Asennetta

Jeesus sanoi opetuslapsille:
”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’
Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’
Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’
Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’
Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.”

Matt. 25: 31-46

Rakkaat kristityt!

Vuosi sitten Suomessa ei juurikaan puhuttu pakolaisista. Toki pakolaisia ja muita maahan muuttajia on tullut monen monen vuoden aikana – mutta vain muutamia satoja ja tuhansia. Nyt pakolaiskysymys on lähes jokaisen huulilla. Tänään ajattelin avata erään näkökulman.

Ennen kuin ensimmäistäkään Uuden Testamentin kirjaa tai kirjettä oli kirjoitettu – oli Aleppoon perustettu kristillinen seurakunta. Parituhatta vuotta sitten. Muutaman kymmenen kilometrin päässä oli Antiokia – jossa Uuden testamentin mukaan Kristuksen seuraajia ensimmäiseksi alettiin kutsua kristityiksi. Ollaan niillä seuduilla jonne Saulus Tarsolainen – myöhemmin nimellä Paavali tunnettu apostoli – jatkoi matkaansa kohdattuaan Kristuksen Damaskoksen tiellä. Kun uutisista kuulet Aleppon kaupungin nimen – tiedä, että puhutaan seudusta, jossa kristillinen kirkko syntyi. Puhumme seudusta, jossa kristittyjä on ollut jo lähes kaksituhatta vuotta.

Ennen nykyistä Syyrian sotaa Syyriassa kristittyjä oli noin 10% väestöstä. Aleppon miljoonakaupungissa eli noin satatuhatta kristittyä. Kirkkoja oli n. 45. Nyt tilanne on aivan toinen. Kristittyjä on tietenkin paljon kuollut, heidän tilanteensa on vaarallinen. Ja on selvää, että ne jotka ovat voineet ovat lähteneet – Turkkiin, jonka raja on varsin lähellä ja sitten muualle, Eurooppaan – ja osa myös tänne Suomeen.

Kirkko elää Aleppossa edelleen –tosin paikalle ovat jääneet köyhimmät. Monet ovat työttömiä ja sen myötä on vaikea selviytyä, saada ruokaa. Katolinen Caritas järjestö tekee edelleen työtä. Ja tiedämme, että Suomesta ainakin Suomen Lähetysseura pyrkii auttamaan sodan keskellä eläviä köyhimpiä.

Hyvin vastaavanlainen tilanne on Irakissa.

Kristityt eivät ole ainoita, joilla menee huonosti ja joiden elämäntilanne on hyvin epäinhimillinen. Se, miksi kerron heistä, liittyy yksinkertaisesti vain siihen, ettemme erilaisen uskon vuoksi pitäisi heitä jotenkin ihmisinä toisenlaisina. Hätä on mahdoton ja elämän olosuhteet toivottomat.

Maahamme tulevien pakolaisten joukossa on hyvin monenlaisia ihmisiä. Heitä on monenlaisia, muslimeja, kristittyjä – ja molempia näitä varmasti hyvin monella tavalla ajattelevia. He tulevat hyvin kipeistä ja tuskallisista elämän olosuhteista.

Heissä me kohtaamme erään kärsivien joukon. Muitakin tietenkin on. Moni meidän keskellämme kärsii. Kuka mistäkin.

Kun luemme päivän evankeliumia – me löydämme sieltä eri tavoin kärsiviä. Monen siinä luetellut kohtalo muistuttaa pakolaisten kohtaloa. Vangit, sairaat, nälkäiset, janoiset, kodittomat…

Me elämme maailmassa, jossa Jeesuksen kuvaamat ihmisten kohtalot ovat täyttä totta. Meillä kristityillä ei ole varaa suhtautua kuin yhdellä tavalla: Toivottamalla tervetulleeksi. Kaikki muut suhtautumistavat pistävät meidät selittelemään, etsimään tekosyitä suhtautumisellemme.

Vuosi vuoden jälkeen meitä muistutetaan tuomiosunnuntaina tästä. Ja hyvä on, että muistutetaan. Me tarvitsemme sitä herätystä ja muistutusta ja sitä omantunnon kolkutusta – mikä siitä seuraa.

Ja sitten kuitenkin – samanaikaisesti. Meidän kristillinen uskomme eroaa kaikista maailman muista uskonnoista yhdessä asiassa. Meidän uskomme on armon usko.

Rakkaus velvoittaa meidät rakastamaan. Uskomme antaa meille luvan turvautua Jeesukseen Kristukseen syyllisyytemme sovittajaan. Me odotamme tuomiota – oikeudenmukaisuuden toteutumista – mutta odotamme vapauttavaa tuomiota vastoin omantuntomme syytöksiä. Me uskomme Vapahtajaan, joka armahtaa meitä, joiden elämän kulku on ollut monella tavalla vajaata ja viallista.

Maallista ja hengellistä

Kun he saapuivat Kapernaumiin, tuli Pietarin luo temppeliveron kantajia, jotka sanoivat: ”Kai teidän opettajanne maksaa temppeliveroa?” ”Maksaa kyllä”, hän vastasi. Kun hän meni sisälle taloon, Jeesus ehätti kysymään: ”Mitä mieltä olet, Simon? Keiltä tämän maailman kuninkaat perivät tullia ja veroa, omilta lapsiltaan vai vierailta?” ”Vierailta”, vastasi Pietari. Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Lapset ovat siis vapaat. Mutta miksi suotta suututtaisimme heidät? Mene järvelle ja heitä onki veteen. Ota ensimmäinen kala, jonka vedät ylös, ja avaa sen suu. Siellä on hopearaha. Ota se ja maksa heille sekä minun että itsesi puolesta.”

Matt. 17: 24-27

Rakkaat kristityt!

Tämän sunnuntain aihe: Kahden maailman kansalaisena – on saanut minut pohdiskelemaan tätä kaksinaisuutta. Huomaan joutuneeni siinä varsin pienelle paikalle. Kovin helposti käy niin, että toinen puoli unohtuu. Tai, että kumpaakaan ei ota oikein vakavasti.

Lukemani evankeliumi puhui veronmaksusta. Verot näyttivät olevan ajankohtainen aihe jo pari tuhatta vuotta sitten. Tässä oltiin keräämässä temppeliveroa – veroa, johon jokainen 20 vuotta täyttänyt mies oli velvoitettu. Se oli tasasuuri – puoli sekeliä eli noin 5 grammaa hopeaa vuodessa. Veroa kerättiin sekä temppelin ylöspitoon että köyhien avustamiseen.

Temppeli ei ollut suinkaan ainoa veron kerääjä – myös Rooman valtakunta keräsi veroja. Keisarille oli annettava, mikä keisarille kuuluu. Sanana publikaani on tuttu – heistä ei pidetty – juuri he keräsivät noita veroja miehittäjälle.

Kuluneella viikolla verot olivat ainakin alkuviikosta uutisten ykkösaiheena. Päivän verran saimme kadehtia tai ihmetellä heitä, jotka nauttivat miljoonatuloista. Niin – vai kadehdinko nyt sittenkään heitä, jotka joutuvat miettimään mihin omaisuutensa laittaisivat. Ehkä hetkittäin – ja en sitten ehkä kuitenkaan.

Kahden maailman kansalaisuus kutsuu meidät ottamaan todesta kaksi elämän ulottuvuutta. Ensimmäinen on tämä maallinen – tämä, jonka piiriin kuuluu monen muun asian mukana nuo mainitsemani verot. Elämme maailmassa, jossa jokaisen on tavalla tai toisella hankittava elantonsa – ja jotenkin on hoidettava myös yhteisiä asioita. Siksihän niitä veroja kerätään. Olemme monenlaisten sääntöjen ja määräysten alaisia.

Järjestynyt maailma tarvitsee veronsa. Verot on maksettava – rakasti niitä sitten tai ei.

Mutta kahden maailman kansalaisuudella on toinenkin puoli. Me olemme myös taivaan kansalaisia. Ihminen on iankaikkisuusolento. Elämä on enemmän kuin minkä me näemme. Elämme elämäämme Jumalallemme vastuullisina. Elämässä on ulottuvuus, joka ei näy silmiin. Todellisuus on paljon syvempi kuin vain se, minkä näemme. Elämä on enemmän kuin vain se, mikä mahtuu syntymän ja kuoleman välille.

Olemme tuntevia ja kokevia ihmisiä. Me iloitsemme ja suremme, rakastamme ja uskomme. Kaipaus elää syvällä sydämen sopukoissa.

Kahden maailman kansalaisuus on näkökulmana kiehtova. Emme ole vain toista – olemme molempia.

Jos olemme vain näkyvän maailman kansalaisia – olemme sitten vain ansaitsemassa arvomme työllä, jota voidaan mitata rahalla ja veronmaksukyvyllä. Olen hyödyllinen tai hyödytön. Ihmisestä tulee kuluttaja. Jos en kuluta – en täytä paikkaani. Elämä on kilpailua parhaimmista paikoista – meitä mitataan tehokkuudella ja taloudella. Ei tunnu hyvältä.

Mutta jos suhtaudun elämään niin, että olen oikeastaan kiinnostunut vain taivaallisista – jos vain hengelliset kysymykset kiinnostavat – eivät asiat ole oikeastaan yhtään paremmin. Jumalan luoma elämä jää elämättä. Jos kannan huolta vain siitä, mitä on kuoleman jälkeen – jää kokematta se elämän rikkaus, jonka keskelle Jumala on meidät luonut.

Me olemme sekä että. Iankaikkinen elämä on jo tässä – mutta se ei ole vain tässä. Uskomme mukaan elämä jatkuu kuoleman rajan takana toisenlaisena. Millaisena – se on salaisuus.

Kun alussa totesin, että aihe laittaa minut pienelle paikalle – niin sen se oikeasti tekee. Joudun kyselemään, otanko oikein kumpaakaan puolta vakavissani. Otanko vakavissani sitä, että olisi tehtävä kaikki mahdollinen, että elämä ympärilläni – tässä yhteiskunnassa, tässä kaupungissa – olisi inhimillisesti niin hyvää kuin mahdollista. Tai otanko vakavasti sen, että elämme Jumalan maailmassa. Elämä on hänen varassaan. Elämä saa arvonsa siksi, että olemme hänen luomiaan ja lunastamiaan. Olemme Jumalan omia. Olemme osa, jotain suurempaa. Minulla ja sinulla on paikka tässä luomakunnassa, tässä maailmassa.

Otanko vakavasti sen, että olen rajallinen, kuoleva ihminen. Elämä saa aivan uudenlaisen arvon, kun sitä tarkastelee iankaikkisuuden valossa. Elämä on osa jotain.

Kahden maailman kansalaisuus kutsuu ottamaan todesta elämän koko sen rikkaudessaan: se mitä kutsumme maalliseksi, sekin on Jumalan antamaa elämää. Hengellinen ja maallinen eivät ole erotettavissa toisistaan – sielun sopukoissa ne kulkevat käsi kädessä.