Miksi mies ei puhu? Vai puhuuko sittenkin…

Saarna Loviisan kirkossa 28.2.2016
3. paastonajan sunnuntai. Luuk.11:14-23

Jeesus ajoi mykästä miehestä pahan hengen. Kun henki oli lähtenyt, mykkä mies alkoi puhua, ja kaikki hämmästyivät. Muutamat kuitenkin sanoivat: ”Belsebulin, itsensä pääpaholaisen, avulla hän pahoja henkiä karkottaa.” Toiset taas halusivat panna hänet koetukselle ja vaativat häneltä merkkiä taivaasta.
    Mutta Jeesus tiesi, mitä heillä oli mielessä, ja sanoi:
    ”Jokainen valtakunta, joka jakautuu ja taistelee itseään vastaan, tuhoutuu, ja talot sortuvat toinen toisensa päälle. Jos nyt Saatana taistelee itseään vastaan, kuinka sen valtakunta voi pysyä koossa? Tehän sanotte, että minä ajan pahoja henkiä ihmisistä Belsebulin avulla. Mutta jos minä ajan pahoja henkiä ihmisistä Belsebulin avulla, kenen avulla sitten teikäläiset niitä karkottavat? Heistä te saatte itsellenne tuomarit. Jos minä sitä vastoin ajan pahoja henkiä ihmisistä Jumalan sormella, silloinhan Jumalan valtakunta on jo tullut teidän luoksenne.
    Kun väkevä mies vartioi linnaansa ase kädessä, hänen omaisuutensa on turvassa. Mutta jos toinen vielä väkevämpi hyökkää hänen kimppuunsa ja voittaa hänet, tuo väkevämpi ottaa häneltä aseet ja varusteet, joihin hän luotti, ja jakaa saamansa saaliin. Joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan, ja joka ei yhdessä minun kanssani kokoa, se hajottaa.”

Luuk. 11: 14-23

Rakkaat kristityt!

Jos Kristus olisi tässä keskellämme tänään opettaisiko hän meille antiikin maailmankuvaa ja ihmiskäsitystä. Minulla on sellainen aavistus, että tuskinpa opettaisi. Kun luemme Raamattua, olemme silloin toisenlaisen maailmankuvan äärellä kuin nykyihmiset noin pääsääntöisesti ovat. Jeesus syntyi aikaan, joka oli toisenlainen kuin tämä, jota me elämme. Monet asiat ymmärrettiin eri tavoin.

Jos Kristus olisi tänään puhumassa meidän keskellämme – käyttäisikö hän ehkä toisenlaisia ilmaisuja ja sanoja – kuin mitä me hänen puheistaan Raamatun lehdiltä löydämme.

On selvää, että Jeesuksen puheet ja opetukset olivat hyvin ymmärrettäviä aikana, jona hän vaikutti ihmisenä ihmisten keskellä. Hän puhui kieltä, jota ymmärrettiin – hän käytti sanoja ja ilmaisuja, jotka olivat tuttuja. Tietenkin niin.

Mutta käyttäisikö hän tänään samoja sanoja – vai puhuisiko kenties kielellä ja käsitteillä, joita me ymmärrämme ja käytämme.

Uskon niin.

Uskon niin siksi, että Jeesus oli ja on niin kiinni ihmisten arkisessa elämässä. Puheillaan hän herätti eloon uskon, toivon ja rakkauden.

Antiikin maailmankuvaan – niin kristilliseen kuin ei-kristilliseen – kuului luonnollisena osana pahat henget, demonit. Pahat henget olivat selityksenä monenlaisille sairauksille ja riippuvuuksille – erilaisille kielteisille ilmiöille yli päätään. Meidän aikanamme selitykset ovat toisenlaisia.

Maailma ja ihminen ymmärretään nykyisin hyvin toisin kuin kaksituhatta vuotta sitten.

Ollakseni kristitty – onko minun hylättävä rationaalinen ajattelu ja pitäydyttävä vanhaan maailmankuvaan?

Voit arvata, mikä on minun vastaukseni. Omasi jätän sinulle.

Mikä tekee miehen mykäksi? Mikä saa sanat katoamaan? Miksi mies ei puhu?

Syitä voi varmasti olla monenlaisia. Evankeliumin kertomuksen miehestä ei sanota, että hän olisi ollut kuuro. Siksi hän tuskin oli ollut aina mykkä. Oliko hän loukkaantunut, saanut vamman. Emme tiedä. Mitä oli tapahtunut?

Puhumattomuus voi johtua monesta asiasta. Tarpeeksi monta pettymystä. Tarpeeksi monta loukkausta. Tarpeeksi paljon vähättelyä. Ja lopulta et voi sanoa mitään. Sanoja ei vain tule.

Puhumattomuus voi kertoa siitä, että puhumaton on uhri jollekin. On satutettu liikaa.

Joskus toki puhumattomuus on myös ase. Vahva ase. Puhumattomuudella voidaan loukata. Puhumattomuudella voidaan osoittaa toisen arvottomuutta – enkö ole edes sen arvoinen, että puhuisit minulle.

Turhaan ei Jaakob kirjoittanut kirjeessään: ”Kieli on pieni jäsen, mutta se voi kerskua suurilla asioilla. Pieni tuli sytyttää palamaan suuren metsän!” (Jaak.3:5) Sekä sanotut että sanomattomat sanat, voivat saada suurta tuhoa aikaan.

Päivän evankeliumissa päähuomio ei ole mykän parantamisessa. Päähuomio on keskustelussa, johon Jeesus haastetaan, kun häntä syytetään noidaksi. Siitähän on kyse, kun hän sai syytteen siitä, että hän pääpaholaisen avulla sai mykän puhumaan.

Keskustelussa Jeesus osoittaa, ettei paha voi saada aikaan hyvää. Jos paha taistelee pahaa vastaan se vain tuhoaa itseään. Parantaminen on Jumalan teko – oli sitten ollut asialla Jeesus itse tai joku muu.

Perheneuvojavuosina tapasin usein pariskuntia, jotka olivat käyneet mykkäkoulua. Sitä oli käyty päiviä – joskus jopa viikkoja. Me emme puhu. Tai toinen ei puhu – ja toinen puhuu sitäkin enemmän. Aivan kuinka vain. Mutta vuorovaikutus oli katkennut.

Sitten tapahtui jotakin. Oli pakko kuunnella toista. Mies vaimoa – vaimo miestä. Ja alkoi tulla kuuntelua ja kielet alkoivat puhua. Puhetta tärkeistä asioista. Asioista, jotka olivat loukanneet. Asioista, jotka olivat yhä molemmille tärkeitä. Asioista, jotka olivat vaikeita. Asioista, jotka paljastivat toisen ihmisen tärkeyden ja arvon. Asioista, joista ei koskaan aiemmin oltu puhuttu.

Rakastava kuunteleminen avaa suun puhumaan.

Jeesus kohtaa ihmisen. Kohtasi aikanaan Palestiinan poluilla ja kaupunkien kujilla – mutta kohtaa edelleen. Tässä ja nyt. Hän kuuntelee, mitä sinulle ja minulle kuuluu. Hän kuuntelee – koska kuuntelu saa puhumaan, sanoja ja rukouksia.

Tässä olen. Armahda minua.

Missä sinä olet?

Saarna Loviisan kirkossa 14.2.2016. 1. paastonajan sunnuntai.

Käärme oli kavalin kaikista eläimistä, jotka Herra Jumala oli luonut. Se sanoi naiselle: ”Onko Jumala todella sanonut: ’Te ette saa syödä mistään puutarhan puusta’?” Nainen vastasi käärmeelle: ”Kyllä me saamme syödä puutarhan puiden hedelmiä. Vain siitä puusta, joka on keskellä paratiisia, Jumala on sanonut: ’Älkää syökö sen hedelmiä, älkää edes koskeko niihin, ettette kuolisi.’” Silloin käärme sanoi naiselle: ”Ei, ette te kuole. Mutta Jumala tietää, että niin pian kuin te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan.” Nainen näki nyt, että puun hedelmät olivat hyviä syödä ja että se oli kaunis katsella ja houkutteleva, koska se antoi ymmärrystä. Hän otti siitä hedelmän ja söi ja antoi myös miehelleen, joka oli hänen kanssaan, ja mieskin söi.
    Silloin heidän silmänsä avautuivat, ja he huomasivat olevansa alasti. He sitoivat yhteen viikunanlehtiä ja kietoivat ne vyötärölleen.
    Kun iltapäivä viileni, he kuulivat Jumalan kävelevän puutarhassa. Silloin mies ja nainen menivät Jumalaa piiloon puutarhan puiden sekaan. Herra Jumala huusi miestä ja kysyi: ”Missä sinä olet?” Mies vastasi: ”Minä kuulin sinun askeleesi puutarhassa. Minua pelotti, koska olen alasti, ja siksi piilouduin.” Herra Jumala kysyi: ”Kuka sinulle kertoi, että olet alasti? Oletko syönyt siitä puusta, josta minä kielsin sinua syömästä?” Mies vastasi: ”Nainen, jonka sinä annoit minulle kumppaniksi, antoi minulle sen puun hedelmän, ja minä söin.” Silloin Herra Jumala sanoi naiselle: ”Mitä oletkaan tehnyt!” Nainen vastasi: ”Käärme minut petti, ja minä söin.”
    Herra Jumala sanoi käärmeelle:
      – Koska tämän teit, olet kirottu.
      Toisin kuin muut eläimet,
      karja ja pedot,
      sinun on madeltava vatsallasi
      ja syötävä maan tomua
      niin kauan kuin elät.
      Ja minä panen vihan sinun ja naisen välille
      ja sinun sukusi ja hänen sukunsa välille:
      ihminen on iskevä sinun pääsi murskaksi,
      ja sinä olet iskevä häntä kantapäähän.
    Naiselle hän sanoi:
      – Minä teen suuriksi sinun raskautesi vaivat,
      ja kivulla sinä olet synnyttävä lapsesi.
      Kuitenkin tunnet halua mieheesi,
      ja hän pitää sinua vallassaan.
    Ja miehelle hän sanoi:
      – Koska teit niin kuin vaimosi sanoi
      ja söit puusta, josta minä kielsin sinua syömästä,
      niin olkoon maa sinun takiasi kirottu.
      Kovalla työllä sinun on hankittava siitä elantosi
      niin kauan kuin elät.
      Maa kasvaa sinulle
      orjantappuraa ja ohdaketta,
      mutta sen kasveista joudut ottamaan ravintosi.
      Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi,
      kunnes tulet maaksi jälleen,
      sillä siitä sinut on otettu.
      Maan tomua sinä olet,
      maan tomuun sinä palaat.

Rakkaat kristityt;

tänään tässä saarnassa haluan poikkeuksellisesti pysähtyä päivän ensimmäisen lukukappaleen äärelle. Palaamme siis aivan Raamatun alkulehdille. Raamattuhan alkaa niin kutsutuilla alkukertomuksilla. Kertomukset ovat vanhoja. Ne eivät ole biologiaa, ne eivät ole historiaa – ne ovat jotain muuta. Ne ovat varhaisia kertomuksia siitä, miksi kaikki on olemassa ja miksi asiat ovat nyt niin kuin ne ovat. Alkukertomuksissa kerrotaan maailman luomisesta, paratiisista, lankeemuksesta, ensimmäisestä veljesmurhasta jne.

Nuo ikiaikaiset kertomukset kertovat jotain aivan oleellista elämästä. Ja tänään haluan pysähtyä tutun syntiinlankeemuskertomuksen äärelle. Sehän on tuttu. Muistamme kyllä kertomuksen siitä kuinka käärme houkutti Eevan antamaan kielletyn hedelmän Aatamille – joka söi.

Kaikki alkaa paratiisista – ajasta, jolloin kaikki on hyvin. Mutta kertomus päättyy siihen, ettei mikään tunnu olevan hyvin – ihminen on karkotettu tuosta onnellisesta tilasta. Olemassaolo on muuttunut kiroukseksi.

Syntiinlankeemuskertomus on kertomus ihmisen muuttumisesta. Käärme on houkutellut. Ihminen on suostunut houkutukseen. Jumalan käsky on rikottu. Yhteyteen on tullut särö.

Jumala tulee paratiisiin – aiemmin se oli merkinnyt keskustelua ihmisen kanssa. Mutta nyt jotain on muuttunut. Ihminen on lähtenyt pakoon. Hän huomaa olevansa alasti ja häpeää alastomuuttaan – jota siis ei aiemmin ollut hävennyt ja niin hän pakenee paratiisin puiden sekaan. Alastomuus on enemmän kuin olla vaatteitta. Mitä tapahtuu, jos paljastun sellaisena kuin olen? Häpeä on astunut kuvaan mukaan.

Jumala palaa paratiisiin ja kysyy: ”Missä sinä olet?”

Ei Jumala esitä kysymystä siksi, etteikö hän tietäisi, missä ihminen on. Mitä sinä tänään vastaisit? Missä sinä olet? Missä olet elämässäsi? Ei Jumala siihen vastausta tarvitse – minä tarvitsen oman vastaukseni ja sinä tarvitset omasi. Missä olet? Mitä sinulle kuuluu? Mitä sinulle on tapahtunut?

Vastaus voi olla: ”En tiedä!?” Jos niin, se kuvaa mitä parhaiten sitä, kuinka eksyksissä me ihmiset voimme itseltämme olla. Emme tavoita edes itseämme.

Jumalan kysymys syntyy huolesta. Jumalan kysymys syntyy rakkaudesta. Hän ei ole muuttunut – hän rakastaa edelleen luotuaan. Hän on huolissaan. Jotain on nyt vialla. ”Missä sinä olet?”

Ihminen pakenee. Ihminen häpeää itseään.

Kun ihminen aiemmin oli kokenut Jumalan läsnäolon lohdutuksena, ilona ja rohkaisuna – hän alkaakin kokea tuon läsnäolon pelottavana, paettavana, uhkauksena jopa kirouksena. Ihmisen mieli on muuttunut.

Nykyään ei ole muodissa puhua synnistä – ei ehkä pahuudestakaan. Mutta tästä on kysymys. Häpeä ja syyllisyys ovat kokemuksia, jotka taidamme itse kukin tunnistaa omassa elämässämme. Ne kertovat ihmisen onnettomuudesta. Ne kertovat arvottomuuden kokemuksesta ja elämän merkityksettömyyden kokemuksesta. Jotain on särkynyt. Vain jonkinlainen kaipaus paratiisin ihanuuteen on säilynyt – usko siihen, että joskus kaikki oli hyvin – tai että ehkä joskus kaikki tulee vielä olemaan hyvin.

Syntiinlankeemuskertomus on kertomus siitä, että joskus ihmisen historian alkuhämärässä tapahtui jotain. Ihminen vieraantui Luojasta – ja samalla itsestään – ja alkoi hävetä itseään. Jotain on tapahtunut kauan sitten – jos kaipaat siitä todistetta, lue päivän lehdet ja kuuntele uutiset. Ihmisten maailmassa on jotain pahasti pielessä.

Kertomuksen eräs juoni on vielä sekin, että mies sysää syyn ensiksi naiselle – ja lopulta Jumalalle, joka oli naisen antanut. Ja nainen vierittää syyn käärmeelle. Vastuu ei ole minun – vastuu on aina jonkun toisen.

Syntiinlankeemuskertomus kätkee sisälleen paljon sellaisia juonteita – jotka tuntuvat kovin arkisilta tämän päivän elämässä.

Päivän evankeliumi avaa eteemme toisenlaisen kertomuksen kiusauksista. Jeesus on paholaisen kiusattavana – mutta hän torjuu kiusauksen. Hän tuli ihmiseksi – ja ihmisenä osalliseksi ihmisten kiusauksista ja koettelemuksista.

Kun me paastonajan myötä käymme seuraamaan Kristuksen kärsimystietä – se tie alkaa tästä.  Kristus kantaa ihmisyyden kuorman. Hän suostuu näkemään nälkää, hän suostuu siihen, että Jumala on Jumala ja ihminen on ihminen.

Miksi? Että meille olisi tie auki paluuseen olla ihminen. Olla sinä. Ja olla minä. Häpeämättä. Pakenematta. Jumalan edessä paljaana – hänen rakkautensa ei kadonnut ihmisen langetessa.

1. Moos. 3: 1-19

Katse luo kontaktin

Jeesus kutsui kaksitoista opetuslastaan luokseen ja sanoi heille: ”Me menemme nyt Jerusalemiin. Siellä käy toteen kaikki se, mitä profeetat ovat Ihmisen Pojasta kirjoittaneet. Hänet annetaan pakanoiden käsiin, häntä pilkataan ja häpäistään ja hänen päälleen syljetään, ja he ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.” Opetuslapset eivät ymmärtäneet Jeesuksen sanoista mitään. Asia pysyi heiltä salassa, eivätkä he käsittäneet, mitä Jeesus tarkoitti.
    Kun Jeesus lähestyi Jerikoa, tien vieressä istui sokea mies kerjäämässä. Kuullessaan, että tiellä kulki paljon väkeä, mies kysyi, mitä oli tekeillä. Hänelle kerrottiin, että Jeesus Nasaretilainen oli menossa siitä ohi. Silloin hän huusi: ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” Etumaisina kulkevat käskivät hänen olla hiljaa, mutta hän vain huusi entistä kovemmin: ”Daavidin Poika, armahda minua!” Jeesus pysähtyi ja käski tuoda hänet luokseen. Mies tuli, ja Jeesus kysyi häneltä: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” Mies vastasi: ”Herra, anna minulle näköni.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Saat näkösi. Uskosi on parantanut sinut.” Siinä samassa mies sai näkönsä, ja hän lähti seuraamaan Jeesusta ylistäen Jumalaa. Ja kaikki, jotka näkivät tämän, kiittivät ja ylistivät Jumalaa.

Luuk. 18: 31-43

Rakkaat kristityt!

Useimmilla ihmisillä on kyky tuntea empatiaa – kyky asettua toisen asemaan ja katsella maailmaa toisen näkökulmasta. Tämä kyky saa meidät tuntemaan myötätuntoa. Me voimme iloita toistemme kanssa ja voimme surra toistemme kanssa.

Tämä ominaisuus avaa meille myös usein näköaloja ja ymmärrystä luetun tekstin äärellä. Aivan tavallisen romaanin kohdalla voimme samaistua henkilöihin. Joskus huomaamme kyynelten valuvan lukiessamme tai katsellessamme jotain sopivaa elokuvaa. Jokin koskettaa.

Näkeminen ja nähdyksi tuleminen ovat hyvin merkittäviä asioita. Katse luo kontaktin – tosin kontakti voidaan luoda muullakin tavoin, jos näkeminen on mahdotonta. Mutta näkeminen ja nähdyksi tuleminen ovat meille tärkeitä asioita.

Päivän evankeliumista me löydämme useita henkilöitä. Jeesus on tietenkin keskeisessä asemassa – mutta hänen lisäkseen paikalla ovat opetuslapset, sokea kerjäläinen ja muita.

Kun katselemme elokuvaa tai luemme kirjaa – me helposti samaistumme johonkin hahmoon. Keneen sinä tänään samaistut päivän evankeliumissa.

Opetuslapset eivät nähneet. He eivät nähneet eteenpäin – tulevaisuuteen – siihen, josta Jeesus alkoi puhua. He eivät voineet hyväksyä, että edessä voisi olla kärsimys ja kuolema. Se soti heidän toiveitaan ja odotuksiaan vastaan. He eivät ehkä kyenneet näkemään myöskään sokean hätää. Huuto: ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” – kaikui heidän kohdallaan kuuroille korville ja he yrittivät hiljentää häiritsevän huudon.

Opetuslasten sokeus kipeälle todellisuudelle on hyvin ymmärrettävää. Se vastaa vahvasti arkitodellisuutta. Kuinka moni vakavasti sairas onkaan kokenut, etteivät läheiset kestä nähdä todellisuutta tai ainakaan puhua siitä. On ollut pakko jäädä yksin. Elämän kivun kohtaaminen ei ole helppoa – omat pelot hyökkäävät vastaan.

Jeesus on erilainen näkijä. Hän näkee – tai vähintään aavistaa, mikä edessä odottaa. Hän tietää kulkevansa kohti vaikeuksia, jopa kuolemaa. Tosin, hän näkee kaiken kärsimyksen jälkeen myös toivon ja uuden alun. Tänään kuitenkin minua kiinnostaa vielä enemmän se, että Kristus ei kulje sokean ohi. Hän näkee ja kuulee sokean. Muut yrittävät estää näkemästä kärsivää – mutta Kristus näkee. Hän näkee ja pysähtyy.

Asiantuntijat ovat joskus vaarallisia. Tarkoitan sellaisia asiantuntijoita, jotka tietävät hädänalaisen puolesta, turvapaikanhakijan puolesta, sairaan puolesta, nälkäisen puolesta, sinun puolestasi – mitä pitää tehdä. Sellainen asiantuntemus voi olla joskus vaarallista. Se voi olla vaarallista siksi, että sellainen asiantuntevuus syö toisen ihmisarvoa tai itsetuntemusta tai itsemääräämisoikeutta. Kristus ei toiminut niin. Ei toiminut, vaikka voimme kuvitella hänen tunteneen tuon sokean hädän.

Kristus pysähtyy, näkee ja kysyy. ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” Tähän kätkeytyy suuri viisaus. Jos et tiedä, mitä pitäisi tehdä – kysy. Joskus on viisasta kysyä, vaikka tietäisitkin, mitä olisi hyvä tehdä. Moni tuskailee sitä, mitä pitäisi sanoa, kun menee sairaalaan katsomaan vakavasti sairasta potilasta, tai kun menee kohtaamaan surevaa. Kun et tiedä – kysy häneltä. Mitä minulta toivot, mistä haluat puhua? Lohduttelu on hyvin harvoin se, mitä toisiltamme kaipaamme. Kuuntelijaa ja näkijää paljon enemmän.

Me tiedämme, kuinka Jerikossa kävi. Sokea sai näkönsä. Kun Kristus näki hänet – hän alkoi nähdä.

Mutta näkijöitä oli muitakin. Oli heitä, jotka evankeliumin kertomuksessa jäävät nimettömiksi. He ovat niitä, joista sanotaan: ”ja kaikki, jotka näkivät tämän.” Mitä he näkivät. He näkivät, että sokea alkoi nähdä – mutta oikeastaan he näkivät vielä paljon enemmän. He näkivät Jumalan työn. Siksi kaikki, jotka näkivät, alkoivat kiittää ja ylistää Jumalaa.

Mitä sokea mahtoi nähdä – kun alkoi nähdä. Ihmisiä, puita, kadun vilinää, myyjiä, Jeesuksen – linnun lehahtavan lentoon, auringon, pilviä… varmaan monenlaista. Ja hän alkoi kiittää.

Silmien avautuminen synnyttää kiitollisuutta. Silmien avautuminen auttaa näkemään Jumalan ihmeitä siinä, mikä on tavallista.

Kun tänään aloitamme Yhteisvastuukeräystä. Se on meille kutsu avata silmät näkemään toinen ihminen lähellä ja kaukana. Hädän takana on ihminen – sellainen kuin sinä ja minä. Jumalalle rakas.