Hiljaista puhetta

Saarna Ruotsinpyhtään ja Loviisan kirkoissa 10.1.2016
1. sunnuntai loppiaisesta.

Silloin Jeesus tuli Galileasta Jordanille Johanneksen kastettavaksi. Johannes esteli ja sanoi: ”Sinäkö tulet minun luokseni? Minunhan pitäisi saada sinulta kaste!” Mutta Jeesus vastasi hänelle: ”Älä nyt vastustele. Näin meidän on tehtävä, jotta täyttäisimme Jumalan vanhurskaan tahdon.” Silloin Johannes suostui hänen pyyntöönsä.
    Kun Jeesus oli kastettu, hän nousi heti vedestä. Samassa taivaat aukenivat, ja Jeesus näki Jumalan Hengen laskeutuvan kyyhkysen tavoin ja asettuvan hänen päälleen. Ja taivaista kuului ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.”

Matt. 3: 13–17

Rakkaat kristityt.

Vanhassa Testamentissa on kertomus siitä, kuinka Samuel on valitsemassa kuningas Saulille seuraajaa. Tuosta yhteydestä on tällainen sana: ”Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen.”

Tuo -ehkä tuttukin- Raamatun ilmaus muistuttaa minua eräästä minulle tärkeästä asiasta. Ihmisen sisäinen elämä on hyvin totta.

Me näemme toisemme. Me voimme kuunnella toistemme kuulumisia. Me saatamme nähdä toisistamme jotakin. Mutta on jotain mitä me emme näe – me emme näe toistemme sisäiseen elämään. Emme näe, missä ajatukset liikkuvat. Me emme näe toistemme tunteita – joskus toki voimme niitä arvella. Sisäinen maailma on salattu – kokemuksemme elämästä voivat olla hyvin erilaisia. Tai yhtä totta lienee sekin, että se, mitä pidämme kaikkein yksityisimpänä ja ehkä intiimeimpänä kokemuksena – onkin itse asiassa hyvin yleinen kokemus.

Tänään haluaisin pysäyttää sinut oman sisäisen maailmasi ääreen. Mitä sinne kuuluu? Mistä sinä tänään sydämessäsi iloitset? Mitä sinä tänään sydämessäsi suret? Mitä pelkäät, mistä ehkä olet vihainen? Sisäinen maailma on hyvin tosi – jos sydämessäsi koet jotain (ihan mitä vaan), ei kukaan voi sanoa sinulle: et voi kokea noin.

Me emme näe toistemme sisäiseen maailmaan – ja siksi kai jonkinlainen yksinäisyys kuuluu hyvin monen elämän peruskokemuksiin. Olen omassa sisäisessä maailmassani lopulta varsin yksin.

Mutta tuo aluksi siteeraamani Vanhan testamentin teksti kertoi: ”Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen.” Jumalan edessä tilanne on kuitenkin toinen – hänelle tuo sisäinen todellisuus on näkyvä.

Sisäiseen todellisuuteemme, sydämeemme, sijoittuu myös usko. Mitä kuuluu uskolleni? Miten se voi? Kuinka on luottamukseni laita? Näyttäytyykö uskoni minulle – vai onko se kateissa? Onko minulla kosketusta elämäni pohjaan tai perustaan. Usko ja epäily kulkevat niin käsi kädessä, että kysymys varmuudesta ei useinkaan sovi samaan kuvaan uskon kanssa.

Mistä kaikki tämä tällainen sisäisen maailman pohdiskelu minussa heräsi. Se heräsi tällä kertaa tämän sunnuntain Vanhan testamentin tekstin äärellä. Vanhan testamentin tekstissä profeetta Jesaja ennusti tulevasta Messiaasta näin:

”Katso: minun palvelijani, jolle minä annan voiman,
minun valittuni, johon olen mieltynyt.
Henkeni olen laskenut hänen ylleen,
hän tuo oikeuden kansojen keskuuteen.
Ei hän huuda eikä melua,
ei kuulu hänen äänensä kaduilla.
Murtunutta ruokoa hän ei muserra,
lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta.”

Minulle teksti puhuu tänään kahdesta asiasta. Ensiksi: Vapahtaja – hän, joka syntyi pieneksi lapseksi – ja lopulta kärsi ristinkuoleman ”ei huuda eikä melua.” Kristus ei huutele kaduilla. Kristus puhuu usein hiljaisuudessa. Kristus puhuu usein hiljaa. Hän puhuu hiljaa sydämelle. Hän puhuu hiljaa sinne, missä sinä olet yksin.

Kun usko tuntuu vain vaivoin lepattavalta liekiltä – hän ei sitä sammuta. ”Lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta.” Hänen hoidossaan on jotain hyvin herkkää. Kun koen itseni murtuneeksi – hän ei muserra.

Sisäisen maailman todellisuuden me voimme peittää toisiltamme – ja usein kaiketi onkin niin, että jos joku on sisältä hyvin herkillä, hän saattaa pukea sen kovuudeksi peittääkseen haavoittuvuutensa. Surullista – mutta totta.

Mitä kuuluu uskolleni? Miten se voi?

Me emme tiedä, mitä Jeesus koki ja tunsi pyytäessään Johannesta kastamaan itsensä. Toki tiedämme tuon keskustelun, jonka hän Kastajan kanssa kävi. Mutta oli hänen mielessään liikkunut sitten mitä tahansa kaste merkitsi hänelle vahvaa vakuutusta siitä, kuka hän oli: ”Ja taivaista kuului ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.” ” Tuon hetken on täytynyt merkitä jonkinlaista sisäistä vakuuttumista.

Olen uskaltanut ajatella niin, että on mahdollista, että Jeesuksellakin oli heikot hetkensä. Oli hetkensä, jolloin hän kyseli kutsumuksensa perään. Ihmisyyteen kuuluu kysymys: ”Kuka minä olen?” Miksi Jeesuskin ei olisi kysellyt sitä? Voiko olla ihminen kyselemättä tuota elämän peruskysymystä?

Haluan uskoa niin, että Jeesukselle kaste oli vastaus tuohon kysymykseen. Hän sai ulkoisen vakuutuksen: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.”

Kasteella on merkityksensä silloin, kun usko on heikoilla. Kaste on ulkoinen merkki lupauksesta, joka meille on annettu. Päivän toisessa lukukappaleessa viitataan tähän näin: ” Mutta kun Jumalan, meidän pelastajamme, hyvyys ja rakkaus ihmisiä kohtaan tuli näkyviin, hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät.”

Kun uskon liekki palaa vain lepattaen – saamme muistaa, että Jumala on pelastanut meidät pelkästä armosta. Kasteessa hän on pessyt meidät kerran puhtaaksi ja meistä tuli hänen lapsiaan. Lutherin kanssa voimme sanoa: ”Olen kastettu – olen pelastuva.”

Kaste ja ehtoollinen ovat niitä ulkoisia apuvälineitä, joilla Jumala hoitaa sisäistä elämäämme. Hän hoitaa sitä, jotta luottamus elämän kannattelevaan perustukseen voisi säilyä.

 

Rajoja ylittävä rakkaus

Saarna Loviisan kirkossa Loppiaisena 6.1.2016

Kun Jeesus oli syntynyt Juudean Betlehemissä kuningas Herodeksen aikana, Jerusalemiin tuli idästä tietäjiä. He kysyivät: ”Missä se juutalaisten kuningas on, joka nyt on syntynyt? Me näimme hänen tähtensä nousevan taivaalle ja tulimme osoittamaan hänelle kunnioitustamme.” Kuullessaan tästä kuningas Herodes pelästyi, ja hänen kanssaan koko Jerusalem. Hän kutsui koolle kansan ylipapit ja lainopettajat ja tiedusteli heiltä, missä messiaan oli määrä syntyä. ”Juudean Betlehemissä”, he vastasivat, ”sillä näin on ilmoitettu profeetan kirjassa:
      – Sinä, Juudan Betlehem,
      et ole suinkaan vähäisin heimosi valtiaista,
      sillä sinusta lähtee hallitsija,
      joka on kaitseva kansaani Israelia.”
    Silloin Herodes kutsui salaa tietäjät luokseen ja otti heiltä juurta jaksain selville, milloin tähti oli tullut näkyviin. Sitten hän lähetti heidät Betlehemiin. ”Menkää sinne”, hän sanoi, ”ja ottakaa asiasta tarkka selko. Kun löydätte lapsen, niin ilmoittakaa minulle, jotta minäkin voisin tulla kumartamaan häntä.” Kuninkaan sanat kuultuaan tietäjät lähtivät matkaan, ja tähti, jonka he olivat nähneet nousevan taivaalle, kulki heidän edellään. Kun tähti tuli sen paikan yläpuolelle, missä lapsi oli, se pysähtyi siihen. Miehet näkivät tähden, ja heidät valtasi suuri ilo. He menivät taloon ja näkivät lapsen ja hänen äitinsä Marian. Silloin he maahan heittäytyen kumarsivat lasta, avasivat arkkunsa ja antoivat hänelle kalliita lahjoja: kultaa, suitsuketta ja mirhaa.
    Unessa Jumala varoitti tietäjiä palaamasta Herodeksen luo, ja niin he menivät toista tietä takaisin omaan maahansa.

Matt. 2: 1-12

Rakkaat kristityt.

Jouluaika alkaa olla takana. Pian on aika viimeistään riisua joulukuusi koristeistaan – viimeistään Nuutin päivänä. Joululauluäänitteet siirretään pois soittimen äärestä. On aika siirtyä juhlasta arkeen. Vaan ei aivan vielä. Vielä elämme loppiaisessa. On aika täydentää joulukertomusta. Loppiainen tuo eteemme muutamia hyvin ajankohtaisia näkökulmia.

Tarkkaavainen Raamatun lukija voi todeta, että neljä evankeliumin kirjoittaa lähestyy joulua hyvin eri tavoin. Markus ei kirjoita Jeesuksen syntymästä mitään. Johanneksen näkökulma on lähinnä filosofinen: ”Alussa oli Sana… Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme…”. Luukkaan kertomuksen me tunnemme parhaiten: Ja tapahtui niinä päivinä…” Matteuksen lähestymiskulma on toisenlainen. Hän kertoo Joosefin suunnitelmista hylätä Maria, mutta enkelin ilmoitus saa hänet toisiin ajatuksiin. Matteus ei kerro paimenista, hän kertoo itäisen maan tietäjistä – heistä, jotka tulivat jostain nykyisen Irakin, Syyrian seuduilta. Matteus kertoo myös siitä uhasta, jonka kuningas Herodes aiheutti syntyneelle lapselle – ja myös koko Betlehemin seudun lapsille. Jos jatkaisimme evankeliumin lukemista päivän tekstistä, me lukisimme nuoren perheen maanpakolaisuudesta Egyptiin.

Luukkaan painotus on siinä, että Jeesus tuli pelastamaan niitä, jotka oli yhteisössään pantu syrjään – heitä edusti ensimmäisenä paimenet. Luukas korostaa Jeesuksen syntymistä köyhiin oloihin. Matteuksen painotus on siinä, että Jeesuksen merkitys koskee koko maailmaa ja kaikkia kansoja. Alusta saakka muut kuin Jeesuksen oma kansa oli kiinnostuksen kohteena. Ei ole mitenkään sattumaa, että Matteuksen evankeliumi päättyy tuttuun lähetyskäskyyn: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni….”

Tietäjät eivät edustaneet köyhiä – he edustivat sen ajan korkeinta tietämystä. Heillä oli tuotavanaan lahjoja – lahjoja, jotka myöhemmin mahdollistivat perheen toimeentulon Egyptissä. – Näin ainakin voimme arvella.

Kun joulukertomuksia katselee kokonaisuutena, näköalojen rikkaus puhuttelee ainakin minua. Joulu ei suinkaan ole vain sitä, mitä tapahtui hämyisässä tallissa. Jeesus toki syntyi tallissa, ja hänet laitettiin seimeen makaamaan. Mutta näköalat, jotka avautuvat ovat paljon laajemmat.

Seimi kertoo köyhyydestä. Seimi kertoo siitä, ettei ollut rahaa maksaa parempaa paikkaa. Yöllinen tapahtuma paimenten kedolla viestii: syrjässä oleville kerrotaan kaikkia koskeva ilosanoma. Kukaan ei jää osattomaksi: ”Teille on syntynyt Vapahtaja.”

Uutinen ei kuulu vain juutalaisille – tai muulle pienelle piirille – kaukaa itäisiltä mailta tulevat viisaat tunnistavat: ”Tässä on uusi hallitsija.” Heidät ajaa matkaan ajatus siitä, että jotain merkittävää on nyt tapahtunut. Nyt tapahtuu jotain, joka koskee kaikkia kansallisuudesta riippumatta.

Se, mitä tapahtuu, on niin merkittävää, että paikallinen hallitsija, Herodes, hermostuu. Ilosanoma syntyvästä Vapahtajasta ei miellytä kaikkia. Ei miellyttänyt silloin – eikä miellytä nytkään.

Kristillinen usko on sen alusta lähtien ollut hyvin kansainvälinen. Se on ylittänyt kansallisuuksien rajat. Siksi ei ole mitenkään outoa, että viime vuoden pakolaistilanteen aikana kirkko on suhtautunut myönteisesti pakolaisiin. Toiset kansat, ihmisten erilaisuus – on jotain sellaista, mikä on ollut aina aivan kirkon sanoman ytimessä.

Ajatus, että hyvä kuuluisi vain meille – on kristilliselle ajatukselle hyvin vieras. Jumalan rakkaus – Jumalan hyvyys – on jotain sellaista, joka ei tunne rajoja. Jumalan rakkaus ylittää kaikki rajat.

Tämä maailma on täynnä rajoja. Rajat ovat tärkeitä. Rajat kertovat aina jotain siitä, keitä olemme. Näin sanoessani en tarkoita vain valtioiden rajoja – tarkoitan omia henkilökohtaisia rajojamme. Me piirrämme rajojamme käyttämällä tuota yhtä tärkeää sanaa: ”Ei. En halua.” Ilman tuota tärkeää sanaa kadotan itseni. Siksi sana on tärkeä – rajat ovat tärkeitä. Mutta rajat luovat mahdollisuuden myös yhteyden löytymiseen. Hyväksyessämme omat ja toistemme rajat – voimme löytää yhteyden tuhoamatta toisiamme tai tekemättä toisista vihollisia. Ilman rajoja kaikki muodostavat uhan.

Herodes halusi rajatonta valtaa – siksi pieni lapsikin saattoi olla uhka.

Maailma on tätä täynnä. Siksi näemme yhä uudestaan uutisia, jotka pakottavat ihmiset pakosalle.

Jumalan rakkaus ylittää rajat. Jumalan rakkaus kunnioittaa rajoja – niin kuin rakkaus aina tekee – mutta se myös ylittää ne. Erilainenkin on rakas.