Kelpaanko?

Saarna Loviisan kirkossa 27.7.2014

 

Kun Jeesus lähti jatkamaan matkaansa, muuan mies tuli juoksujalkaa, polvistui hänen eteensä ja kysyi: ”Hyvä opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta perisin iankaikkisen elämän?” Jeesus vastasi hänelle: ”Miksi sanot minua hyväksi? Ainoastaan Jumala on hyvä, ei kukaan muu. Käskyt sinä tiedät: älä tapa, älä tee aviorikosta, älä varasta, älä todista valheellisesti, älä riistä toiselta, kunnioita isääsi ja äitiäsi.”     ”Opettaja, kaikkea tätä olen noudattanut nuoresta pitäen”, vastasi mies. Jeesus katsahti häneen, rakasti häntä ja sanoi: ”Yksi sinulta puuttuu. Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa. Tule sitten ja seuraa minua.” Mies synkistyi näistä sanoista. Hän lähti surullisena pois, sillä hänellä oli paljon omaisuutta.     Jeesus kääntyi, katsoi opetuslapsiinsa ja sanoi: ”Kuinka vaikea onkaan niiden, jotka paljon omistavat, päästä Jumalan valtakuntaan!” Opetuslapset hämmästelivät hänen sanojaan, mutta Jeesus jatkoi: ”Lapseni, Jumalan valtakuntaan on todella vaikea päästä. Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” Opetuslapset olivat yhä enemmän ihmeissään ja kyselivät toisiltaan: ”Kuka sitten voi pelastua?” Jeesus katsoi heihin ja sanoi: ”Ihmiselle se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista.”

Mark. 10: 17-27

Rakkaat kristityt!

Aika ajoin pysähtyessäni evankeliumin ääreen saarnaa valmistaessani joudun toteamaan, että Jeesuksen puheet ovat varsin kiusallisia. Hänen sanansa ovat kiusallisia siksi, että ne niin terävästi ottavat kiinni.

Näin minulle kävi myös tämän tekstin äärellä.

Ajattelin ensin puhua tekstistä hyvin hengellisestä – mielen maisemasta käsin – ja toki siihen vielä palaan. Mutta kiusaus ohittaa se, että Jeesus puhuu rikkauden vaaroista – on todellinen. Nimittäin maailmanlaajasti katsottuna me olemme rikkaita – olemme jokainen. Meillä lienee kaikilla suhteellisen varma toimeentulo – on ruokaa ja juomaa. Omaan elintasoon voi sitten itse kukin olla tyytyväinen tai tyytymätön – mutta se on eri asia kuin todellinen köyhyys.

Jeesuksen puheet saavat aivan uudenlaisen ulottuvuuden kun niitä tarkastelee köyhän näkökulmasta.

Tuo mies, joka juoksujalkaa lähestyi Jeesusta, oli rikas. Juutalaisen ajatustavan mukaan rikkaus oli merkki Jumalan suosiosta. Mutta keskustelun lopputulos on: ” Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” Miehen puutos oli se, ettei häneltä puuttunut mitään, mutta hänen lähimmäisiltään puuttui paljon. Hän oli omassaan kiinni.

Tämä on kiusallista. Tämän sanan alta en pääse karkuun. En voi sitä puolustella enkä selitellä. Tiedän kuuluvani samaan joukkoon tuon miehen kanssa. On yksiselitteisen selkeää, että Jeesus kerta toisensa jälkeen asettuu köyhien ja hyljeksittyjen puolelle. Uudelleen ja uudelleen.

Tämä näkökulma nostaa esiin saman kysymyksen, jonka opetuslapset esittivät Jeesukselle: ”Kuka sitten voi pelastua?”

Kiinnitän evankeliumissa huomioni myös kolmeen sellaiseen sanaan tai ilmaisuun, joista huomaan puhuvani harvoin. Ja siis jälleen jään kiinni. Nämä sanat ovat: Iankaikkinen elämä, Jumalan valtakunta ja pelastuminen. Mitä nämä ovat? Mistä on kysymys. Mistä on kysymys silloin kun joudun kysymään voinko periä iankaikkisen elämän, voinko päästä Jumalan valtakuntaan tai pelastunko. Tiedän, että itse käytän näitä sanoja varsin harvoin – ne eivät jotenkin tunnu sopivan 2000-luvun kielenkäyttöön. Mutta kun niiden äärellä pysähdyn, huomaan kuitenkin miettiväni ja pohtivani itse asiaa useinkin. Nuo kysymykset voidaan korvata yhdellä sanalla. Se sana on tämä: ”Kelpaanko?”

Kelpaanko itselleni? Kelpaanko sinulle? Kelpaanko Jumalalle? Onko minulla oikeus elämään? Onko minulla oikeus siihen iankaikkiseen elämään, joka on alkanut jo nyt – ja joka uskomme mukaan ei pääty kuolemaan? Onko minulla lupa elää?

Rikkaalla miehellä oli paljon tuotavana ja esitettävänä Jeesukselle. Hän oli pitänyt käskyt. Aika harva kaiketi sellaisten eväiden kanssa voi mennä Kristuksen eteen. Eikä Jeesus asettanut tuota vastausta edes kyseenalaiseksi. Ei suinkaan – hänestä sanotaan, että Jeesus katsahti häneen ja rakasti.

Mutta sitten Jeesus kiristää ruuvia: ”Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa.” Ja mies lähti murheellisena pois.

”Jeesus kääntyi, katsoi opetuslapsiinsa ja sanoi: ”Kuinka vaikea onkaan niiden, jotka paljon omistavat, päästä Jumalan valtakuntaan!” ”

Kelpaanko? Kelpaatko?

Ajattelen niin, että vastaus on: en kelpaa, et kelpaa – emme niin kauan kuin ajattelemme voivamme millään tavalla ostaa kelpaamistamme Jumalalle, elämälle, toisillemme tai itsellemme. Niin kauan, kun käymme kauppaa elämisen oikeutuksella tai ihmisarvolla – me emme kelpaa. Me emme voi ostaa sitä. Aina jäämme vajaaksi. Milloin on esteenä se, että olemme rikkoneet Jumalan tahdon tai se, että rakkautemme on vajaata – oma suu on lähempänä kuin toisten suu. Kaupanteko ei vain onnistu. Se on kerta kaikkiaan tuomittu epäonnistumaan.

Niin kauan kuin laskemme sen varaan, mitä olemme tehneet tai mitä olemme ansainneet käy tie liian kapeaksi. Kameli ei mahdu neulansilmästä läpi.

Meidän arvomme ei riipu meistä – vaan yksin siitä, että olemme Jumalalle rakkaita. Elämä on lahja. Sitä lahjaa vain ei voi ostaa. Se on kerta kaikkiaan annettu. Kelpaan – koska jostain käsittämättömästä syystä olen Jumalalle rakas. Siksi saan tarttua elämään iloiten – tarttua ja irrottaa. Miten milloinkin.

Mitä sinä sanot?

Saarna Loviisan kirkossa Apostolien päivänä 20.7.2014

”Kun Jeesus oli tullut Filippoksen Kesarean seudulle, hän kysyi opetuslapsiltaan: »Kuka Ihmisen Poika on? Mitä ihmiset hänestä sanovat?» He vastasivat: »Toisten mielestä hän on Johannes Kastaja, toisten mielestä Elia, joidenkin mielestä Jeremia tai joku muu profeetoista.» »Entä te?» kysyi Jeesus. »Kuka minä teidän mielestänne olen?» Simon Pietari vastasi: »Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika.»

Jeesus sanoi hänelle: »Autuas olet sinä, Simon, Joonan poika. Tätä ei sinulle ole ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu.»

Matt.16:13-19

 

Rakkaat kristityt!

Mitä ajattelet? Mitä mietit? Mitä tunnet? Mitä koet? Mitä mieltä olet?

Muistan vuosien takaa kuinka löysin oman ajatuksen. Se voi tuntua vähän oudolta. Mutta kokemuksessa oli jotain hyvin merkittävää. Mitään mielikuvaa minulla ei ole siitä, mikä tuo ajatus mahtoi olla – ei edes sitä, että oliko se nyt mitenkään varsinaisesti oma. Eikä varmasti ollut kysymys myöskään siitä, että ajatukset olisivat putkahtaneet päähäni jotenkin tyhjästä tai yhtäkkiä. Enemmän oli kyse varmasti siitä, että sain jotenkin sisäisen luvan ajatella niin kuin ajattelen. Se oli samalla lupa muuttaa ajatuksia, vaihtaa näkökulmia ja tarkastella asioita.

Se mistä puhun, liittyy siis nimenomaan pappina olemiseen ja siihen julistukseen ja opetukseen, jonka koen omakseni. Jos aiemmin oli mietittävä mitä jostain asiasta oli joku arvostamani hengellinen opettaja sanonut – saatoin vapautua muiden ajattelemista sanoista. Asioita voi nähdä toisinkin.

Tiedän, etten ole tällaisten ajatusten kanssa aivan yksin. Joskus voivat ajatukset, sanat ja tunteet olla niin lukossa, ettei oikein itsekään tiedä mitä sitä nyt mistäkin asiasta ajattelee. Silloin on helposti toistaa vain sitä, mitä muut ovat joskus aiemmin sanoneet – tai vaihtoehtoisesti ei sano yhtään mitään. Kai sellaista olotilaa voisi kuvailla siten, että ihminen on eksyksissä itsestään tai vieraantunut itsestään. En oikein tiedä kuka olen tai mitä ajattelen.

Tällaisia kysymyksiä minun mielessäni herätti Jeesuksen ja Pietarin välinen keskustelu – se, jonka evankeliumissa kuulimme. Ensiksi Jeesus kysyi, mitä muut mahtavat hänestä ajatella. Ja hän sai siihen monenlaisia vastauksia. Sen jälkeen hän kysyi opetuslapsilta: ”Entä te? Kuka minä teidän mielestänne olen?” Mitä te ajattelette, mitä sinä ajattelet?

Niin kuin usein kävi, Pietari ehti ennen muita vastaamaan. Hän vastasi näin: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan Poika.”

Minun on vaikea uskoa, että Pietari olisi sanonut nuo sanat jotenkin hyvinkin kevyesti sen kummemmin miettimättä. Ajattelen, että noita sanoja oli edeltänyt jo pitkä yhteinen matka Jeesuksen kanssa. Matka oli kerran alkanut Gennesaretin järven rannalta. Pietari oli Jeesuksen käskystä heittänyt vielä kerran verkkoa – ja saanut saarretuksi suuren joukon kaloja. Hän oli kokenut itsensä syntiseksi – eikä arvolliseksi Jeesuksen seuraan. Kuitenkin Jeesus oli kutsunut hänet seuraajakseen – ja Pietari oli lähtenyt matkaan. Sen jälkeen Pietari oli monet kerrat kuullut Jeesuksen puhuvan, hän oli ollut läsnä kun Jeesus tyynnytti myrskyn, paransi sairaita, ruokki tuhansia – herätti jopa kuolleista. Ehkä Pietari oli ollut mukana kun Jeesus vieraili Sakkeuksen tai toisen publikaanin Matteuksen kodissa. Tai kukaties hän oli ollut mukana kun Jeesus paransi kymmenen pitaalista tai armahti aviorikoksesta kiinniotetun naisen. Matkan varrella Pietari oli saanut nähdä miten Kristus osoitti Jumalan hyväksyvää rakkautta muiden hylkäämille. Ei vain kerran, vaan yhä uudelleen ja uudelleen.

”Kenenkä te sanotte minun olevan?”  ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan Poika.” Näin voin arvella – kaikki nähty, koettu ja eletty vakuutti Pietarin siitä, että tässä on Jumalan lupaama Vapahtaja.

Kaiken eletyn ja koetun jälkeen Pietari oli valmis sanomaan jotain muuta, kuin mitä muut sanoivat. Todeksi nähty ja koettu rakkaus oli hänet vakuuttanut. Monet, monet kerrat hän oli kuullut, kuinka Jeesus oli murtanut puheet ja näkemykset, joihin oli vahvasti totuttu. Hän rikkoi rajoja, hän tuntui kääntävän päälaelleen sen, mitä oli pidetty totena.

Kristillinen kirkko ei ole luonteeltaan oikeassa olemisen yhteisö – kristillinen kirkko on luonteeltaan rakkauden yhteisö. Rakkaus pistää arvioimaan asioita uudelleen uusista näkökulmista.

Kun kirkkomme arkkipiispa Kari Mäkinen alkuviikosta käytti SuomiAreenalla paljon keskustelua herättäneen puheenvuoronsa, jossa hän pyysi sukupuolivähemmistöiltä anteeksi niin yhteiskunnan kuin kirkon kovuutta – minun käsitykseni mukaan arkkipiispa puhui hyvin vahvasti evankeliumin hengessä. On aikoja ja on asioita, jolloin on uskallettava ravistella totuttuja ajattelumalleja ja uskallettava haastaa jopa hengellisiä traditioita. Joskus rakkaus vain vaatii sitä.

Pietari uskalsi ajatella toisin kuin muut. Hän uskalsi nähdä silmiensä edessä maailman Vapahtajan. Sitä hän ei saanut muilta – sen Jumala itse ilmoitti hänelle. Näin uskon. Siksi vapauttavat sanat ovat edelleen meillä käytössämme.