Tien alussa

Saarna Loviisan kirkossa 18.1.2015,  2 sunnuntai loppiaisesta

Jeesus tuli Nasaretiin, missä hän oli kasvanut, ja meni sapattina tapansa mukaan synagogaan. Hän nousi lukemaan, ja hänelle ojennettiin profeetta Jesajan kirja. Hän avasi kirjakäärön ja löysi sen kohdan, jossa sanotaan:
      – Herran henki on minun ylläni,
      sillä hän on voidellut minut.
      Hän on lähettänyt minut
      ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,
      julistamaan vangituille vapautusta
      ja sokeille näkönsä saamista,
      päästämään sorretut vapauteen
      ja julistamaan Herran riemuvuotta.
    Hän kääri kirjan kokoon, antoi sen avustajalle ja istuutui. Kaikki, jotka synagogassa olivat, katsoivat tarkkaavasti häneen. Hän alkoi puhua heille: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.”

Luuk. 4: 16–21

Rakkaat kristityt!

Kristillisestä uskosta ei voi puhua ilman Kristusta, Jeesusta. Meidän uskossamme lopulta kaikki kiertyy hänen ympärilleen. Ja hyvä niin. Niin kauan kuin puhumme Jumalasta ilman Kristusta – puheet pyörivät jossain sellaisessa salaisuudessa, jossa mieli täyttyy kysymyksistä ilman yhtäkään vastausta. Jeesusta lähestyessämme me puhumme hänestä, jota voimme ainakin jossain määrin ymmärtää.

Haluan tänä sunnuntaina pitää pienen kertauksen. Viikko sitten messussa luettu evankeliumi kertoi Jeesuksen kasteesta. Tuosta tapahtumasta en juurikaan saarnannut – aivan siitä syystä, että oli aika keskittyä kasteeseen. Niin kuin viikko sitten mukana olleet muistavat, viikko sitten saimme kastaa messussa seurakuntaamme uuden jäsenen.

Tänään haluan palata siinä mielessä taaksepäin, että pysähdyn hetkeksi Jeesuksen kasteen äärelle. Nuo tapahtumat nimittäin ovat tämän sunnuntain evankeliumin taustalla.

Jeesuksen kastetta Jordanilla on pidetty Jeesuksen kärsimystien alkuna. Jeesus kastettiin Johanneksen kasteella – ei siis kristillisellä kasteella. Se kaste, jolla meidät on kastettu – senhän Jeesus asetti vasta ylösnoustuaan. Oli kyse jostain muusta. Johanneksen kaste oli parannuksen kaste. Ihmiset tulivat hänen luokseen tekemään parannusta – ja sen merkiksi he saivat kasteen. Suostumalla kastettavaksi – tunnustit samalla syyllisyytesi. Miksi Jeesus siis meni kasteelle? Emmekö ole tottuneet pitämään häntä syyttömänä?

Luther kutsui Jeesusta suurimmaksi syntiseksi. Ja tämä ajatus liittyy läheisesti jo Jeesuksen kasteeseen. Kasteessaan Jeesus samaistui ja sitoutui langenneeseen ihmiskuntaan. Hän suostui syntiseksi, syylliseksi. Ei ole sattumaa, että Johanneksen evankeliumissa Johannes Kastajan kerrotaan osoittavan Jeesusta ja sanovan meille hyvin tutut sanat: ”Katso Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.” Syytön suostuu syylliseksi. Kristus ottaa uhrikaritsan tavoin kantaakseen syyllisyyden kuorman – meidän kuormamme. Tästä syystä Jeesuksen kastetta on pidetty aiheesta kärsimystien alkuna, vaikka oikeastaan koko julkinen toiminta oli vasta edessä.

Kastetta seuraa evankeliumissa Jeesuksen kiusausten aika. Saatana vie Jeesuksen kiusattavaksi neljäksi kymmeneksi päiväksi.

Sen jälkeen palataan Nasaretiin – pieneen Galilean kaupunkiin, kotikaupunkiin. Sapattina väki on kokoontunut yhteen synagogaan jumalanpalvelukseen. Todennäköisesti Jeesus lainaa ulkomuistista profeetta Jesajan kirjaa. Siksi ulkomuistista, että tuskin Nasaretin synagogalla oli varaa omistaa kallista käsikirjoitusta. Jeesus lukee siis kuulemamme Raamatunkohdan ja pitää yhden maailman lyhimmistä saarnoista: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.” Jeesuksen puheeseen ensiksi ihastuttiin – ja sitten vihastuttiin. Vihastuttiin siinä, määrin, että hänet olisi haluttu syöstä jyrkänteeltä alas. Jeesus kuitenkin kulki väkijoukon halki ja jatkoi matkaansa.

– Herran henki on minun ylläni,
sillä hän on voidellut minut.
Hän on lähettänyt minut
ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,
julistamaan vangituille vapautusta
ja sokeille näkönsä saamista,
päästämään sorretut vapauteen
ja julistamaan Herran riemuvuotta.

Ei ollut helppo uskoa. Ei ollut helppo uskoa sitä miehestä, joka oli kasvanut näille hänelle tuttujen ihmisten keskellä. Mutta sitten alkoi tapahtua.

Kapernaumissa Jeesus vapauttaa miehen pahan hengen vallasta, parantaa Pietarin anopin, kutsuu Gennesaretinjärven rannalla itselleen opetuslapsia, parantaa spitaalisen, halvaantuneen ja matka jatkuu. Evankeliumit ovat täynnä ihmeellisiä kohtaamisia. Yhä useammat vakuuttuvat, että nyt tässä ei ole kuka tahansa. Tämä mies on toisenlainen.

Jos evankeliumin selaamista jatkaa, voimme lukea kuinka hän armahtaa aviorikoksesta kiinni otetun, antaa anteeksi, kieltää tuomitsemasta, kehottaa rakastamaan vihamiehiä, varoittaa rikkauden vaaroista… silmien eteen piirtyy kuva siitä – mitä tarkoittaa kun joku rakastaa. Pahaan ei vastata pahalla, kaksi kovaa ei asetu vastakkain. Sen sijaan aitoja kohtaamisia kerta toisensa jälkeen niissä elämäntilanteissa, joissa ihmiset elivät.

Rakkaat kristityt! Meidät on kasteessamme kutsuttu seuraamaan Kristusta. Hän osoittaa tietä. Hän näyttää uudenlaista elämäntapaa. Ja uskallan väittää, että se elämä, johon hän meitä tänään kutsuu, ei ole käynyt vanhanaikaiseksi, ei ole menettänyt merkitystään.

Me elämme ajassa, jossa vahvat, nopeat, tehokkaat, kauniit ja nuoret tuntuvat aina voittavan. Ja kuitenkin – me tiedämme millaista hedelmää tehokkuuden paine tuo ihmisten elämään. Yhä useampi väsähtää, yhä useampi kokee elämänsä arvottomaksi. Tehokkuuden vaatimus on ihmisyydelle julma.

Kristus osoittaa toisenlaista tietä – Kristus opettaa toisenlaista ihmisyyttä. Olet arvokas, olet rakas – et sen perusteella mitä olet tehnyt tai saanut aikaiseksi – vaan koska olet olemassa.

Köyhät, vangitut, sokeat – kaikki tarvitsevat – saavat kuulla ilosanoman. Vapaus koittaa, riemuvuosi alkaa.

 

Kasteen lahja

Saarna Loviisan kirkossa 11.1.2015 1. sunn.loppiaisesta  ”Kasteen armo”

 

Kansa oli odotuksen vallassa. Kaikki pohdiskelivat, oliko Johannes ehkä Messias. He saivat Johannekselta vastauksen: ”Minä kastan teidät vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi. Minä en kelpaa edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja. Hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella. Hänellä on kädessään viskain, ja sillä hän puhdistaa puimatantereensa viljan. Jyvät hän kokoaa aittaansa, mutta ruumenet hän polttaa tulessa, joka ei koskaan sammu.”
    Monilla muillakin tavoin Johannes vetosi ihmisiin julistaessaan heille evankeliumia.
    Paljon kansaa oli kastettu. Kun myös Jeesus oli kastettu, niin taivas aukeni hänen rukoillessaan ja Pyhä Henki laskeutui hänen ylleen näkyvässä muodossa, kyyhkysen kaltaisena. Ja taivaasta kuului ääni: ”Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.”

Luuk. 3: 15–18, 21–22

Rakkaat kristityt!

Kuten moni teistä tietää – minun tapani on aloittaa saarnani tervehdyksellä: ”Rakkaat kristityt”. Ketä silloin tervehdin?

Kaikkia kristittyjä yhdistää yksi tuntomerkki. Tuo tuntomerkki on kaste. ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalla heitä ja opettamalla heitä…” sanoi kerran ylösnoussut Vapahtajamme, Jeesus. Kaste on kristityn ulkoinen tuntomerkki.

Tässä jumalanpalveluksessa me olemme kasteen äärellä. Kasteesta ovat puhuneet messussa jo luetut Raamatun kohdat – kastemalja on edessämme – ja pian kastamme seurakuntaamme uuden jäsenen.

Kaste ja usko kulkevat käsi kädessä. Kaste on aina kutsu uskoa. Ylösnoussut Jeesus sanoi: ”Menkää kaikkeen maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille. Joka sen uskoo ja saa kasteen on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” Usko ja kaste liittyvät yhteen – ja niihin Jeesus liitti pelastuksen lahjan.

Sanat tuntuvat yksinkertaisilta ja selkeiltä – ja kuitenkin niiden äärellä herää monta kysymystä. Eräs keskeinen kysymys on: Mitä on usko? Onko minulla sitä?

Kun kohtaan kysymyksen uskosta – varsinkin, jos joku asettaa sen kyseenalaiseksi – niin hyvin usein katse kääntyy sisäänpäin ja alan etsiä uskoa itsestäni. Olenko uskonnollinen? Harrastanko uskoa? Käynkö tarpeeksi seurakunnan tilaisuuksissa? Tunnenko uskovani? Onko minulla uskonnollisia tunteita?

Uskon oikea suunta ei kuitenkaan ole sisään, vaan ulos. Uskoa ei löydä tarkkailemalla omia mielenliikkeitä – usko löytyy tarkkailemalla Jumalan lupauksia.

Jokaisen kristityn kokemuspiiriin kuuluu vääjäämättä myös kokemus oman uskon heikkoudesta… onko uskoni oikeaa? Uskonkohan tarpeeksi? Jopa saatamme kysyä: Onko minulla Pyhää Henkeä, asuuko Jumalan Henki minussa? Epäilyt ja oman uskon epävarmuus kohtaa jokaisen joskus. Usein nuo epäilyn ajat voivat kestää jopa vuosia.

Mutta uskon suunta ei ole sisään, vaan ulos.

Kristityn varmuus ei löydy sisältä – vaan ulkoa. Tosin aika ajoin oma kokemus vahvistaa uskoa. Mitä oikein tarkoitan?

Uskontunnustus, johon liitymme pyhä pyhän jälkeen, ja joka on puolestamme lausuttu kasteemme hetkellä, ei sisällä lausetta: ”Minä uskon uskovani.” Usko viittaa ulos. Uskon Isään Jumalaan, Luojaan – tämä maailma ei ole syntynyt sattumalta. Koko olevaisuus on syntynyt hänen tahdostaan, jota me kutsumme Jumalaksi. Uskon Jeesukseen, joka on hyvä Vapahtaja. Hän syntyi, eli, kuoli sovituksena ja Jumala herätti hänet kuolleista. Uskon, että Jumalan Pyhä Henki synnyttää yhä uskoa meissä, tässä maailmassa vaeltaa Jumalan kansa, perhe – jonka rajoja ei voi nähdä, mutta johon saan kuulua. Tätä Jumalan perhettä yhdistää ulkoinen merkki: kaste. Ja tuo perhe kokoontuu aika ajoin muistamaan Vapahtajaansa ehtoollispöytään.

Usko tarttuu aina johonkin, mikä on minun ulkopuolellani. Elämälläni on mieli – koska elämä on Jumalan tahtomaa. Elämää ympäröi Jumalan armo – koska hän niin haluaa ja lähetti Poikansa osoittamaan sen. Minäkin kuulun joukkoon – koska minut on kastettu hänen omakseen.

Jeesuksen kaste paljasti sen kuka hän on.  ”Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.” Tuosta tapahtumasta kertovat kyyhkyssymbolit kirkossamme. Myös meille kaste kertoo keitä olemme: ”Olet Jumalan oma, ja Hän iloitsee sinustakin.”