Saarna Loviisan kirkossa jouluaamuna 2015

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.
    Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.
    Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.” Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:
      – Jumalan on kunnia korkeuksissa,
      maan päällä rauha
      ihmisillä, joita hän rakastaa.
    Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: ”Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti.” He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä.
    Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.

Luuk. 2: 1-20

Rakkaat kristityt!

Joulun sanoma on lopulta hyvin yksinkertainen. Se on tässä: ”Jumala tuli ihmiseksi.”

Ei ole muuta. Se on siinä. ”Jumala tuli ihmiseksi.”

Kaikki muu on vain kehystä. Matka Betlehemiin. Suljettu, täynnä oleva majatalo. Paimenet kedolla. Enkelit. Neitsyt Maria ja Joosef, seimi. Kaikki ovat kehystä sille ihmeelliselle asialle, että Jumala tuli ihmiseksi.

Seimestä loistaa valo. Valo loistaa mielessä ja mielikuvituksessa – ei tallin hämärässä. Tallin hämärään on syntynyt ihminen. Pieni, alaston, äitiinsä takertunut, tarvitseva ihminen. Jumala tuli ihmiseksi. Itkemään ja nauramaan. Suremaan ja iloitsemaan. Jumala tuli ihmiseksi.

Hän tuli ihmiseksi kasvaakseen lapsesta aikuiseksi. Hän tuli ihmiseksi etsimään itseään – etsimään Jumalaa. Hän tuli ihmiseksi kulkeakseen ihmisen rinnalla. Hän syntyi ihmiseksi kuollakseen.

Kuvan yksityiskohdat saavat kuitenkin usein merkityksen vain kokonaisuudesta käsin – siksi haluan viipyä hetken noissa joulun kehyksissä. Mitä kertomus kertoo?

Kun vallanpitäjät antavat määräyksiään on vain toteltava. Se on saanut Marian ja Joosefin liikkeelle. Ei auttanut se, että matka oli pitkä ja vaivalloinen – ei se, että Maria oli viimeisillään raskaana. Kun käsky käy – niin käsky käy. Kaksi nuorta matkalla. Perillä ei ollut tilaa. Matkalaisia ei pidetty arvossa, tulijoita ja menijöitä riitti – ei pidetty arvossa edes sitä, että synnytyksen hetki oli käsillä. Eläinsuoja tarjosi edes näkösuojaa ja lämpöä. Idylliä sotkee vielä lisää kuviteltavissa oleva Joosefin kysymys: ”Kuka on isä?”

Joulun kehykseen kuuluvat myös kedon paimenet. Meidän mielikuvituksemme piirtää heistä idyllisen kuvan lampaiden keskellä olevista paimenista kirkkaan tähtitaivaan alla nojailemassa sauvoihinsa tai istumassa nuotion äärellä kertomassa tarinoita. Kansan uskonnolliset johtajat löivät kuitenkin tähän joukkoon oman leimansa. Paimenet eivät pitäneet sapattia, he eivät jättäneet työtään edes pyhänä – siksi he olivat kirottua kansaa, joka ei lakia tunne.

Kun joulukertomuksen riisuu kiiltokuvamaisuudesta alkaakin paljastua joulun ihme. Jumala syntyy ihmiseksi sinne, missä ihmisyys on jotenkin paljaimmillaan. Hän tulee köyhyyden keskelle. Hän syntyy kiusallisten kysymysten keskelle. Hän tuo toivon heille, joita pidettiin uskonnollisesti jotenkin muita huonompina.

Jumala tuli ihmiseksi. Hän tuli ihmiseksi – koska ihminen on rakas.

Voinko ymmärtää tämän? En, en ymmärrä. Tämä ylittää ymmärryksen. Kuinka Hän, joka on kaiken takana ja yläpuolella, kuinka Hän, jonka tahdosta kaikki mikä on olemassa, on olemassa – kuinka Hän on voinut tulla ihmiseksi. En ymmärrä.

Muistan Lutherin ilmaisseen jossain tähän tapaan ja tähän liittyen: ”Jos ymmärtäisimme tämän, me kuolisimme ilosta.”

Rakkaat kristityt. Joulu on ihme. Jumalan ihmiseksi tuleminen on ihme. Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan on ihme. Ihmeet ylittävät ymmärryksen.

Se, että ymmärrys ei tavoita joulun ihmettä ei estä iloitsemasta. Siksi rakkaat ystävät: iloitkaa! Iloitkaa! Iloitkaa!

Jeesus syntyy – iloitkaa!

Evankeliumimeditaatio Loviisan kirkon jouluaaton rukouksessa 24.12.2015

Jeesuksen syntymän odotus

      ”Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.

Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. ”

Haluan ravistaa kiireen hartioiltani,
päästän irti huolistani,
kaikesta mikä on kietonut minut,
odotuksista ja toiveista.
Haluan päästää irti edes hetkeksi,
ja pysähtyä ihmettelemään joulua.
Ihmettelemään sitä viestiä,
joka kerran tuli ja yllätti.
Jumala – anna minun edes hetken nähdä,
joulun ihme.

Seimen äärellä

”Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.”

Olen katsonut lasta silmiin,
olen nähnyt hymyn huulilla,
olen kuullut itkun ja jokelluksen.

Kuinka voikaan pieni koskettaa
ja riisua paljaaksi.

Syntymä ja kuolema –
kauneudessaan ja kauheudessaan –
tekee meistä ihmisiä.

”Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.””

Tässä kohdassa jouluevankeliumia alan ihmetellä.
Paimenten arkisen työn keskeyttää enkeli-ilmestys.
Arkinen ymmärrykseni joutuu koetukselle.
Paimenet pelkäävät.
Se mitä tapahtuu, ylittää ymmärryksen.
Missä todellisuudessa me elämme?
Paimenet ja enkelit?!
Myyjät, huoltomiehet, toimistotyöntekijät, poliisit, sairaanhoitajat, kätilöt, putkimiehet, papit, sähkömiehet, turvapaikan halijat, insinöörit ja enkelit samassa kuvassa.
Vaikea nähdä.

Jumalan on kunnia korkeuksissa

”Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:
– Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.”

Jumalan ja ihmisyyden ylistys.
Jumala tuli ihmiseksi.
Ihmiseksi.

Lapseksi,
heikoksi,
itkuun ja iloon.

Jumala,
anna ilon tarttua,
anna uskon ja toivon tarttua,
edes ohikiitäväksi hetkeksi.

Jumala,
Sinä tulit ihmiseksi.
Siinä joulun ihme.

Kun Johannes vankilassa kuuli Kristuksen teoista, hän lähetti opetuslapsensa kysymään: ”Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa toista?” Jeesus vastasi heille: ”Kertokaa Johannekselle, mitä kuulette ja näette:
      Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät,
      spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat,
      kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma.
      Autuas se, joka ei minua torju.”
    Heidän mentyään Jeesus alkoi puhua ihmisille Johanneksesta:
    ”Mitä te lähditte autiomaahan katsomaan? Ruokoako, jota tuuli huojuttaa? Vai mitä odotitte näkevänne? Kenties hienosti pukeutuneen miehen? Kuninkaanlinnoista te niitä löydätte, jotka hienostelevat vaatteillaan! Mitä te sitten odotitte näkevänne? Profeetanko? Aivan oikein, ja minä sanon teille, että hän on enemmänkin kuin profeetta. Hän on se, josta on kirjoitettu:
    – Minä lähetän sanansaattajani sinun edelläsi,
    hän raivaa sinulle tien.”

Matt. 11: 2-10

Rakkaat kristityt!

Kolmatta adventtisunnuntaita kutsutaan hengelliseksi adventiksi. Se kutsuu meitä aivan erityisellä tavalla pysähtymään. Sunnuntai avautuu Johannes Kastajan kokemuksista ja kysymyksestä.

Johannes Kastaja herättää minussa myötätuntoa – jotain lämmintä ja lohdullista liikkuu mielessä, kun luen tuota kuulemaamme evankeliumin katkelmaa. Me tiedämme jotain Johanneksesta. Hän oli Jeesuksen sukulainen – serkku tai pikkuserkku, sukulainen joka tapauksessa. Se ei kuitenkaan tehnyt hänestä mitenkään erityistä – erityistä oli se, että hän oli profeetta. Hän julisti Jumalan valtakunnan tulemista – häntä kuunneltiin. Eri puolilta Palestiinaa tultiin Jordanille hänen luokseen kastettavaksi. Se mahtoi olla ihmeellistä.

Nyt me kuitenkin tapaamme hänet vankilassa. Herodes ei ollut pitänyt Johanneksen puheista ja oli vangituttanut hänet. Tuo uskon sankari oli siis vankina – hän lähettää vankilasta käsin opetuslapsensa kysymään Jeesukselta: ”Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa toista?”

Kaikkien vuosien jälkeen Johanneksella on tuo yksi kysymys: ”Oletko sinä se, jonka on määrä tulla?” Me emme tiedä – mitä kysymyksen takana on. Voi olla niin, että vasta vankilan yksinäisyydessä Johannes alkaa oivaltaa ja ymmärtää kuka Jeesus on. Toinen vaihtoehto on se, että vankilan yksinäisyydessä epäilykset nostavat päätään.

Usko ja epäily kulkevat käsi kädessä. Siinä on uskon herkkyyden salaisuus – siellä missä on uskoa, siellä ovat läsnä myös oivallukset ja arat kysymykset. Onko se totta, mitä puhun? Onko se totta, mihin uskon?

Jeesusta kutsutaan Pelastajaksi ja Vapahtajaksi. Mistä hän pelastaa, mihin hän pelastaa, mistä hän vapauttaa, mihin hän vapauttaa? Olenko ymmärtänyt häntä oikein?

Perinteisesti on totuttu sanomaan, että hän pelastaa meidät kadotuksesta ja vapauttaa synnistä ja pahan vallasta. Ja varmaan niin on. Tosin nuo sanat jäävät usein vaille merkitystä. Mitä ne oikein tarkoittavat? Kyllähän me kaikki kuolemme – niin minä kuin sinäkin. Pahuudestakin meillä on kokemuksia. Tottahan se sekin on.

Mutta Jeesuksen vastaus Johannekselle on kuitenkin jotain muuta.

”Kertokaa Johannekselle, mitä kuulette ja näette:
Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät,
spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat,
kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma.
Autuas se, joka ei minua torju.”

Mitä me näemme?

Onko uskostamme tullut jokin vain sisäisen mielenmaailman juttu. Onko meidän uskomme mielipiteitä, kenties oppilauselmia, tunteita, aatteita – vai mistä me puhumme, kun puhumme uskostamme tai puhumme Jeesuksesta? Missä usko ilmenee? Jos meidän pitäisi tänään sanoa: ”Katso nyt – tämä kaikki on seurausta uskosta?” Mikä?

Kyselen tätä hyvin aralla mielellä. Kyselen sitä myös miettien ja katsellen kirkon ja seurakunnan työtä – tai omaa työtäni pappina. Usko ei voi merkitä vain kauniita puheita – eikä usko ole vain jotain, joka liittyy siihen, mitä me emme näe. Usko tulee todelliseksi vain siellä, missä rakkaus alkaa konkretisoitua.

Mitä Jeesuksen toiminta merkitsi heille, jotka saivat näkökyvyn, alkoivat kävellä, paranivat vakavasta sairaudesta tai saivat kuulon?

Sokeat alkoivat nähdä. Maailma avautui uudella tavalla. He tekivät havaintoja, huomasivat. Avaako meidän uskomme tänään näköaloja – vai saako se meidät sulkemaan silmämme ympärillämme olevalta? Avaako uskomme näkemään lähimmäistemme hädän – vai sulkemaan meidät lähimmäisen hädän ulkopuolelle – käpertymään omaan turvalliseen uskomusten maailmaan?

Tai saako usko meidät liikkeelle – niin kuin parantuneet rammat lähtivät liikkeelle. Liikkeelle toisten pariin – liikkeelle levittämään sitä hyvää, minkä olivat saaneet.

Spitaaliset olivat Jeesuksen aikana suljettu ulos muiden yhteydestä. Heidän oli huudeltava vastaantulijoille: ”Saastainen, saastainen” varottaakseen toisia lähestymästä. Parantuminen merkitsi palaamista ihmisten yhteisöön – toisten luokse. Sulkeeko uskomme meidät ulkopuolelle – vai kutsuuko se meidät yhteyteen ympärillämme olevien ihmisten kanssa?

Sulkeeko usko Kristukseen korvani – vai onko uskoni tehnyt minusta tarkkakuuloisen? Haluan kuulla oikeasti – mitä sinulle kuuluu?

Muistamme Jeesuksen herättäneen Jairuksen tyttären, lesken pojan Nainissa ja Lasaruksen kuolleista. Oletko huomannut, että usko voisi synnyttää uutta elämää – palauttaa elämän ilon ja tuoda rohkeuden. – Vaikka ei konkreettista ihmettä tuolla siunauskappelissa tapahtuisikaan.-

Oletko oivaltanut, että Jeesuksen ilosanoma kuuluu heille, jotka sitä vähiten osaavat edes odottaa? Köyhille – monessa mielessä puutteessa eläville.

Jeesus antoi – ja antaa yhä – meidät ihmiset toinen toisellemme. Hän ei tullut nostamaan rajoja pystyyn – vaan murtamaan ne. Hänen rakkaudessaan oli ja on yhä ihmeellinen voima.

Uskonko näin? Onko tämä totta?

Johanneksen kanssa on hyvä aika ajoin ihmetellä ja kysellä sitä.
 

Puhe sankarihaudalla 6.12.2015

Vanhan testamentin ehkä merkittävin kansanjohtaja oli Mooses. Hän johti kansan vapauteen. Me tunnemme kymmenen käskyä – mutta niiden lisäksi oli paljon muita käskyjä ja lakeja. Eräs katkelma kuuluu näin.

2. Moos. 23: 1-9

”Älä levitä perättömiä huhuja äläkä suostu auttamaan väärintekijää todistamalla vilpillisesti hänen hyväkseen. Älä eksy joukon mukana tekemään pahaa äläkä riita-asiassa todistaessasi vääristä totuutta enemmistön mielen mukaiseksi. Älä kuitenkaan aiheettomasti suosi köyhää hänen asiassaan.
Kun tapaat vihamiehesi härän tai aasin kuljeksimassa karkuteillä, vie se hänelle takaisin. Jos näet vihamiehesi aasin makaamassa taakkansa alle kaatuneena, älä kiellä häneltä apuasi, vaan auta häntä saamaan se jaloilleen.
Älä vääristä köyhän lähimmäisesi oikeuksia hänen riita-asiassaan. Pysy erossa väärästä asiasta. Älä aiheuta syyttömän kuolemaa, sillä sellaista vääryyttä minä en salli. Älä ota lahjusta, sillä lahjus sokaisee tarkkanäköisenkin ja tärvelee niiden asian, jotka ovat oikeassa.
Älä sorra muukalaista; olettehan itsekin olleet muukalaisina Egyptissä ja tiedätte, mitä on elää vieraassa maassa muukalaisena.”

Hyvät itsenäisyyspäivän juhlijat. Tässä tänään, me muistamme heitä, jotka hengellään lunastivat meille vapaan isänmaan.

Kulunut syksy on saanut minut miettimään suomalaisuutta. Mitä se oikein on – ja mitkä ovat meidän arvomme. Mikä on tärkeää ja rakasta. Kun arki muuttuu – kuten maassamme on tapahtunut halki Euroopan kulkeneen pakolaisaallon myötä – on muutos herättänyt jotain mielissä uinunutta esille. Se pelottaa.

Minua ei pelota se, että saamme luoksemme ihmisiä muista kulttuureista – minua pelottaa se peto, joka keskellämme on herännyt uuden tilanteen myötä.

Tällä paikalla muistamme heitä, jotka säilyttivät meille maan, jossa ihmisarvo on saanut olla arvossaan. Maan, jossa on osattu ja osataan pitää huolta heistä, joita elämä syystä tai toisesta on kohdellut kaltoin. Rakkaat ystävät – pitäkäämme huolta, että niin on myös jatkossa.

Aamen