Peilin äärellä

Saarna Loviisan kirkossa 29.5.2016.

Jeesus puhui tämän vertauksen:
    ”Oli rikas mies. Hänen vaatteensa olivat purppuraa ja hienointa pellavaa, ja päivästä päivään hänen elämänsä oli pelkkää ylellisyyttä ja juhlaa. Mutta hänen porttinsa pielessä virui köyhä Lasarus, täynnä paiseita. Köyhä olisi nälkäänsä halunnut syödä niitä ruokapaloja, joita rikkaan pöydältä putoili. Koiratkin tulivat siihen ja nuolivat hänen paiseitaan.
    Sitten köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Abrahamin huomaan. Rikaskin kuoli, ja hänet haudattiin. Kun hän tuonelan tuskissa kohotti katseensa, hän näki kaukana Abrahamin ja Lasaruksen hänen rintaansa vasten. Silloin hän huusi: ’Isä Abraham, armahda minua! Lähetä Lasarus tänne, että hän kastaisi sormenpäänsä veteen ja vilvoittaisi kieltäni. Näissä liekeissä on kauhea olla.’ Mutta Abraham sanoi: ’Muista, poikani, että sinä sait eläessäsi hyvän osan, Lasarus huonon. Nyt hän saa täällä vaivoihinsa lohdun, mutta sinä saat kärsiä tuskaa. Sitä paitsi meidän välillämme on syvä, ylipääsemätön kuilu, niin ettei täältä kukaan voi tulla teidän luoksenne, vaikka tahtoisikin, eikä sieltä pääse kukaan kuilun yli meidän puolellemme.’ Rikas mies sanoi: ’Isä, minä pyydän, lähetä hänet sitten vanhempieni taloon. Minulla on viisi veljeä – hänen pitäisi varoittaa heitä, etteivät hekin joutuisi tähän kärsimyksen paikkaan.’ Abraham vastasi: ’Heillä on Mooses ja profeetat. Kuulkoot heitä.’ ’Ei, isä Abraham’, mies sanoi, ’mutta jos joku kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he kääntyisivät.’ Mutta Abraham sanoi: ’Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista.”

Luuk. 16: 19-31

Rakkaat kristityt!

Kirkko on jotain muuta. Kun astun kirkon ovesta sisään – en milloinkaan astu samalla tavalla kuin jonnekin muualle. En puhu nyt vain tästä kotikirkostani, Loviisan kirkosta – vaan ihan kaikista kirkoista. On sama, onko kirkko Suomessa vai ulkomailla. Sekin on aivan sama, onko kirkko luterilainen vai jonkin muun kirkkokunnan kirkko. Kun astun kirkkoon, astun johonkin aivan erityiseen tilaan.

Kokemusta voi hyvin kutsua pyhän kokemukseksi. Kirkko kutsuu hiljentymään. Kirkko kutsuu pysähtymään. Kirkko kutsuu kohtaamaan niin Jumalan kuin itseni ja toiset, jotka ovat astuneet samasta ovesta sisälle. Kirkko on jotain muuta.

Tämän sunnuntain Raamatun tekstit kutsuvat meidät tämän saman peilin äärelle kohtaamaan niin Jumalaa, itseämme kuin toisiammekin.

Kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta lienee aika tuttu. Rikas mies oli rakkaudeton köyhää Lasarusta kohtaan ja sai lopulta rakkaudettomuudestaan tuomion. Kertomus on vahva muistutus siitä, mikä taitaa usein tämän ajan ihmisiltä unohtua: me olemme vastuussa elämästämme. Lopulta, viime kädessä, me vastaamme elämästämme elämän antajalle, Jumalalle. Kertomus yllättää, koska se asettaa meidät kasvokkain sen todellisuuden kanssa, joka on näkymätön, ikuinen. Kertomus voi tuntua sekä lohduttavalta että pelottavalta. Riippuen näkökulmasta, josta sitä lähestyy.

Kertomus on lohduttava, koska se muistuttaa siitä, että kerran oikeudenmukaisuus tapahtuu. Se on pelottava, koska se asettaa omat arvoni ja tekoni puntariin.

Mitkä ovat minun arvoni? Mikä minua elämässäni ohjaa? Mikä on tärkeää?

Luetut lukukappaleet avaavat meille muutaman tärkeän näköalan.
Vanhan testamentin saarnaajan viisaus tuntuu kovin ajankohtaiselta:

” Joka rakastaa rahaa, ei saa sitä kyllin,
eikä se, joka rakastaa rikkautta, saa voittoa tarpeekseen.
Tämäkin on turhuutta.
Kun omaisuus karttuu, karttuvat sen syöjätkin.
Mitä iloa siitä on omistajalleen,
paitsi että saa nähdä sen kuluvan?”

Elämme ajassa, jossa kaikki arvotetaan rahassa. Kaikki – tai ainakin melkein kaikki. Talous on mittareiden mittari. Jos talous on hyvin – kaikki on hyvin. Vai onko sittenkään?

Luther opetti Jumalasta näin: ”Mitä tietää se, että jollakulla on Jumala, ja mikä Jumala? Tähän vastaamme: Jumalaksi sanotaan sellaista, jolta meidän on odotettava kaikkea hyvää ja jonka turviin meidän kaikissa hädissämme on paettava. Siis se, että jollakulla on Jumala, merkitsee oikeastaan vain sitä, että sydämestä häneen turvaudutaan ja uskotaan.” Näin Luther. Missä on minun turvani, minkä uskon auttavan hädässä? Siinä miettimistä.

Saarnaaja totesi, että rahaa ei voi saada kyllin eikä voittoa tarpeekseen, omaisuudestakaan ei ole muuta iloa, kuin että se kuluu…

Aikamoinen peili – ja sotii aikaamme vastaan. Aikamme arvoja vastaan. Aikana, jolloin turvallisuuden tunne ja lompakko kulkevat yhtä matkaa.

Peili, jonka edessä kirkossa olemme – heijastaa myös toisenlaista kuvaa. Siitä toisenlaisesta kuvasta kertoi Uuden Testamentin lukukappale. Johanneksen kirjeen katkelma alkoi sanoilla: ”Jumala on rakkaus.”

Jeesus Kristus avaa silmiemme eteen näkymän siitä, kuinka Jumala rakastaa. Rakastaa, koska rakastaa – kysymättä rakkauden kohteen ansioita. Tällaista Jumalaa me saamme olla kirkossa kohtaamassa. Jumala ei tarvitse kirkkoja – me tarvitsemme. Me tarvitsemme niitä paikkoja ja niitä hetkiä, joissa me osaamme pysähtyä. Me tarvitsemme niitä hetkiä, jolloin hetkeksi edes voimme jättää arjen huolet taaksemme ja pysähtyä kuulemaan ja kokemaan sitä, että olemme Jumalalle rakkaita. Hän haluaa meille hyvää.

Tämän sunnuntain aiheena on katoavat ja katoamattomat aarteet. Me saamme iloita molemmista – niin katoavista, kuin katoamattomista. Meidän katoavia aarteita ovat hyvinkin esimerkiksi rakkaat ihmiset, rakkaat paikat, kaunis luonto, tämä elämä – kaikki katoavaa, mutta hyviä aarteita.

Mutta saamme iloita myös katoamattomasta: Jumalalla on varattuna meille hyvää.

 

Rukouksesta

Saarna Loviisan kirkossa rukoussunnnuntaina 1.5.2016

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
    ”Totisesti, totisesti: mitä ikinä te pyydätte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille. Tähän asti te ette ole pyytäneet mitään minun nimessäni. Pyytäkää, niin te saatte, ja teidän ilonne on täydellinen.
    Olen puhunut tästä teille vertauksin. Tulee aika, jolloin en enää käytä vertauksia vaan kerron teille avoimesti kaiken Isästä. Sinä päivänä te esitätte pyyntönne minun nimessäni, enkä minä enää sano, että käännyn Isän puoleen teitä auttaakseni. Rakastaahan Isä itse teitä, koska te olette rakastaneet minua ja uskoneet, että olen tullut Jumalan luota. Isän luota minä olen lähtenyt ja tullut tähän maailmaan, ja nyt minä jätän maailman ja menen takaisin Isän luo.”
    Opetuslapset sanoivat: ”Nyt sinä puhut selvin sanoin, et enää vertauksin. Me ymmärrämme nyt, että sinä tiedät kaiken eikä sinun tarvitse odottaa, että joku kysyy. Siksi me uskomme, että olet tullut Jumalan luota.”
    ”Nyt te kyllä uskotte”, sanoi Jeesus. ”Tulee aika – ja se on jo nyt – jolloin te joudutte hajalle, kuka minnekin, ja jätätte minut yksin. Yksin en silti jää, sillä Isä on minun kanssani. Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman.”

Joh. 16: 23-33

Rakkaat kristityt!

On tilanteita, joissa koen syvää alamittaisuutta kristittynä. Ne ovat hetkiä, jolloin minulta pyydetään esirukousta. Niitä tilanteita on varsin usein. Ja on selvää, että niin täytyykin olla. Onhan se papin tehtävä. Aikanaan Pernajan pappi, Mikael Agricola ilmaisi asian tähän tapaan. ”Mitä se on muuta papin tehtävä kuin studeerata, saarnata ja rukoilla.” Niitähän sitä on pitänyt yrittää.

Mutta osaanko rukoilla? Eivät ole vuoret siirtyneet – paikallaan ovat pysyneet.

Mitä on rukous? Mitä rukoileminen? Voinko rukouksella vaikuttaa Häneen, joka on kaiken olevaisuuden perusta, jota ilman mitään ei olisi olemassa, jonka tahdosta se mitä on, on olemassa? Mitä rukous on? Rukous ei ole maaginen keino vaikuttaa asioiden kulkuun – en ainakaan usko niin.

Vuodet ovat opettaneet jotain rukouksesta. Ensimmäinen asia on tämä – ei Jumala tarvitse minun rukouksiani – minä tarvitsen rukousta.

Jeesus kehotti rukoilemaan. Pyytäkää, niin te saatte, ja teidän ilonne on täydellinen.”

En usko Jeesuksen tarkoittaneen: Pyytäkää mitä haluatte, niin saatte, mitä haluatte. Tai ainakin minun on tunnustettava, etten ole kokenut niin käyvän – paitsi ehkä kuitenkin joskus. On toki ollut hetkiä, jolloin on tavalla tai toisella ollut pulassa – ja asiat ovat selvinneet. Ihan pieniäkin asioita. Lottovoittoa ei kuitenkaan ole tullut.

Mutta Jeesus kyllä lupasi. Pyytäkää, niin te saatte, ja teidän ilonne on täydellinen.”
On jotain, mitä hän haluaa antaa – ja odottaa, että hän voisi antaa.

Hänellä on hyvä tahtonsa ja hyvät suunnitelmansa – onko sydämeni avoin sille? Rukous on sydämen avaamista, hiljaisuutta ja huokausta, että hyvä voisi tavoittaa.

Meidän sisäinen olemuksemme kaipaa vahvistumista – oma hiljaisuutensa tarvitaan siihen, että Kristuksen rakkaus tulee todeksi. Olen rakastettu, olen hyväksytty – kaikkine puutteineni ja vikoineni. Rakkauden ääni ei kuulu keskellä puheen paljoutta tai meteliä – tuo äänistä tärkein kuuluu sydämen hiljaisuudessa – rukouksessa. Sitä ymmärtääkseni Paavali päivän lukukappaleessa opetti: ” Rukoilen, että hän sanomattomassa kirkkaudessaan hengellään vahvistaisi ja voimistaisi teidän sisäistä olemustanne. Näin Kristus asuu teidän sydämissänne, kun te uskotte, ja rakkaus on elämänne perustus ja kasvupohja. Silloin te kykenette yhdessä kaikkien pyhien kanssa käsittämään kaiken leveyden, pituuden, korkeuden ja syvyyden, ja voitte tajuta Kristuksen rakkauden, joka ylittää kaiken tiedon.”

Tarvitsen rukousta. Tarvitsen pysähtymistä. En voidakseni vaikuttaa Jumalaan – vaan jotta Hän voisi vaikuttaa minuun. Rukous ei ole jotain, jossa minä toimin. Rukous on luonteeltaan jotain, jossa Jumala itse toimii.

Rukous ei ole vaatimus – rukous on lahja.

Rukouksessa voi olla sanoja – sanat ovat kuitenkin vain väline, apu, joka johdattaa ajatukset hiljaisuuteen ja pysähtymiseen Jumalan edessä – että hänen ilonsa tarttuisi, hänen rakkautensa saisi tilaa sydämessä.

Pian me lausumme yhdessä uskontunnustuksen. Iloitsen siitä, mitä uskontunnustuksessa ei ole. Iloitsen siitä, ettei se sisällä lausetta: Minun uskon rukouksiini tai minä uskon omaan uskooni.

Iloitsen myös siitä, mitä uskontunnuksessa tunnustetaan. Uskon, että Jumala Luojana on kaiken olevaisuuden ydin, sen takana ja sen perusta: Isä. Uskon Vapahtajaan, joka osoitti Jumalan sydämen laadun meitä kohtaan. Vapahtajaan, joka osoitti, että Jumalan sydän on täynnä armahtavaa rakkautta. Iloitsen siitä, että Hänen Henkensä yhä puhuttelee meitä, rohkaisee rukoilemaan ja avaamaan sydämen Jumalan hyvyydelle.