Tanssiin kutsu

Saarna Loviisan kirkossa 25.4.2016 Pitkäperjantaina

 

Jeesuksen kanssa teloitettavaksi vietiin kaksi muuta miestä, kaksi rikollista. Kun tultiin paikkaan, jota kutsutaan Pääkalloksi, he ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja rikolliset, toisen hänen oikealle puolelleen, toisen vasemmalle. Mutta Jeesus sanoi: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.” Sotilaat jakoivat keskenään Jeesuksen vaatteet heittämällä niistä arpaa.
    Kansa seisoi katselemassa. Hallitusmiehiäkin oli siellä ivailemassa Jeesusta. He sanoivat: ”Muita hän kyllä on auttanut – auttakoon nyt itseään, jos hän kerran on Messias, Jumalan valittu.” Myös sotilaat pilkkasivat häntä. He tulivat hänen luokseen, tarjosivat hänelle hapanviiniä ja sanoivat: ”Jos olet juutalaisten kuningas, niin pelasta itsesi.” Jeesuksen pään yläpuolella oli myös kirjoitus: ”Tämä on juutalaisten kuningas.”
    Toinen ristillä riippuvista pahantekijöistä herjasi hänkin Jeesusta. Hän sanoi: ”Etkö sinä ole Messias? Pelasta nyt itsesi ja meidät!” Mutta toinen moitti häntä: ”Etkö edes sinä pelkää Jumalaa, vaikka kärsit samaa rangaistusta? Mehän olemme ansainneet tuomiomme, meitä rangaistaan tekojemme mukaan, mutta tämä mies ei ole tehnyt mitään pahaa.” Ja hän sanoi: ”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.” Jeesus vastasi: ”Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.”
    Oli jo kuudes tunti. Silloin, keskipäivällä, aurinko pimeni. Pimeys tuli koko maan ylle, ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka. Temppelin väliverho repesi keskeltä kahtia. Ja Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran.

Luuk. 23: 32-46

Rakkaat kristityt!

Elämä sisältää paljon arvoituksia. On paljon asioita, joiden merkityksen voimme keksiä – asioita, jotka tuntuvat hämäriltä, mutta voivat aueta ymmärrykselle. Mutta arvoituksista poiketen on olemassa myös salaisuuksia. Salaisuuksiin ei ole arvoitusten tavoin ratkaisua – salaisuudet säilyvät.

Kaksi suurinta salaisuutta lienevät nämä: alku ja loppu. Tai vielä selvemmin sanottuna: syntymä ja kuolema. Kuinka kahdesta solusta, jotka liittyivät toisiinsa, tuli juuri sinä tai minä. Ihminen, joka voi sanoa itsestään – erotukseksi kaikista muista miljardeista ihmisistä- minä. Ainutlaatuinen, ainutkertainen, erilainen – persoonallinen minä.

Tai tuo toinen salaisuus, loppu, kuolema. Mitä se on. Sairaalan huoneen pöydälle on tuotu kynttilä. Kourallinen omaisia on kokoontunut vuoteen ympärille. On hiljaista. Joku pyyhkii poskilta valuvia kyyneleitä. Läheinen pois mennyt ihminen makaa vuoteella – hengitys on lakannut. Kivut ovat ohi. Iholla viipyy vielä hivenen lämpöä. Tuntuu kuin rypyt alkaisivat silota. Siinä hän on – vai onko? Mitä on tapahtunut? Mitä on kuolema. Missä on ”minä”?

Keskiajalla eräs kirkkotaiteen teema oli kuolemantanssi. Saatettiin maalata erilaisia ihmisiä tanssimaan. Tanssijoissa oli köyhiä ja rikkaita, paavista lapsiin, miehiä ja naisia… mutta joka toisella tanssijalla oli kuoleman symbolit: viikate kädessä, tai kasvoina vain pelkkä kallo. Joistakin teoksista saattoi havaita, että itse asiassa tuo joka toinen tanssija oli oma kuolema.

”Tähän tanssiin minä kutsun kaikki” –sanoo kuolema.

Ja Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran.

Tämän piinaviikon alla kirkossa on alkanut uusi näyttely. Heikki Marilan työt on sijoitettu niin eteläiseen kuin pohjoiseen siipeen. Ristiinnaulittu kaikissa. Ei kauniina – vaan koskettavina. Kristuksen kuolema ei ole kaunis. Hänellä ei ole sädekehää päänsä ympärillä. Hän ei kuole vain muodollisesti. Hän kuolee ihmisen kuoleman ja on poissa. Äiti hyvästelee poikansa. Ohikulkijat huutavat herjansa rikolliselle. Lähes kaikki ystävät ovat kaikonneet. Eikä Jumalakaan vastaa. Kuolema on vienyt tanssiinsa. Siltä ainakin näyttää. Hän on henkäissyt viimeisen kerran.

Me annamme Kristuksen kuolemalle merkityksen. Me näemme uhrin. Me näemme pahuutemme rangaistuksen. Jeesuksen seuraajat eivät nähneet. Jeesuksen seuraajat näkivät vain lopun, hirvittävän, kauhistavan, ruman lopun.

” Kuka uskoo meidän sanomamme?
Kuka ymmärtää Herran käsivarren voiman?
Hän kasvoi Herran edessä kuin vähäinen verso,
kuin vesa kuivasta maasta.
Ei hänellä ollut vartta, ei kauneutta,
jota olisimme ihaillen katselleet,
ei hahmoa, johon olisimme mieltyneet.
Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma,
kipujen mies, sairauden tuttava,
josta kaikki käänsivät katseensa pois.
Halveksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet.

Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme,
otti taakakseen meidän sairautemme.
Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta,
luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan,
vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet
ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet.

Hän kärsi rangaistuksen,
jotta meillä olisi rauha,
hänen haavojensa hinnalla
me olemme parantuneet.

Me harhailimme eksyneinä kuin lampaat,
jokainen meistä kääntyi omalle tielleen.
Mutta Herra pani meidän kaikkien syntivelan
hänen kannettavakseen.
Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen,
ei hän suutansa avannut.
Kuin karitsa, jota teuraaksi viedään,
niin kuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä,
ei hänkään suutansa avannut.”

Ystävien kesken

Saarna Loviisan kirkossa kiirastorstaina 24.3.2016, saarna pidetty myös Kolin kirkossa kiirastorstaina 2001.

Kun hetki koitti, Jeesus kävi aterialle yhdessä apostolien kanssa. Hän sanoi heille: ”Hartaasti olen halunnut syödä tämän pääsiäisaterian teidän kanssanne ennen kärsimystäni. Sillä minä sanon teille: enää en syö pääsiäisateriaa, ennen kuin se saa täyttymyksensä Jumalan valtakunnassa.” Hän otti käsiinsä maljan, kiitti Jumalaa ja sanoi: ”Ottakaa tämä ja jakakaa keskenänne. Minä sanon teille: tästedes en maista viiniköynnöksen antia, ennen kuin Jumalan valtakunta on tullut.”
    Sitten hän otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.” Aterian jälkeen hän samalla tavoin otti maljan ja sanoi: ”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne. Mutta tälle samalle pöydälle ojentaa yhdessä minun kanssani kätensä myös minun kavaltajani. Ihmisen Poika lähtee täältä juuri niin kuin hänen on määrä lähteä, mutta voi sitä, josta tulee hänen kavaltajansa!”

Luuk. 22: 14-22

 

Eron hetki, kun kipeänä koittaa
Silloin vaikea on löytää sanoja
Sadat viulut vain sydämessä soittaa.
Jääkää hyvästi, mä kiitän kaikesta.

Niin kuin filmin, nään onnelliset päivät,
Nään myös murheet joista silloin selvittiin.
Matka jatkuu, vain rakkaat muistot jäivät.
Jääkää hyvästi, mä kaipaan teitä niin.

Siunaan teitä, te rakkaat ystäväni.
Ilman tukeanne en vois lähteä.
Pidän teidät mä aina mielessäni.
Jääkää hyvästi niin jatkuu elämä.

Eron hetki, mun sisintäni viiltää,
Vaikka aukeaa tie uuteen maisemaan.
Eron kyynel, nyt poskillamme kiiltää.
Jääkää hyvästi, me vielä kohdataan.

 

Hyvät ystävät;

Halusin laulaa tämän Jaakko Löytyn jäähyväislaulun tämän saarnan alkuun siksi, että se kuvaa niin hyvin jäähyväisten tunnelmaa. Ensimmäinen ehtoollinen oli jäähyväisateria. Ystävät hyvästelevät toisensa – ilmassa on ikävää ja kaipausta. Sitä kipua, minkä eroaminen ystävistä tuo tullessaan. Tuon laulun sanoissa on jotain hyvin samaa – vaikkei tuo jäähyväislaulu liittynytkään mitenkään ehtoolliseen.

Tämä puoli on yksi ehtoollisen ulottuvuuksista.

Mutta se on vain yksi kuva. Toinen kuva on se, että  ystävät ovat kokoontuneet viettämään iltaa. Iltaa vietetään leivän ja viinin ääressä. Niin kuin vain ystävykset voivat sitä viettää. Siinä puolessa on ilo ja yhdessäolon riemu läsnä.

Meidän mielikuvamme, jotka liittyvät ehtoolliseen ovat usein hyvin toisenlaisia. Meille ehtoollinen on uskonnollinen riitti. Pieni öylätti – ei leipää, joka täyttäisi – tippa viiniä – ei juomaa joka veisi janon, ja saisi veren kiertämään vähän vilkkaammin. Meille ehtoollinen on enemmän harras hetki – kuin ystävien riemullinen kohtaaminen ja eron ateria – jossa yhtä aikaa iloitaan ja surraan.

Kuinka paljon kristillinen kirkko onkaan vuosisatojen vieriessä menettänyt, kun inhimillisestä kohtaamisesta on tullut uskonnollinen riitti. Muodollisesti ensimmäinen ehtoollinen lienee ollut sellaisen sapattiaterian tai juhla-aterian kaltainen, jossa todella ollaan syömässä ja samalla muistetaan yhdessä Jumalan hyviä tekoja kansan historian eri vaiheissa.

Mitähän Jeesus ja opetuslapset muistelivat tuona iltana. Ristin tapahtumia ei vielä muisteltu, koska ne olivat vasta edessä. Ehkä mielessä oli vasta tapahtunut näön antaminen Bartimeukselle Jerikossa. Sehän oli tapahtunut kun he olivat matkalla Jerusalemiin. Tai ehkä siellä muisteltiin yhteisiä venematkoja Genesaretilla – sitä kuinka oltiin selvitty myrskystä. Tai ehkä Pietari muisteli sitä, kuinka Jeesus paransi hänen anoppinsa Kapernaumissa. Tai entäpä ne siat, jotka rynnistivät jyrkänteeltä järveen.. oli se varsinainen näky. Muisteltavaa riitti – mutta myös ihmeteltävää. Sen ihmettelemistä, että Jeesus uudelleen ja uudelleen viihtyi niiden ihmisten parissa, joista muut eivät välittäneet. Ehkä siellä muisteltiin Sakkeusta, Magdalan Mariaa, naista, joka oli tavattu Syykarin kaivolla, Jairusta, aviorikoksesta kiinniotettua naista.. niitä tilanteita, jossa muut olivat osoittaneet halveksuntaa – mutta Jeesus rakkautta ja armollisuutta. Ne olivat hetkiä, jotka saivat hiljaiseksi. Hiljaiseksi siksi, että se oli liian hyvää ollakseen totta.

Tai Jeesuksen opetukset. Pietari muisteli kuinka Jeesus sanoi, että anteeksi olisi annettava seitsemänkymmentäseitsemän kertaa.. se tuntui kohtuuttomalta. Mutta niinhän Jeesus toimi. Kaunan kantamisella ei päästä mihinkään – anteeksi antamisella voidaan päästä eteenpäin. Ei todellakaan oikeudenmukaista – vaan jotain aivan muuta. Armollisuutta ja rakkautta.

Ja kuinka käsittämätön juttu oli se, että ruokaa riitti silloin kerran koko suurelle porukalle. Mitä tapahtui, kun se pieni poika avasi eväänsä muille. Yhtäkkiä kaikki saivat syödä kyllikseen. Tuliko ruoka taivaasta vai ihmisten nyssäköistä – en tiedä, sama mistä – mutta kaikki jakoivat sitä toisilleen.

Jumalan valtakunta oli tullut ihmisten keskelle – ainakin sen ensi sarastus. Sellainen valtakunta, jossa syyllisyys ja häpeä eivät enää aja ihmisiä nurkkaan – vaan heidät kutsutaan samaan pöytään. Jakamaan keskenään leivän ja viinin. Iloitsemaan ja suremaan yhdessä.

On surullista, että yhä monille kristittynä eläminen on pyörimistä syyllisyyden ympärillä – kun evankeliumin ihmeellinen viesti on: syyllisyys, kuolema eikä mikään muu voi erottaa teitä Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa ilmestynyt keskellemme.

Sama Jumalan rakkauden viesti löytyy Raamatun alkulehdiltä saakka, kun Jumala huhuilee langennutta ihmistä piilostaan ja antaa tälle vaatteet – ettei häpeän vuoksi tarvitsisi piiloutua elämältä. Tule – elämä odottaa.

Tule – elämä odottaa sinua tänäänkin. Ehtoollinen on meille näkyvä merkki ja muistutus, että meidän Vapahtajamme on ystävämme. Hän haluaa viipyä muistoissamme ja ajatuksissamme – hän ei käännä selkää kenellekään. Ei edes niille, joille muut kääntävät selkänsä. Sitä on anteeksiantamus ja rakkaus.

Tätä meidän elämäämme ihmisinä kuvaavat yhteen tulemiset ja erot – täällä me kohtaamme toisemme, ja sitten taas tapaamme. Kipu ja kaipaus on osa elämän rikkautta. Vapahtajan lupaus on, että kerran kaipaus muuttuu näkemiseksi.

Eron hetki, mun sisintäni viiltää.
Vaikka aukeaa tie uuteen maisemaan.
Eron kyynel nyt poskillamme kiiltää,
jääkää hyvästi, me vielä kohdataan.