Katso eteenpäin

Saarna Loviisan kirkossa 5 sunnuntai pääsiäisestä eli rukoussunnuntaina. 10.5.2015

Jeesus sanoo:
   ”Kuvitelkaa, että joku teistä menee keskellä yötä ystävänsä luo ja sanoo: ’Veli hyvä, lainaa minulle kolme leipää. Eräs ystäväni poikkesi matkallaan luokseni, eikä minulla ole tarjota hänelle mitään.’ Toinen vastaa sisältä: ’Älä häiritse minua. Ovi on jo lukossa, ja minä olen nukkumassa lasten kanssa. En minä voi nousta antamaan mitään.’ Mutta minä sanon teille: vaikka hän ei nousisikaan antamaan toiselle leipää pelkkää ystävyyttään, hän kuitenkin tekee sen, kun tämä hellittämättä pyytää, ja hän antaa niin paljon kuin toinen tarvitsee.

    Niinpä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Ei kai kukaan teistä ole sellainen isä, että antaa pojalleen käärmeen, kun poika pyytää kalaa? Tai skorpionin, kun hän pyytää munaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät.”

Luuk. 11: 5-13

Rakkaat kristityt!

Onko katseesi eteenpäin vai taaksepäin? Jokainen, joka on ajanut autoa tietää, että on katsottava sekä eteenpäin että taaksepäin. On hyvä tietää, mitä takana tapahtuu – mutta on vielä paljon tärkeämpää tietää, mitä on edessäpäin. Takana tulevaa liikennettä on toki seurattava – peilien tulee olla asetettuna oikein – mutta jos katsot vain taaksepäin – olet pian metsässä ja matkan teko loppuu.

Tämä pätee hyvin monella tavalla elämään. On hyvä aika ajoin katsoa taaksepäin ja miettiä, mistä oikein on tullut, mitä on tapahtunut. Mutta katsomalla vain taaksepäin, pitäytymällä menneeseen, siihen, mikä oli tärkeää joskus – jotain hyvin tärkeää jää elämässä näkemättä. Myös elämän matkantekoon kuuluu, että jotain jää taakse, jotta tavoitettaisiin sitä, mikä on edessäpäin. Vanhat rakenteet, vanhat tavat, vanhat uskomukset – voivat joskus olla todella vanhoja niin, että ne on vain jätettävä taakse ja suuntauduttava eteenpäin. Elämä ei pysähdy. Elämään kuuluu muutos. Se mitä on tänään, sitä ei ehkä ole huomenna.

Rukoukseen kuuluu pitkäjänteisyys ja kärsivällisyys. Rukous ei ole magiaa. Rukouksella ei pyritä muuttamaan Jumalaa meidän tahtomme mukaiseksi. Rukous on avoimuutta Jumalan uutta luovalle tahdolle. On paljon helpompaa sulkea silmät elämän kipeiltä asioilta – kuin katsoa silmät avoimina sitä, mitä Jumalalla on meille tulevaisuudessa annettavana.

Pienet lapset ovat suloisia. Mutta tuskin on olemassa sitä äitiä, joka toivoisi, että lapsi jättäisi kasvamatta ja pysyisi aina pienenä vauvana. Näinkin toki joskus käy – mutta silloin on kyse hyvin surullisesta asiasta, kehityshäiriöstä ja vammasta. Normaalia on, että lapsi kasvaa – elämä muuttaa muotoaan. Ei voi pysähtyä siihen, mikä oli. Eikä tämä tietenkään koske vain lapsia – kyllä me kaikki aikuisikää elävät tiedämme, että muutosta tapahtuu koko ajan – suuntaan tai toiseen. Jotain jää taakse, jotain uutta ja muuta on edessä.

Tänään rukoussunnuntai kutsuu meitä avaamaan silmämme ja mielemme kohti tulevaisuutta. Ja vieläpä tekemään sen rohkeasti. Evankeliumi, jonka äsken luin, on Jeesuksen vastaus opetuslapsien pyyntöön. Pyyntöön, että hän opettaisi heidät rukoilemaan. Yksi osa opetusta on Isä meidän rukous – mutta myös tämä tänään luettu katkelma.

Katkelman alkuosa opetti sitä, että rukoukseen kuuluu kärsivällisyys. Rukoilija on kuin naapuri, joka vetoaa toisen apuun yllättävässä tilanteessa. Lähi-Idän maissa vieraanvaraisuus oli – ja on –kunnia-asia. Jopa silloin, kun vieras tulee yllättävään aikaan. Siksi käytiin naapurista pyytämään apua – ei haluttu menettää kasvoja. Vertaus ei kuvaa sitä, että Jumala olisi kuin tuo isäntä, joka ei millään olisi halunnut nousta vuoteeltaan enää ylös. Opetus on – että jopa ihmiset suostuvat auttamaan – kuinka paljon ennemmin hyvä Jumala haluaa niin tehdä. Rukoilkaa siis kärsivällisesti.

Opetuksen toisessa osassa on Jeesuksen tuttu kehotus: ”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.”

Kun pyydämme, etsimme tai kolkutamme, on katse aina eteenpäin. Silloin odotus suuntautuu tulevaan. Jotain uutta odotetaan tapahtuvaksi. Edessä on uutta löydettävää. Ovi avautuu – vaikka se nyt näyttää olevan kiinni.

Joskus puhutaan vanhoista hyvistä ajoista. Ehkä niitä on joskus ollutkin. Joka tapauksessa on myös totta, että aika kultaa muistot. Mutta pitäytyminen siihen, mikä on vanhaa, siihen, mikä on mennyttä – on uhkaamassa aina silloin tällöin. Aina on vaikea luopua. Mennyt on turvallista, koska me tunnemme sen, mikä on jäänyt jo taaksemme. Uuteen sisältyy aina yllätyksen mahdollisuus. Löydämme jotain, mitä emme halua. On muutettava ajatuksia ja asenteita. Tai eteen aukeneekin ovi, jollaista emme osanneet odottaa.

Rukous rohkaisee meitä katsomaan eteenpäin ja odottamaan Jumalalta tulevaisuutta.

Kasvaako usko? Muuttaako se muotoaan? Onko kristillinen usko luonteeltaan ikään kuin paketti, joka on aina sama. No – arvaat kyllä mikä on minun vastaukseni tähän. Uskossa ei ole kyse siitä – ei siitä huolimatta, että meillä on joitakin uskon ilmaisuja, jotka pysyvät vuosisadasta toiseen samoina – kuten esimerkiksi se uskontunnustus, johon jokaisessa jumalanpalveluksessa liitymme yhteen ääneen. Usko ei kuitenkaan ole kivestä tehty. Usko Jumalaan ja Kristukseen on luonteeltaan elävä, kasvava ja muuttuva. Jos olet seurannut Kristusta pitkään – tiedät tämän omasta elämänkokemuksestasi.

Mutta tiedämme myös suuria oivalluksia, jotka ovat muuttaneet koko uskon tulkintaa. Eräs kaikkein tutuin meille varmasti on se muutos, jossa Martti Luther sai olla mukana. Löytö, että Jumalan hyväksyntää ei tarvitse ansaita – se on lahjaa, armoa. Armo on kaiken keskellä. Jumalan rakkaus on kaiken keskellä.

Mutta on löytöjä, jotka ovat henkilökohtaisia. Jumalan todellisuus voi avautua aivan uudella tavalla. Ole sille elämässäsi avoin. Rukoile: pyydä, etsi ja kolkuta. kristus lupaa: saat, löydät ja ovet avautuvat.

Yksi meistä

Saarna Loviisan kirkossa 3.5.2015  4. sunnuntai pääsiäisestä.

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:

    ”Jos noudatatte käskyjäni, te pysytte minun rakkaudessani, niin kuin minä olen noudattanut Isäni käskyjä ja pysyn hänen rakkaudessaan.
Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi. Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta. Te olette ystäviäni, kun teette sen, minkä käsken teidän tehdä. En sano teitä enää palvelijoiksi, sillä palvelija ei tunne isäntänsä aikeita. Minä sanon teitä ystävikseni, olenhan saattanut teidän tietoonne kaiken, minkä olen Isältäni kuullut. Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy. Kun niin teette, Isä antaa teille kaiken, mitä minun nimessäni häneltä pyydätte. Tämän käskyn minä teille annan: rakastakaa toisianne.”

Joh. 15: 10-17

Rakkaat kristityt!

Tänään meillä on kirkossa jälleen iso osa ensi kesän rippikoululaisista. Kutsuttuina olette myöskin te rippikoululaisten vanhemmat.

Sanna halusi laulaa tässä messussa. Kuulimme tuon laulun ”One of us” jos Jumalalla olisi nimi – mikä se nimi olisi? Jos sinulla olisi yksi kysymys, mitä kysyisit häneltä? Jos Jumalalla olisi kasvot – miltä hän näyttäisi ja haluaisitko nähdä hänet – jos se tarkoittaisi, että sinun pitäisi uskoa sellaisiin asioihin kuin taivas, Jeesus ja pyhät?

Niin – tämän äärellä me oikeastaan rippikoulussa olemme. Tämän äärellä me olemme tänään myös täällä kirkossa. Onko Jumalalla kasvot? Onko hän yksi meistä? Niinhän me kristityt uskomme.

Tämän rippikouluryhmän kanssa me olemme kokoontuneet jo pari kertaa – sen lisäksi, että he ovat ahkerasti käyneet tutustumassa niin messuihin kuin muihinkin seurakunnan tilaisuuksiin. Eräs piirre on kiinnittänyt minun huomioni – eikä se piirre ole voinut jäädä huomioimatta keneltäkään, joka noissa kokoontumisissa on ollut läsnä. Se piirre on tämä: kysymyksiä riittää. Eikä mitä tahansa kysymyksiä, vaan oleellisia, vaikeita kysymyksiä.

Elämän peruskysymysten esittäminen kertoo hyvästä elämänasenteesta. On tärkeä taito osata asettaa asioita kyseenalaiseksi. Toki on sitten myös tärkeä taito osata kuunnella ja pohdiskella yhdessä. ”Etsikää, niin te löydätte.” –sanoi Jeesus kerran. Vuosien varrella minulle on käynyt selväksi, että etsiminen ja löytäminen on koko elämän mittainen juttu. Ei ole vain niin, että jonakin päivänä oivallan: näin tämä elämä on, tällainen on Jumala ja tuollainen on Jeesus… ja sitten kaikki olisi jotenkin selvää. Ei suinkaan. Etsiminen ja löytäminen ovat elämän mittaisia juttuja. Kyse on asenteesta elämää kohtaan.

Jos Jumalalla olisi nimi… mikä se mahtaisi olla? Tai jos hänellä olisi kasvot – haluaisitko ne nähdä? Millaiset ne olisivat?

Olen rippikoulussa monesti aikaisemmin opettanut näin: Kun minä sanon jotain Jumalasta – niin tietäkää, että Jumala ei ole sellainen. Ja voin tuon opetuksen toistaa yhä. Kun sanon jotain Jumalasta – hän ei ole sellainen. En tietenkään tarkoita, että haluan pimittää jotain tai valehdella. Tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että Jumala on aina enemmän kuin mitä kukaan meistä voi hänestä sanoa. Jumala on ja pysyy salaisuutena. Hän ei ole meidän toiveittemme täyttymys. Hän ei ole olemassa, että meillä olisi hyvä olla. Hän on, koska hän on. Hän on koko olevaisuuden perusta. Hän ei mahdu mihinkään määrittelyihin. Me voimme tietää hänestä vain sen, minkä hän itse näkee meille hyväksi kertoa. Tästä muuten johtuu se, miksi olen jo aika moneen kysymykseen ehtinyt vastata rippikoululaisille: en tiedä. Jumala on salaisuus – ja me olemme sen varassa, mitä hän näkee hyväksi kertoa itsestään.

Ja sitten tullaan siihen, mistä tämän sunnuntain Raamatun kohdat puhuvat. Meidän uskomme mukaan Jumala on tullut ihmiseksi. Hän tuli yhdeksi meistä. Jumala tuli ihmiseksi Jeesuksessa. Siksi Jeesuksen seuraajat saattoivat sanoa: ”Me olemme itse nähneet, me olemme käsin koskettaneet.” Mitä he näkivät ja kuulivat silloin pari tuhatta vuotta sitten:

He näkivät mitä on rakastaminen. He näkivät kuinka Jeesus osoitti huolenpitoa ja hoivaa erityisesti niille, jotka jotenkin olivat kelkasta pudonneita. Syrjäytyneitä – niin kuin nykyisin sanoisimme. Siellä olivat sairaat, siellä olivat köyhät, siellä olivat ne, joita kutsuttiin syntisiksi. Jeesus rakasti. Näin hän paljasti meille ihmisille Jumalan mielenlaadun: rakkauden. Hän rakasti niin, että antoi jopa henkensä meidän puolestamme.

”Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi. Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.”

Taivas on maan päällä – siellä, missä rakkaus toteutuu. Taivas ei ole maan päällä – taivas on jotain, joka odottaa toteutumistaan. Me olemme kahden maailman kansalaisia. Olemme monenlaisen keskeneräisyyden keskellä, kaipauksen ja ikävän keskellä – mutta sydän tietää: Jumala on, taivas on. Meidän kaipauksemme on vahva todiste sen puolesta. Ilo voidaan aavistaa – koska Jumala tuli ihmiseksi, yhdeksi meistä. Hän on Jeesuksessa paljastanut meille rakkautensa. ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.”