ja hän osoitti heille täydellistä rakkautta loppuun asti.”

Jeesus on opetuslapsineen kokoontunut viettämään ateriaa. Sen ajan tavan mukaan pöydän äärellä ei suinkaan istuttu – vaan loikoiltiin jonkinlaisella divaanilla, ehkä toisen kyljen varassa. Jeesus nousee. Riisuu viitan, ottaa pellavaisen pyyheliinan ja ryhtyy pesemään opetuslasten jalkoja. Hän ryhtyy tehtävään, jota pidettiin orjan tehtävänä.

Hän palvelee. Ehkä hän tartuu hellästi, mutta lujasti jalkaan ja huuhtelee sen vedellä ja kuivaa. Kiusallista. Kuinka kiusallista olisikaan olla siinä. Ei ole mitään ihmeellistä siinä, että Pietari tahtoo kieltäytyä. Kosketus on vaikeaa – sekä sille, joka pesee että sille, jota pestään.

Mutta Kristus ei kohtaa meitä yläpuolelta. Hän kohtaa rinnalta. Viereltä. Läheltä. Hän kohtaa niin, että tuntuu. Hän kohtaa niin, että on pakko niellä ylpeytensä. Siinä on jotain hyvin satuttavaa.

Rakkaat kristityt!

Hän on meidän Vapahtajamme. Häntä me olemme tulleet tänään kohtaamaan tänne Loviisan kirkkoon.

Uskotko, että hän on täällä keskellämme?

Uskotko, että hänen rakkautensa sinua kohtaan on yhtä ehdotonta – kuin se oli kerran Jerusalemilaisen kodin yläsalissa. Hän tulee hyvin lähelle. Ilman ehtoja. Ilman odotuksia, että olisit toisenlainen, parempi. Hän tulee lähelle ilman, että odottaisi sinun ensin muuttuvan toiseksi. Ei – hän rakastaa ilman ehtoja. Uskotko sen?

Jos vastaat näihin kysymyksiini myönteisesti – silloin voit myös keskustella hänen kanssaan. Sitä kutsutaan rukoukseksi. Jos olisit yksin – voisit tehdä tehdä sen ääneen. Mutta näin kun meitä on monta – voit keskustella hänen kanssaan hiljaa mielessäsi. Kertoa, mitä tänään kuuluu. Mistä iloitset, mitä suret, mistä kannat huolta, mistä syyllisyyttä. Ja hiljaisuudessa hän vastaa sinulle.

Ehtoollispöytä on erityisesti tämän kohtaamisen paikka.

Kaksi kysymystä

”Kuusi päivää ennen pääsiäistä Jeesus tuli Betaniaan, missä hänen kuolleista herättämänsä Lasarus asui. Jeesukselle tarjottiin siellä ateria. Martta palveli vieraita, ja Lasarus oli yksi Jeesuksen pöytäkumppaneista.
    Maria otti täyden pullon aitoa, hyvin kallista nardusöljyä, voiteli Jeesuksen jalat ja kuivasi ne hiuksillaan. Koko huone tuli täyteen voiteen tuoksua.
    Juudas Iskariot, joka oli Jeesuksen opetuslapsi ja josta sitten tuli hänen kavaltajansa, sanoi silloin: ”Miksei tuota voidetta myyty kolmestasadasta denaarista? Rahat olisi voitu antaa köyhille.” Tätä hän ei kuitenkaan sanonut siksi, että olisi välittänyt köyhistä, vaan siksi, että oli varas. Yhteinen kukkaro oli hänen hallussaan, ja hän piti siihen pantuja rahoja ominaan. Jeesus sanoi Juudakselle: ”Anna hänen olla, hän tekee tämän hautaamistani varten. Köyhät teillä on luonanne aina, mutta minua teillä ei aina ole.””

Joh. 12: 1-8

 

Rakkaat kristityt!

Viime torstaina olimme rippikoululaisten kanssa täällä kirkossa pitämässä rippikoulutuntia. Kokoontumisen ensisijainen tarkoitus oli valmistautua tähän tämänpäiväiseen messuun. Sovimme lukuvuoroja ja muita tehtäviä. Harjoittelimme yhdessä muutamia lauluja.

Kaiken ohessa tulin jutelleeksi jotain siitä, että millaista rippikoulu parhaimmillaan on. Parhaimmillaan rippikoulu on sitä, että te riparilaiset kysytte – kun on kysyttävää. Tilaa pitää olla kaikenlaiselle pohdinnalle. Sitten satuin kysymään – onko mitään kysyttävää.

Ja sain kaksi kysymystä. Nämä: Mikä on elämän tarkoitus? Mitä on kuoleman jälkeen? Tarkoitus ei tietenkään ollutkaan, että tuossa kohdassa olisimme ryhtyneet aiheista keskustelemaan – olimme jo lopettelemassa – totesin vain jotain siihen suuntaan, että hyvä tuollaisia ihan pieniä ja helppoja kysymyksiä…

Mutta kävi niin, että kysymykset jäivät mieleeni elämään siinä määrin, että päätin vastata niihin jotain tänään tässä.

On olemassa kahdenlaisia tosiasioita. Ensiksi on olemassa faktoja – sellaisia tosiasioita, jotka me tiedämme tosiksi. Esimerkiksi yksi plus yksi on kaksi. Se on aina kaksi – kysyt sitä sitten keneltä tahansa ja milloin tahansa. Samoin erilaiset historialliset tapahtumat voivat olla faktoina totta. Esimerkiksi se, että historialliset lähteet – muutkin kuin Raamattu – kertoo Jeesuksen eläneen ajanlaskumme alun aikoina ja saaneet surmansa ristillä teloitettuna.

Mutta on toisenlaisakin tosiasioita. Niitä tosiasioita, joita me koemme tosiksi. Olen rakastunut, iloinen, surullinen, pettynyt, vihainen – tämä on minusta tärkeää, tuo on yhdentekevään. Niitä ei kukaan voi todistaa tosiasioiksi, mutta ne koetaan hyvin vahvasti tosiksi.

Nuo kaksi rippikoululaisten suurta elämän peruskysymystä ovat näitä jälkimmäisiä. En voi lyödä faktoja pöytään ja sanoa: näin asiat ovat. Aamen ja piste. Ne vain eivät ole sellaisia kysymyksiä. Ja silti ne ovat hyvin tosia ja niihin voi löytää myös vastauksia.

Mikä on elämän tarkoitus? Mikä on minun elämäni tarkoitus? Mikä on sinun elämäsi tarkoitus? En tiedä voiko sitä tietää etukäteen. Asioiden merkitys tuntuu avautuvan usein vasta jälkikäteen. Vasta jälkeenpäin ymmärrän miksi asiat menivät niin kuin menivät. Pikkuhiljaa meille voi avautua ymmärrys: tämä ja tämä asia antavat minun elämääni merkityksen. Tai jopa: tätä varten olenolemassa. Tähän voisi liittää pohdittavaksi toisen kysymyksen: Mitä minusta jää, kun minua ei enää ole. Mistä minun lähimpäni minut muistavat, mistä ystäväni muistavat. Tai mistä toivon, että he minut muistavat?

Jeesus tekee poikkeuksen. Hänelle kutsumus, elämän tehtävä, oli selvästi tiedossa. Hän oli käyttänyt toimintavuotensa ihmisten parantamiseen köyhien auttamiseen, nälkäisten ruokkimiseen – mutta nyt oli tapahtumassa muuta. Maria voitelee Jeesuksen jalat. Hän käyttää siihen kallisarvoista voidetta. Juudas Iskariot alkaa valittaa asiasta – ja olisi mielummin halunnut myydä voiteen ja pistää rahat taskuunsa. Mutta nyt tämä oli tarpeen Jeesuksen hautaamisen varalta.

Jeesus tiesi, että kuolema oli lähipäivinä edessä. Hän tiesi, että yksi hänen elämänsä tarkoitus oli kulkea kärsimys tie loppuun. Hänen tehtävänsä oli kulkea kärsimystietä, ettei yhdenkään maailmassa kärsivän ihmisen tarvitsisi ajatella – minä kärsin yksin. Kristus kärsii kärsivien mukana. Hän on vierellä – hän tietää mistä kärsimyksessä on kyse. Tässä oli osa hänen elämänsä tarkoitusta – sinun elämäsi tarkoitus on varmasti toisenlainen. Toivon, että löydät sen.

Mutta vielä tuosta toisesta kysymyksestä. Mitä on kuoleman jälkeen? Ensimmäinen vastaukseni siihen on: En tiedä. Kuoleman edessä olemme aina salaisuuden edessä eikä tuo salaisuus nosta meille verhoaan. Elämässä vain on paljon salaisuuksia.

Mutta. Jos katson elämässä ympärilleni, niin mitä näen. Kevät on tullut. Vähitellen maa alkaa vihertää. Ensimmäiset kukat on jo nähty. Porvoon moottoritien viheralueilla keltaiset leskenlehdet kukkivat. Niin käy muutamassa kuukaudessa muillekin kukille. Omenapuut kukkivat aikanaan. Vilja kasvaa. Sitten kasvit aikanaan tuottavat siemensä tai satonsa muulla tavalla. Aikanaan laskatuvat, kuolevat – ja joskus marras- joulukuulla lumi jälleen peittää maan. Kasvit kuolevat. Ne täyttivät tehtävänsä – huolehtivat elämän jatkumisesta. Ja mitä tapahtuu keväällä – uuden raikkaina ne jälleen nousevat maasta.

Tämä on kuva, joka Raamatusta löytyy kuoleman vertauskuvana – ei nyt ihan tässä muodossa, mutta ajatuksellisesti. Elämä jatkuu.

Pääsiäisaamu – viikon kuluttua – kertoo meille tästä ihmeestä enemmän.

 

Elämän rajalla

Saarna Loviisan kirkossa 6.4.2014 5. paastonajan sunnuntai

 

Juuri silloin tuli muutamia fariseuksia sanomaan Jeesukselle: ”Lähde pois täältä, Herodes aikoo tappaa sinut.”
Mutta hän vastasi:
    ”Menkää ja sanokaa sille ketulle: ’Tänään ja huomenna minä ajan ihmisistä pahoja henkiä ja parannan sairaita, ja kolmantena päivänä saan työni päätökseen.’ Mutta tänään ja huomenna ja seuraavanakin päivänä minun on jatkettava kulkuani – eihän ole mahdollista, että profeetta surmataan muualla kuin Jerusalemissa.
    

Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla. Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille. Ja minä sanon teille, että te ette minua näe ennen kuin sinä päivänä, jona sanotte: ’Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!’”

Luuk. 13: 31–35

 

Rakkaat kristityt!

Tästä sunnuntaista alkaa kirkossa syvän paaston aika, joka kestää aina hiljaisen viikon loppuun saakka. Katse kääntyy kohti kuolemaa.

Oletko koskaan elänyt kuoleman odotuksessa. En tarkoita omaa kuolemaasi – vaan toisen, läheisen, kuolemaa. Oletko seurannut kuinka sairaus syö voimat vähin erin? Oletko ollut tietoinen siitä, että yhteinen elämän taival on kääntynyt kohti loppuaan. Arvaan, että moni meistä on sen kokenut.

Nuo kokemukset kuuluvat elämän kipeisiin, koskettaviin ja riipaiseviin kokemuksiin. Ne voivat olla täynnä pelkoa, täynnä toivoa tai jopa täynnä odotusta ja helpotusta. Aivan riippuen siitä millainen tilanne on. Lähestyvä kuolema herättää hyvin monenlaisia tunteita.

Kuoleman todellisuus kulki Jeesuksen matkassa mukana varmasti siitä alkaen, kun hän tuli tietoiseksi omasta kutsumuksestaan. Hän oli joutunut todennäköisesti varsin läheltä seuraamaan, kuinka hänen sukulaisensa ja edeltäjänsä Johannes Kastaja oli joutunut ensin vangituksi ja sitten tapetuksi. Herodes Antipas oli viettänyt juhlia – ja luultavasti humalassa luvannut tyttärelleen kiitokseksi tanssista Johannes Kastajan pään.

Päivän evankeliumissa muutamat fariseukset tulevat sitten varoittamaan Jeesusta Herodeksesta. Kyse ei ollut Herodes Suuresta – joka on suomalaisille tullut tutuksi tiernapojista. Nyt on puhe hänen pojastaan, joka hallitsi Galileaa Jeesuksen julkisen toiminnan aikana. Oli varmasti aivan aiheellista pelätä, että Herodes voisi surmauttaa myös Jeesuksen. Profeetta, jota suuri kansanjoukko seurasi, saattoi olla hallitsijan mielessä uhka.

Me kuljemme kuolemaa kohti silmät ummessa. Meiltä elämän rajat ovat salattu. Meillä on vain tämä hetki, johon tarttua kiinni. Evankeliumista voisi tehdä sellaisen johtopäätöksen, että Jeesuksen tilanne oli hiukan toisenlainen. Hän tiesi kulkevansa suunniteltua polkua. Tuohon polkuun ei kuulunut kuolema Galileassa – hän tiesi kohtaavansa maallisen vaelluksensa pään Jerusalemissa.

Siksi Jeesus ei ole valmis väistymään – vielä oli aika jatkaa työtä. Vielä on aika parantaa ja vapauttaa ihmisiä heitä sitovista kahleista.

Mutta katse on jo eteenpäin. Jerusalem häämöttää edessä. Risti odottaa.

Hyvät ystävät. Tänäänkin me olemme kokoontuneet ristin alle. Jokaisen kirkontornin huipulta risti löytyy. Niin tämänkin. Loviisan kirkon risti näkyy kauas.

Me kuljemme monen ristin ohi. Monen moneen kaupunkiin tultaessa löytyy viittoja, joissa on risti. Punaiset ristit ohjaavat hädässä, avun tarpeessa olijat avunpiiriin, saamaan hoitoa. Nuo ristit kertovat: apua tarjolla.

Kristillisessä perinteessä krusifiksi edustaa kärsimystä. Krusifiksi kertoo siitä, kuinka rakkaus poljetaan jalkoihin – kun Kristusta pilkataan ja pahoinpidellään. Risti kertoo myös myötätunnosta – Kristus tahtoi tulla mukaan kaikkien ihmisten kärsimykseen. Tyhjä risti edustaa ylösnousemusta, riemua siitä, ettei kuolemalla ole lopullista voittoa. Ristit hautausmailla kertovat ennen muuta tästä.

Mutta ristit saavat myös kysymään: missä Jumala on? Missä Jumala on silloin, kun kärsimys kohtaa? Missä Jumala on, kun sairaus vie rakkaasta viimeisetkin voiman rippeet? Missä Jumala on silloin, kun kuolema näyttää voittavan?

Kuoleman edessä löytyy lopulta tasa-arvo. Köyhä ja rikas kuolevat yhtä lailla. Viisas ja tyhmä – ovat kuolemansa edessä aivan yhtä avuttomia. Kuolema säilyttää salaisuutensa.

Hautaan siunaamiseen kuuluu nykyisen kirkkokäsikirjan mukaan raamattumeditaatio. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että siunaustoimituksessa luetaan useita raamatunkohtia ja niitä seuraa lyhyt pohdiskelu.

Eräs otsikoista on: Valmistautuminen kuolemaan.

Olen siinä kohdassa usein esittänyt seuraavat kysymykset. Jos tietäisit eläväsi viisi vuotta tai viisi kuukautta tai viisi viikkoa tai viisi päivää – mitä tekisit? Tai mitä jättäisit tekemättä? Tai mikä silloin olisi tärkeää? Tai mitä haluaisit sanoa läheisillesi?

Kuoleman todellisuus – risti – paljastaa elämän arvot. Mikä on oikeasti tärkeää.

Me kuljemme sitä kohti – vaikka kuljemme silmät ummessa. Emme tiedä matkan pituutta. Mutta tänään me elämme. Meillä on tämä päivä. Tämä hetki. Toisemme.

Ja vielä: Kristus kulkee meidän kanssamme samaa tietä. Hän käänsi kerran kulkunsa kohti ristiä, kohti kuolemaa – hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa antoi yhteisen toivon. Meille. Kaikille.