Armahtakaa!

Saarna Loviisan kirkossa 28.6.2015.
5. sunnuntai helluntaista. ”Armahtakaa!”

Juuri siihen aikaan Jeesuksen luo tuli ihmisiä, jotka kertoivat Pilatuksen surmauttaneen uhraamaan tulleita galilealaisia, niin että heidän verensä oli sekoittunut uhrieläinten vereen. Jeesus sanoi siihen: ”Luuletteko, että he olivat suurempia syntisiä kuin kaikki muut galilealaiset, koska saivat tuollaisen lopun? Eivät suinkaan – samalla tavoin te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny. Entä ne kahdeksantoista, jotka saivat surmansa, kun Siloan torni sortui heidän päälleen? Luuletteko, että he olivat syyllistyneet johonkin pahempaan kuin muut jerusalemilaiset? Eivät suinkaan – yhtä lailla te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny.”

Luuk. 13: 1-5

Rakkaat kristityt!

Meidän aikamme täyttyy viihteestä. Viihdesarjat ja sketsit seuraavat toisiaan. On hyvä, jos elämään kuuluu paljonkin asioita, jotka saavat meidät iloitsemaan ja nauramaan. Me tarvitsemme sitä. Aivan erityisesti me tarvitsemme sitä, että voimme iloita yhdessä läheistemme ja ystäviemme kanssa. Me tarvitsemme leikinlaskua, me tarvitsemme kykyä nähdä arkisessa elämässämme huvittavia puolia.

Mutta me tarvitsemme elämäämme myös toista puolta. Me tarvitsemme myös elämän vakavaa ulottuvuutta. Elämä on välillä otettava vakavasti ja tosissaan. Viihteellä kyllästetty aika usein unohtaa sen. Kaikki ei ole kevyttä. Meidän aikanamme joku ehtisi tehdä Pilatuksen verilöylystä jännittävän ja viihdyttävän elokuvan – samoin kuin tornin kaatumisesta olisi tehty vähintäänkin dokumentti. Mutta, oikeasti elämä ei ole helppoa. Elämään kuuluu yhtenä ulottuvuutena syvyys. Pinnallisuus ja kaiken viihteellistäminen jättää lopulta onton olon.

Evankeliumi kertoi meille siis tänään tilanteesta, jossa Jeesuksen luo tultiin kertomaan Pilatuksen toteuttamasta verilöylystä. Pilatus oli surmauttanut ihmisiä, jotka olivat tulleet Jerusalemiin temppeliin uhraamaan. Jeesus muistutti tuossa kohtaamisessa myös kahdeksastatoista ihmisestä, jotka olivat jääneet kaatuneen tornin alle. Kuinka näin voi käydä? Miksi Jumala sallii?

Kysymys siitä, miksi Jumala sallii pahan tapahtua – ei kysymyksenä ole jäänyt mitenkään historian hämärään. Yhä vielä kysymys tulee vastaan. Ja yhä vielä se jää vastausta vaille. Et saa siihen vastausta tänäänkään. Elämä ei ole yksinkertaista. Vain harva elämän peruskysymys on yksinkertaisen vastauksen päässä tai yksinkertaisesti vastattavissa.

Jeesukselle esitettiin oletus – että verilöylyn tai onnettomuuden uhreiksi joutuneet olisivat olleet muita syntisempiä. Jeesus kuitenkin torjuu tuollaisen oletuksen. Ei elämä ratkea tuolla tavoin yksinkertaisesti. On yllättävää kuinka tuon kaltainen maaginen ajattelu elää edelleen. Ei Jumala ole valvomassa sitä, mitä satut tänään tekemään ja maksa sitten sen mukaisesti. Ei Jumala suostu yleisvastaukseksi meidän kysymyksiimme ja tarpeisiimme. Elämän salaisuudet ovat toisenlaisia – elämän lainalaisuudet ovat toisenlaisia. Jumala on jotain muuta kuin vastaus meille. Hän on elämän perusta – ja sellaisena käsittämätön ja suuri salaisuus.

Jobin kirjassa Elihun puhe Jumalasta on hyvin viisasta:

Jos sinä teet syntiä, mitä se häntä liikuttaa?
Jos teet vielä enemmän syntiä, mitä se hänelle merkitsee?
Tai jos elät oikein, mitä hän siitä hyötyy?
Mitä sinä pystyisit hänelle antamaan!
Ihmistä, itsesi kaltaista, sinun syntisi satuttavat,
ihmisten hyväksi koituu se, että elät oikein.”

Paavali jatkaa vähän samaa teemaa kuullussa Roomalaiskirjeen katkelmassa:

Älkäämme siis enää tuomitko toisiamme. Katsokaa sen sijaan, ettette saata veljeänne kompastumaan ja kaatumaan… Pyrkikäämme siis rakentamaan rauhaa ja vahvistamaan toisiamme.”

Elämän mittaan me kohtaamme monenlaisia kipeitä ja vaikeita asioita. Joillekin asioille meillä toki on selityksiä – mutta paljon on sellaista, mikä ylittää meidän ymmärryksemme. Silloin on helppo sysätä syy jonkun muun niskaan. Jos syytä ei voi sysätä toisen ihmisen päälle – voimme sysätä sen vaikka Jumalan niskaan. Miksi ihmeessä on niin?

Sen sijaan voisi olla aiheellista oppia, että me ihmiset tarvitsemme toisiamme. Toki on niin, että tarvitsemme toisiamme yhdessä iloitsemiseen – mutta tarvitsemme toisiamme myös yhdessä kuormien ja elämän kivun kantamiseen. Tarvitsemme kättä, johon tarttua, olkaa johon nojata. Tarvitsemme korvaa kuulemaan – tarvitsemme toistemme ajatuksia pohtimaan ja pysähtymään.

Päivän evankeliumi, sai minut pohdiskelemaan kahta teemaa. Ensimmäinen oli tämä kärsimyksen teema. Mutta toinen oli kysymys: Mistä on käännyttävä ja mihin? Missä kohden olisi mieleni muututtava, asenteiden vaihduttava? Siihen evankeliumi päättyy: ”Yhtä lailla olette kaikki tuhon omia, ellette käänny.” Mistä on käännyttävä ja mihin? Taustalla oleva kreikankielen sana metanoia – tarkoittaa tarkasti mielen muutosta.

Lutherin eräs selitys synnille oli, että synti on käpertymistä omaan itseen. Synti saa meidät pyörimään oman napamme ympärillä. On käännyttävä ulos, pois tuijottamasta omaan napaamme. Pois jopa siitä, että uskomme olisi vain oman itsemme ja tunteidemme ja tunnelmiemme ympärillä pyörimistä. Kristus kutsuu meidät luottamaan Jumalaan – antamaan uskomme hänelle. Ja hän kutsuu meidät rakastamaan toisiamme: Näkemään ja kuulemaan toisiamme, ojentamaan auttavan kätemme sinne, missä sitä tarvitaan.

Jos kyselet tänään, mitä on kääntyminen, voin antaa sinulle yhden neuvon. Käänny sen puoleen, joka tarvitsee lähelläsi apuasi. Käänny yksinäisen puoleen, käänny surevan puoleen, käänny menetyksen kokeneen puoleen, käänny sairaan puoleen… ja osoita rakkauttasi. Vanhat hengelliset opettajat neuvovat uskossa käytännöllisyyteen. Kristus kohdataan kärsivissä ja köyhissä.

Päivän aihe: ”Armahtakaa” – johtaa meidät uskonelämän ytimeen.

Liikkeelle!

Saarna Loviisan kirkossa 14.6.2015
3. sunnuntai helluntaista. ”Kutsu Jumalan valtakuntaan.”

Kun he tekivät taivalta, muuan mies sanoi Jeesukselle: ”Minä seuraan sinua, minne ikinä menetkin.” Jeesus sanoi hänelle: ”Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi.”

    Eräälle toiselle Jeesus sanoi: ”Seuraa minua!” Tämä vastasi: ”Herra, anna minun ensin käydä hautaamassa isäni.” Mutta Jeesus sanoi hänelle: ”Anna kuolleiden haudata kuolleensa. Lähde sinä julistamaan Jumalan valtakuntaa.”
    Vielä eräs toinen sanoi: ”Herra, minä seuraan sinua, mutta anna minun ensin käydä hyvästelemässä kotiväkeni.” Hänelle Jeesus vastasi: ”Joka tarttuu auraan ja katsoo taakseen, ei ole sopiva Jumalan valtakuntaan.”

Luuk. 9: 57-62

 Rakkaat kristityt!

Tuolla kirkon läntisellä seinällä on tuttu vanha alttaritaulu. Sehän on kuvaus kirkastusvuorelta. Ylhäällä on Jeesus ja Mooses ja Elia. Alhaalla ovat Pietari, Jaakob ja Johannes. Pietari ehdotti majojen tekemistä, koska vuorella oli hyvä olla. No – majoja ei tehty, vuorelta tultiin hyvin nopeasti alas arkeen.

Jostain syystä, tuo kohtaus nousi vahvasti mieleen, kun pysähdyin tämän sunnuntain evankeliumin ääreen. Minulle majojen rakentaminen kirkastusvuorelle olisi ollut kuva pysähtymisestä ja paikoilleen asettumisesta. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista. Se ei ollut mahdollista silloin – eikä se ole mahdollista vieläkään. Paikoilleen jääminen ja pysähtyminen ei ole uskon luonteen mukaista.

Kiusaus pysähtyä aloilleen – jäädä siihen hyvään, mikä on ollut – on ollut varmasti kristittyjen kiusauksena todellisuutta jo tuolta Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen ajoista. Kiinnittyminen menneeseen on turvallista. Olisi mukava tehdä kaikenlaisia majoja ja asettua niihin asumaan ja nauttimaan turvallisesta levosta. Kristittynä eläminen ja kristillinen usko ei ole luonteeltaan paikalleen pysähtymistä.

Päivän evankeliumi vie meidät kristityn polun alkuun. Jeesus ja opetuslapset ovat matkalla. Heidän seuraansa tulee muuan mies, joka lupaa seurata Jeesusta mihin tahansa. Tuolle ensimmäiselle mukaan pyrkijälle Jeesus vastaa: ”Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi.”

Ei ole paikkaa mihin pysähtyä. Matka vain jatkuu. Haluatko sitä? Kristuksen seuraaminen merkitsee keskeneräisyyteen suostumista. Ei ole vielä aika asettua paikoilleen. Ollaan matkalla kuin aikoinaan Jumalan kansa tiellä Egyptistä kohti luvattua maata.

Matkalle sattui toinenkin mies. Häntä Jeesus kutsui seuraansa: ”Seuraa minua!” Tämä halusi kuitenkin haudata ensin isänsä. Tämä tuskin tarkoittaa sitä, että kyseisen henkilön isä olisi ollut kuollut. Oletettavasti kyse oli siitä, että ensin on huolehdittava vanhempien hoitoon liittyvästä vastuusta – sen jälkeen, sitten joskus myöhemmin, voin lähteä seuraamaan. Ei siis vielä – joskus toiste. Vielä en ota tarjottua tehtävää vastaan.

Kolmas puolestaan olisi halunnut käydä heittämässä hyvästit. Tämäkään ei ollut sopivaa. Hänelle Jeesus vastasi: ”Joka tarttuu auraan ja katsoo taakseen, ei ole sopiva Jumalan valtakuntaan.” Sen, joka tarttuu auraan, on pidettävä katse eteenpäin – muuten vaot ovat ihan mitä sattuu. Taakse katsominen ei auta – on uskallettava katsoa eteenpäin.

Kun näiden tekstien äärellä painiskelen, minun eteeni avautuu kaksi hyvin erilaista näkökulmaa.

Ensimmäinen näkökulma on hyvin henkilökohtainen. Se on kysymys, jonka voin esittää itselleni tai sinulle. Olenko kuullut kutsun? Tai oletko kuullut kutsun? Jos olen – mitä olen vastannut? Jos olet – mitä sinä olet vastannut?

Kristus kutsuu seuraamaan. Kristittynä eläminen on seuraamista – kyse on paljon enemmästä kuin mielipiteistä tai ajatuksista tai uskomuksista. Kyse on seuraamisesta. Kyse on tavasta elää. Kyse on asenteesta itseen ja toisiin ihmisiin. Kyse on suhteesta Jumalaan – koko elämän perustaan. Kyse on henkilökohtaisista haasteiden ottamisista. Voinko suostua hänen palvelukseensa, joka sanoo olevansa Rakkaus. Elämä ei odota – se avautuu elettäväksi juuri nyt.

Kutsu on siitä upea, että se antaa luvan katsoa eteenpäin – ja jättää menneisyys taakse. Siitä on anteeksisaamisessa kyse. Voin lopettaa menneisyyden kantamisen – vaikkei menneisyys miksikään muutu. Saan katsoa eteenpäin – edessä avautuvaa maisemaa. Saan nähdä mitä on ympärillä. Voin katsella maailmaa, ja kohdata heidät, joita kohdalle osuu.

Toinen näkökulma on toisenlainen. Se on seurakunnan tai kirkon näkökulma. Yhteisönäkin olisi paljon helpompi Pietarin ja muiden opetuslasten kanssa ryhtyä rakentamaan kaikenlaisia majoja. Tässä on hyvä – pysytään tässä. Tehdään niin kuin ennenkin. Mutta elämä vain kulkee eteenpäin. Siihen mikä on ollut, ei voida pysähtyä. Elämä ympärillä muuttuu koko ajan. Elämä määrittelee uskon sisällön ja ilmaisun – ei vanhat traditiot. Usko on luonteeltaan dynaamista, muuttuvaa, elävää. Elämä on ensin – tämä Jumalan luoma elämä on ensin. Uskoa ilmaisevat tekstit ovat sen elämän selitystä ja kuvausta.

Kristus kutsuu meitä seuraamaan häntä. Hän kutsuu meitä jokaista erikseen – mutta yhtä lailla hän kutsuu meitä seuraamaan häntä myös yhdessä. Kristuksen armo ja rakkaus on luonteeltaan uudistavaa – älä jää siihen mikä oli. Tartu siihen, mikä on ja tulee.

Matkalla olijan katse ei useinkaan yllä kovin kauas. Mutkan taakse on vaikea nähdä. Siksi on hyvä tietää, että Kristus kulkee vierellä ja vie meitä eteenpäin. Hän sanoo: ”Tule ja seuraa minua!”