Vain elämää

Saarna Loviisan kirkossa 20.9.2015. 17 sunnuntai helluntaista ”Jeesus antaa elämän”.

Jeesus sanoi juutalaisille:
”Totisesti, totisesti: ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän. Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika. Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken, mitä itse tekee. Hän näyttää Pojalle vielä suurempiakin tekoja, sellaisia, että hämmästytte. Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo.”

Joh. 5: 19-21

Rakkaat kristityt, hyvät matkakumppanit.
Mitä on kristillinen usko? Mitä tai millaista on hengellinen elämä? Tai mitä se on, kun tämän sunnuntain aiheena on ”Jeesus antaa elämän”? Mitä on olla kristitty? Mitä on usko? Miltä se tuntuu? Onko minulla sitä? Voiko uskon jostain nähdä? Mitä on kristillinen oppi?

Aina välillä on sellainen olo, että tahtoisin kuin heittää palapelin palat ilmaan ja katsoa, mitä tästä oikein tulee.

Kun aiheena on ”Jeesus antaa elämän” – ovat oppilauselmat mielestäni hyvin kaukana. Kun elämänilo ja –halu tarttuvat on enemmän kyse kokemuksesta. Elämä tuntuu elämältä.

Koko kristilliseen uskoon liittyy oikeastaan vähän tämän suuntainen lähestymistapa. Näin ainakin tahdon uskoa. Tarkoitan tätä – kaikki oppilauselmat, myös ne, jotka löydämme Raamatun lehdiltä, tai vaikka luterilaisista tunnustuskirjoista – kuvaavat jotain, joka on ensin. Raamatun kirjoittajat ovat halunneet sanoittaa sellaista, minkä sanoittaminen on vaikeaa. He ovat sanoittaneet kokemustaan Jumalan läsnäolosta ja todellisuudesta. Evankeliumin kirjoittaja on sanoittanut sitä kokemusta, joka hänelle syntyi seuratessa Jeesusta läheltä. Mutta kokemus tuosta yhteydestä on ensin – sen jälkeen se on tavalla tai toisella yritetty sanoittaa.

Tuota kristittynä elämisen kokemusta mekin tämän ajan kristityt, uskovat ihmiset yritämme sanoittaa – kukin hieman eri tavalla.

Joitakin yhteneviä piirteitä voidaan ehkä löytää. Eräs vertauskuva, jota kristityn elämästä käytetään, on tie. Olemme tien kulkijoita. Sen tien kulkijoita, josta Jeesus sanoo: ”Minä olen tie.”

Tuolla tiellä on monenlaisia vaiheita. Eri aikoina ja eri perinteissä tuota tietä on kuvattu hieman eri tavalla. Hyvin monista kuvauksista voidaan kuitenkin löytää samankaltaisia piirteitä. Eräs tapa hahmottaa kristityn tietä on kuvata kolmea erilaista vaihetta.
Ensimmäinen näistä vaiheista on luonteeltaan ihmettelyä. Ehkä tunnistat tämän vaiheen. Se on sellainen uskonelämän vaihe, jolloin on aivan kuin herännyt ihmettelemään Jumalan todellisuutta. ”Tämä koskee minua” – on tuolle vaiheelle tunnusomainen kokemus. Tuolle tien pätkälle on ominaista Jumalan ja hänen hyvin lahjojensa rakastaminen. Jumalan hyvyys, kaikki se, mitä hän meille lahjoittaa puhuttelee ja koskettaa ja kutsuu Jumalan yhteyteen.

Toinen uskonelämän vaihe on sitten aivan toisenlainen. Tuohon vaiheeseen liittyy monenlaista irti päästämistä ja luopumista. Elämässä me joudumme luopumaan milloin mistäkin. Huomaamme, että kuolema on totta. Joudun luopumaan erilaisista asioista yhä uudelleen ja uudelleen. Luopuminen voi koskea omaisuutta, terveyttä, nuoruutta, läheisiä. On luovuttava omistamisesta, kuluttamisesta tai vallasta. Luopumisen vaihe johtaa usein kokemukseen Jumalan poissaolosta. Onko minun luovuttava uskostanikin? Tämä on uskonelämän vaihe, jota ei kaiketi kukaan halua. Siinä ei ole mitään ihanaa. Kukaan ei iloitse sellaisesta vaiheesta, jolloin joutuu kipeästi kyselemään, missä Jumala on? Missä Jeesus olet? Onko valoa näkyvissä edes tunnelin päässä?

Tätä kuvaa hyvin psalmikirjoittajan sana:
”Pelasta minut, Jumala! Vesi on noussut kaulaani saakka.
Olen vajonnut pohjattomaan liejuun, jalkani ei tavoita lujaa maata. Olen joutunut vetten syvyyksiin, pyörre tempaa minut mukaansa.
Minä olen väsynyt huutamaan, kurkkuni on käheä. Silmäni hämärtyivät, kun odotin sinua, Jumala. (Ps.69:1-3)

Kolmas hengellisen elämän vaihe on parantuminen. Silloin usko löytää tien arkeen. Usko ei elämässä olekaan enää jotenkin irrallinen saarekkeensa, vaan jotenkin löytyy se, että oikeastaan kaikki elämä on mitä syvimmin hengellistä. Ei ole mitään elämän aluetta, mikä olisi irrallaan Jumalan todellisuudesta. Mieli alkaa avautua toisten hädälle, oikeudenmukaisuudelle. Voin huomata myötä kärsiväni muiden kanssa. Arkikristillisyys saa arvonsa.

Jumalan todellisuus tulee entistä syvemmäksi – mutta kyse ei ole enää minun omasta jutustani. Yhteinen usko tuntuu tärkeältä, on tärkeä saada jakaa asioita toisten kanssa. Yhteinen hiljentyminen, yhteinen rukous yksityisen rukouksen rinnalla löytää vähitellen paikkansa. Usko ei ole tunteita – tai ainakaan vain tunteita.

Tunnistatko itsesi jostain? Sijoitatko itsesi johonkin kohtaan tietä? Ne kaikki kohdat ovat samalla tiellä. Ne ovat myös vaiheita, jotka voivat kestää vuosia – ja jotka voivat toistua uudelleen ja uudelleen. Sisäisessä maailmassa tapahtuu jotain.

Jeesus antaa elämän. Jeesus herättää kuolleista.

Elämä ei ole yhtä onnellista auvoa. Elämä on iloa ja surua. Elämään kuuluu elämän keveys – kuin myös hyvin syvissä vesissä kulkeminen. Elämään kuuluu syntymä, uudet löydöt ja ihmetyksen aiheet – mutta elämään kuuluu myös kuolema, luopuminen ja irrottaminen. Kaikki on elämää ja elämän rikkautta.

Kristus herättää kuolleista – niin tässä ajassa uudestaan ja uudestaan – kuin myöskin ruumiillisen kuoleman jälkeen. Kuolema ei ole piste elämän jälkeen, vaan aina kaksoispiste tai pilkku, jonka jälkeen seuraa jatkoa.

 

Tervetuloa!

Saarna Loviisan kirkossa työkauden avajaisissa 13.9.2015.
16. sunnuntai helluntaista

Jeesus sanoo:
    ”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.
    Silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!
    Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.”

Matt. 6: 19-24

Rakkaat kristityt!

Tämän sunnuntain aiheena on ”Jumalan huolenpito”.  Aihe tuntuu kovin ajankohtaiselta. Ajankohtaiseksi aiheen tekee se pakolaisten aalto, joka Afrikasta, Lähi-Idästä ja Afganistanista tuntuu pyyhkäisevän yli Euroopan aina tänne koti-Suomeen asti.

Missä on Jumalan huolenpito? Kuinka on mahdollista, että elämä maailmalla käy niin sietämättömäksi ja vaaralliseksi, että on lähdettävä vaarallisille matkoille yli merien ja yli rajojen, matkalle henkensä uhalla.

Aika ajoin Jumalan huolenpito ja rakkaus tulee asetetuksi kyseenalaiseksi, kun näemme ympärillämme pahuutta ja selvää huolenpidosta paitsi jäämistä. Näin on niin silloin, kun näemme kuvia nälkäisistä tai kuvia sodan uhreista. Kuinka tämä on mahdollista? Kuinka Jumala sallii?

Ongelmalla on hieno nimi: teodikea ongelma? Kuinka Kaikkivaltias Jumala voi sallia pahan eikä poista pahaa maailmasta. Ongelmaa ei ole ratkaistu – eikä sitä ratkaista nytkään. Maailmassa oleva pahuus vetää hiljaiseksi.

Kuitenkin monesti kysymys siitä, kuinka Jumala sallii – voidaan aiheellisesti muuttaa muotoon: Kuinka me sallimme, kuinka ihmiset sallivat. Maa tuottaa edelleen ravintoa kaikille. Sodat ovat edelleen ihmisten ratkaisuista ja vallanhalusta kiinni. Mikä ajaa ihmiset toisiansa vastaan. Miksi vastuu pitäisi siirtää Jumalalle – kun se kuuluu ihmisille. Mikä ihme ihmiskuntaa riivaa?

Rakkaat kristityt. Irrottaminen on vaikeaa. Luopuminen on vaikeaa. Kuoleminen lakkaa vasta kuolemassa. On lukematon määrä asioita, joista otteen irrottaminen on vaikeaa. Halusimme tai emme, me jätämme joka päivä asioita taaksemme. Näin on ainakin sen jälkeen, kun on saavutettu jonkinlainen keski-ikä. Mahdollisuudet vähenevät – vaikka kuinka olisi halu riippua kiinni elämän moninaisuudessa.

Kun mietin maailman todellisuutta, voin nähdä nopealla silmäyksellä heti pari merkittävää asiaa.  Ensimmäinen asioista on raha – tai muu omaisuus. Toinen merkittävä asia on valta. Jos ihmiskunta ei olisi niin sidottu näihin kahteen – elämä mahtaisi olla paljon rauhallisempaa. Monen monta tuskaa ja kiistaa nousee siitä, että näistä kahdesta pidetään kynsin ja hampain kiinni. Toki voi olla, ettei ilman näitä elämä olisi kehittynyt sellaiseksi kuin sen kaikkine teknisine keksitöineen nyt on.

Vallanhimo synnyttää sotia, rahanhimo estää jakamasta hyvää muille. Hyvät perustelut löytyvät aina molemmille.

Mistä minä en voi luopua? Mistä sinä et voi luopua? Missä on meidän aarteemme? Kuuluvatko minun aarteeni siihen aarteiden sarjaan, joka katoaa. Kuuluvatko aarteeni kulutuksen piiriin? Vai kestävätkö aarteeni ajan kulutusta? Ovatko ne kenties ikuisia aarteita – vai sellaisia, jotka vain tuovat minulle iloa aikansa? Aarre sitoo sydämen – joko tänne, tai Jumalan todellisuuteen.

Miten näen ympärilläni olevat asiat? Näenkö ympärilläni vain omia tarpeitani? Näenkö vain sen, mikä minulta puuttuu? Näenkö kenties ympärilläni Jumalan todellisuuden, luomistyön ihmeen, yhteyden – jonka rakkaus ja välittäminen synnyttävät. Miten katson maailmaa?

”Silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!” –sanoi Jeesus.

Miten näet maailman? Miten näet elämän?

Kun kuuntelemme tämän päivän uutisia olemmeko huolissamme siitä, että sotaa pakenevat ihmiset saisivat avun? Vai olemmeko me huolissamme siitä, että heistä osa tulee tänne? Jos pakolaisten saapuminen Suomeen jatkuu 200 hengen päivävauhtia – on aivan selvää, että he löytävät tiensä myös meidän keskellemme. Toivotatko tervetulleeksi?

Meidän tehtävämme on toivottaa heidät tervetulleiksi. Meidän tehtävämme on etsiä siihen käytännön mahdollisuudet? Se on kristityn kutsumus.

Joitakin suunnitelmia on jo tehty – mutta on selvää, että asiat konkretisoituvat lähiviikkojen ja – kuukausien aikana. Nyt on tärkeintä, että haluamme toivottaa tervetulleiksi.

Jumalan huolenpito – se, joka on tämän päivän aiheena – ei ensisijaisesti tapahdu ”ihmeiden kautta”. Jumalan huolenpito sisällä luomakunnassa, jonka hän on luonut. Maa antaa satonsa ruoaksi kaikille. Se on ihmeellistä. Mutta yhtä ihmeellistä on se, että hän käyttää sinua ja minua huolenpitonsa välineenä koskettaessaan meidän sydämiämme siten, että avaamme sydämemme hädän alaiselle ja löydämme keinot auttamiseen.

Tänään vietämme seurakunnassamme työkauden alkajaisia. Tänään jos milloin, minulla on sellainen olo, että nyt ei voi tietää, mitä tuleva työkausi tuo tullessaan. Näin siitä huolimatta, että suunnitelmia on tehty. Voi olla, että maailmamme on vuoden kuluttua toisenlainen – ja sen mukaan työ sitten ajan kanssa elää.

Jumalan huolenpito on tarjolla – niin kauan kuin avaamme sydämemme toisille ja avaamme silmämme näkemään sen kaiken hyvän ja kaikki mahdollisuudet, mitä ympärillämme on.