Rakkaus on avain

Saarna Loviisan kirkossa 21.8.2016

14. sunnuntai helluntaista. ”Lähimmäinen”

Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: ”Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?” Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?” Mies vastasi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Jeesus sanoi: ”Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää.”

    Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?”

    Jeesus vastasi hänelle näin:

    ”Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi.

    Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’ Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?”

    Lainopettaja vastasi: ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta.” Jeesus sanoi: ”Mene ja tee sinä samoin.”

Luuk. 10: 25-37

Rakkaat kristityt!

Tänään mietin hyvin erilaisia asioita kuin vuosi sitten. Noin vuosi sitten Suomen uutiset alkoivat täyttyä viesteistä maahan tulevista turvapaikanhakijoista. Elo- syyskuun vaihteessa vuosi sitten Facebookiin perustettiin ryhmä, joka toivotti turvapaikanhakijat tervetulleiksi Loviisaan ja Lapinjärvelle. Sen jälkeen on tapahtunut hyvin paljon. Aluksi oli paljon epätietoisuutta siitä, mitä oikein on tapahtumassa ja kuinka suurista pakolaismääristä oikein on kyse. Alkuun oli kokoontumisia ja keräyksiä – ja loppusyksystä Ruukkiin saatiin Pyhtään vastaanottokeskuksen sivupiste ja ensimmäiset turvapaikanhakijat tulivat Loviisaan.

Ihmetys oli suuri. Oli heitä, jotka olivat heti valmiina toimimaan turvapaikanhakijoiden hyväksi – ja heitä, jotka vastustivat. Tunnelma kuitenkin aika pian muuttui, kun ennakkoluulot vaihtuivat kokemuksiksi ja tuntemiseksi. Nyt jo monet ovat löytäneet ystäviä, kasvot ja usein vähän vaikeatkin nimet käyvät tutuiksi. Yksi ja toinen on kuullut myös kertomuksia siitä, millaista matkanteko lähtömaasta Suomeen on ollut. Tarinat ovat olleet hurjia.

Tutustumisen myötä moni on tehnyt havainnon, että olemme saaneet keskuuteemme mukavia, lahjakkaita ja sydämellisiä ihmisiä.

Jostain syystä päivän evankeliumi nostaa minun mieleeni nämä viimeisen vuoden aikana kaupunkiimme tulleet uudet asukkaat. He ovat etsineet turvaa – ja ainakin toistaiseksi löytäneet sen täältä.

Tuttua kertomusta laupiaasta samarialaisesta olisi mukava lukea niin, että asettaa itsensä ryöstetyn osaan ja miettii ketkä kaikki ovat kävelleet ohi. Mutta sellaiseksi Jeesus tuskin kertomustaan tarkoitti. Lähimmäisyys löytyy välittämisestä ja rakastamisesta. Rakkaus ylittää kaikenlaisia rajoja. Jeesuksen kertomuksessa se ylitti myös uskontojen välisen rajan. Samarialaista – jonka Jeesus asetti suorastaan esikuvaksi – pidettiin juutalaisten keskuudessa vääräuskoisena. Samarialaiset kuuluivat uskonsa puolesta vieroksuttujen joukkoon. Mutta rakkaus ja välittäminen löytyi juuri sieltä.

Merkillinen kertomus. Paljon merkillisempi kuin mitä usein tulee ajatelleeksi.

Olen monesti pohdiskellut uskomme olemusta. Mitä on elää kristittynä? Ollakseni oikea kristitty, onko minun heittäydyttävä jotenkin erityisen uskonnolliseksi tai onko minun tehtävä jotain uskonnolliseksi leimattuja tekoja? Mitä on olla kristitty? Onko minun elettävä jotenkin ihmeellisesti vieroksuen normaalia arkista elämää?

Koko kristillisyys avautuu yhdestä sanasta käsin. Eikä tietenkään ole mitenkään vaikea arvata mikä tuo sana on. Sana on rakkaus. Rakkaus.

Johannes avaa uskon ytimen kirjeensä katkelmassa, jonka olemme tänään kuulleet: ” Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.”

Hän, joka on kaiken olevaisuuden, kaiken elämän, perusta – rakastaa. Rakastaa sinua ja minua. Rakastaa niin, että uhrasi Poikansa. Jos ajatus ylittää ymmärryksesi – niin älä ole huolissasi – se ylittää kaiken ymmärryksen. Jumala rakastaa – kaikessa pyhyydessään – hän rakastaa.

Ja kun niin on – meidät on kutsuttu rakastamaan toisiamme. Rakastamaan yli kaikkien ihmisiä erottavien rajojen yli. Rakastamaan heitä, jotka koemme samanlaisiksi kuin olemme – ja heitä, joita syystä tai toisesta koemme erilaisiksi kuin olemme.

Rakkaus on arkista – kohtaamista ja välittämistä, näkemistä ja kuulemista. Kristittyinä meidät on kutsuttu uskomaan ja luottamaan siihen rakkauteen, jolla Jumala Kristuksessa rakastaa meitä ja osoittamaan sitä rakkautta eteenpäin siellä missä itse kukin meistä elää ja vaikuttaa.

Rakkaus on vahvin todistus minkä milloinkaan voimme uskostamme antaa.

Kuulolle

Saarna konfirmaatiomessussa Loviisan kirkossa 14.8.2016

Mark. 7: 31-37
Jeesus lähti sitten taas Tyroksen seudulta ja tuli Sidonin ja Dekapoliin alueen kautta Galileanjärvelle. Siellä hänen luokseen tuotiin kuuro mies, joka ei pystynyt kunnolla puhumaan, ja häntä pyydettiin panemaan kätensä miehen päälle. Jeesus otti hänet erilleen väkijoukosta, pani sormensa hänen korviinsa, sylkäisi ja kosketti hänen kieltään. Sitten hän katsahti taivaalle, huokasi ja sanoi kuurolle: ”Effata.” Se merkitsee: aukene. Silloin miehen korvat aukenivat ja hänen kielensä vapautui, niin että hän puhui selkeästi.
Jeesus kielsi ihmisiä kertomasta tästä kenellekään, mutta mitä enemmän hän heitä kielsi, sitä enemmän he levittivät siitä tietoa. Kaikki olivat ylen määrin hämmästyksissään ja sanoivat: ”Hyvin hän on kaiken tehnyt. Kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan.”

Rakkaat kristityt!
Tiedätkö, mitä lapsellesi tai nuorellesi kuuluu? Tiedätkö, mitä puolisollesi kuuluu, entä vanhemmillesi? Mitä kuuluu työtovereillesi tai luokkakaverillesi?
Kysymys kuulemisesta on hyvin mielenkiintoinen. Evankeliumin kertomuksessa oli kyse fyysisestä viasta, vaikeudesta tai sairaudesta – se on yksi mahdollisuus olla heikkokuuloinen tai kuuro. Mutta ehkä paljon tavallisempaa on olla kuulematta – vaikka muuten kuulisikin. Niin – ja näkemättä, vaikkei silmissä olisi mitään vikaa.
Me tarvitsemme aistejamme hyvin monella tavalla elämässämme. Aistit auttavat meitä reagoimaan tarvittavalla tavalla, milloin mihinkin. On tärkeä nähdä ja kuulla mitä ympärillä tapahtuu.
Tänään kysyn itseltäni ja sinulta – mitä en halua kuulla, tai mitä sinä et halua kuulla? Tai mitä en kuule, vaikka haluaisin – tai mitä sinä et kuule, vaikka haluaisit.
On monia syitä olla kuulematta. Yksi pahimmista on se, etten halua sitä – en välitä siitä, mitä sinulla on sanottavana, en halua sitä kantaa. Tai sitten – omat asiani huutavat mielessäni niin lujaa, etten kuule mitä sanot. Olen niin omassa maailmassani – ettei muille ole siinä tilaa. On niin helppo olla kuuntelematta. Tavallisin tapa siihen on alkaa puhua omistaan – kun toinen kertoo jotain.
Miksi tämä on tärkeä kysymys? Minun mielessäni siihen on yksi syy ylitse muiden. Se on tämä: kuuleminen ja näkeminen ovat rakkauden välineitä. Silloin kun me rakastamme: me näemme ja kuulemme. Rakkaus on tarkkakuuloista ja tarkkanäköistä. Se, joka on tullut rakastetuksi – tietää tulleensa kuulluksi ja nähdyksi.
Evankeliumeissa on useita kertomuksia siitä, kuinka Jeesus antoi kuulon tai näön jollekin ihmiselle. Tämän päivän evankeliumissa on tuo merkillinen arameankielinen sana: ”Effata”, aukene.
Kuvittele mielessäsi tilanne, jossa ensin olet kuin kuplan sisällä – et kuule, etkä ehkä näekään juuri mitään. Ja yhtäkkiä tuo kupla puhkeaa – alat nähdä ja kuulla. Ilma vaihtuu, on keveämpi hengittää – olet läsnä todellisuudessa, joka ympäröi. Ai tällaistako täällä on?!
Joskus uskoon liittyy mielikuvia, että uskovat ihmiset ovat kuin laput silmillä ja elävät aivan omassa todellisuudessaan vieraana ympäröivälle todellisuudelle. Mutta se todellisuus, johon meidän Vapahtajamme tahtoo meidät herättää, on toisenlainen. Hän ei kutsu meitä minkään kuplan sisälle – hän kutsuu elämään tätä elämää silmät ja korvat auki – ulos kaikennäköisitä kuplista ja virtuaalitodellisuuksista. Hän kutsuu aistimaan elämän koko rikkautta. Onhan tämä todellisuus Jumalan luoma maailma.
Kuplan sisällä on yksinäistä. Kuplien särkyessä alamme kuulla ja nähdä – ja myös voimme kokea itse tulevamme kuulluiksi ja nähdyksi. Meille kuuluu tuo merkillinen sana: ”Effata”, aukene. Se sana tulee meille kuitenkin usein hyvin toisenlaisessa muodossa. Vapahtajamme Kristus haluaa tavalla tai toisella vakuutta meille: ”Olet rakas ja tärkeä.” 

Avaa silmäsi ja korvasi kaikelle sille, mikä ympäröi sinua – jokainen auringon nousu ja auringon lasku on sinun. Iloitse elämästä. Katsele ja kuuntele – jätä kuplat taaksesi. Elämä odottaa.