Uudet juuret

Saarna Loviisan kirkossa 25.9.2016. Loviisan karjalaisten 70-vuotisjuhlajumalanpalvelus.
19. sunnuntai helluntaista. ”Rakkauden kaksoiskäsky”

Kun fariseukset kuulivat, että Jeesus oli tukkinut saddukeuksilta suun, he kokoontuivat neuvonpitoon. Sitten yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle: ”Opettaja, mikä on lain suurin käsky?” Jeesus vastasi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.”

Matt. 22: 34-40

Rakkaat kristityt!

Jos suljet silmäsi ja palaat ajatuksissasi lapsuuteesi – niin minne sijoitat itsesi?
Loviisaan, jonnekin rajan takaiseen Karjalaan, muualle Suomeen, aivan toiseen maahan?

En tiedä kuinka paljon kotiseudulla tai tutuilla maisemilla, elinolosuhteilla, tavoilla on lopulta merkitystä – mutta itse koen vahvasti, että lapsuuden maisemat ovat painuneet jonnekin hyvin syvälle – ja muokanneet omalta osaltaan minusta sellaisen kuin olen.

Minun ei tarvitse erityisesti muistella eikä ponnistella mielikuvien kanssa, kun voin nähdä itseni pikkupoikana ongella Röhkösaaren rannassa Näsijärvellä – näin siitä huolimatta, että suurimman osan ajasta elin Helsingissä. Sielunmaisema oli ja on kuitenkin muualla.

Missä sinun maisemasi on? Missä se lepää? Vai lepääkö? Löydätkö lapsuuden maisemista turvallisuutta – vai pelkoa?

Elämän juurilla on merkitystä. On merkitystä, sillä missä olemme eläneet, on merkitystä, sillä kenen kanssa olemme eläneet. Silläkin on merkitystä, millaiseen perheeseen tai sukuun olemme syntyneet. Millaiseen kylä- tai kaupunkiyhteisöön olemme syntyneet. Kuulummeko johonkin vai emmekö kuulu. Olenko jostain kotoisin? Irrallisuus – tai se, että on tullut väkisin revityksi juuriltaan, on hyvin kipeä asia.

Elämän juuriin liittyy myös läheisesti se, olemmeko saaneet tulla rakastetuiksi? Onko sinulla ja minulla ollut lupa olla olemassa? Tai onko ollut lupa kasvaa sellaiseksi kuin olet – tai olet halunnut olla? Elämän juurilla on iso merkitys. On merkitystä sillä, olenko voinut kokea turvallisuutta – vai onko elämää leimannut turvattomuus ja pelko. Olenko joutunut ansaitsemaan olemassaolon oikeutuksen.

Jeesuksen sanat fariseuksille vie meidät kristittynä elämisen ytimen äärelle, kun hän sanoo: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.”

Mitä on rakastaminen? Voiko rakastamaan oppia? Käsky on jotenkin ristiriitaisen oloinen siksi, että rakastamisessa lienee jotain sellaista, jota oikeastaan ei voi käskeä. Miltä se nyt kuulostaisi, jos vaimo käskisi miestään – tai mies vaimoaan – rakasta minua! Syntyykö siitä rakkautta – mitä se sitten onkin.

Rakkaus syntyy aina rakkaudesta. Rakkaudessa on kyse rakastavasta suhteesta – ja yleensä se on kaksisuuntainen. Komentelu ja käskeminen eivät auta. On kyse jostain sisäisestä kokemuksesta johon tavalla tai toisella liittyy kokemus yhteydestä. Rakkaus on suuri salaisuus.

Kuinka siis rakastaa Jumalaa – ja kuinka rakastaa lähimmäistään?

Te, jotka olette kotoisin rajan takaisesta Karjalasta – te olette kokeneet sen, mitä on tulla revityksi lapsuuden maisemista – niiltä juurilta, jotka liittyvät tuttuihin paikkoihin. Moni elää tässä maassa muusta syystä muualla kuin niissä maisemissa, joissa on syntynyt. Monet pienet paikkakunnat tuntuvat tyhjenevän asukkaista, kun erityisesti nuoret ovat lähteneet työn perässä toisille seuduille. Yhä harvempi elää omilla juurillaan.

Kuluneen vuoden aikana olemme saaneet maahamme paljon heitä, jotka ovat sodan tai väkivallan uhan vuoksi lähteneet pakoon. Irti revittyjä on paljon.

Rakkaus hoitaa. Rakkaus luo turvallisuutta. Rakkaus kasvattaa uusia juuria.

On onni, että on mahdollista saada uudet juuret. Elämässä uudet juuret alkavat kasvaa siellä, missä olemme saaneet tai missä toivottavasti edelleen saamme kokea rakkautta. Juuret alkavat kasvaa siellä, missä koemme tulevamme kuulluksi ja nähdyiksi hyväksyttyinä.

Jumalan rakkaus ympäröi meidät. Hän kätkee meidät rakkautensa suojaan. Sitä on armo. Armon viesti on yhä uudestaan: olet tervetullut, olet kaivattu, olet hyväksytty, olet rakas – se on Jumalan viesti. Se on hänen viestinsä, josta Raamatun sana sanoo: ”Jumala on rakkaus.” Tästä rakkaudesta eläminen synnyttää rakkautta Jumalaa – elämän perustaa – kohtaan.

Tämän päivän sana kutsuu meidät osoittamaan rakkautta erityisesti heitä kohtaan, jotka meidän aikanamme on revitty juuriltaan. Tämän päivän sana kutsuu meidät kohtaamaan juurilta revityt niin kuin toivoisimme itseämme kohdattavan – jos meidät revitään juuriltamme.

Siellä missä juuret alkavat kasvaa – ne työntyvät maahan, imevät ravintoa ja lopulta kasvun myötä hyvät hedelmät alkavat tuottaa hyvää ympärilleen. Juurettomuus tuo toiset hedelmät. Siksi meidät on kutsuttu rakastamaan.

”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.”

Huolenpidosta

Saarna Loviisan kirkossa 4.9.2016. 16. sunnuntai helluntaista.

 

Jeesus sanoo:
    ”Älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?
    Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!
    Älkää siis murehtiko: ’Mitä me nyt syömme?’ tai ’Mitä me juomme?’ tai ’Mistä me saamme vaatteet?’ Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.”

Matt. 6: 25-34

Rakkaat kristityt!

Lutherin Katekismuksessa toistuu eräs kysymys kerta toisensa jälkeen. Se kysymys on tämä: ”Mitä se on?” tai uudemmissa Katekismuksen käännöksissä: ”Mitä se merkitsee?”

Kysymys esiintyy uudelleen ja uudelleen eri asioiden kohdalla, käskyjen, uskonkappaleiden ja kaiken muunkin kohdalla. Tietenkin kysymyksessä on vain Lutherin tapa ilmaista asioista mahdollisimman yksinkertaisesti.

Mutta kysymys on hyvä – ja uskon niin, että tuo kysymys pitäisi esittää usein. Ei niin, että osoittaisit kysymyksen vaikkapa minulle tai että minä kysyisin sitä sinulta. Tänään ajattelen sitä, että aikuisen kristityn tulisi uskaltaa esittää kysymys usein itselleen.

Lapsi kysyy vanhemmaltaan tai opettajaltaan ja odottaa suoraa vastausta moniin elämän kysymyksiin – mutta aikuisen on kysyttävä tuota kysymystä itseltään. ”Mitä se on?” ”Mitä se merkitsee?” – siis minulle, itselleni. Jumala – mitä se merkitsee? Kirkko – mitä se on? Usko – mitä se on? Iankaikkinen elämä, pelastus – mitä se on? Rakkaus – mitä se on? Elämä – mitä se on? Luottamus – mitä se on? Mitä se merkitsee?

Jumalan huolenpito – mitä se on? Se on tämän päivän kysymys. Koen joutuvani aikamoiseen tenttiin tämän päivän evankeliumin äärellä. Jeesuksen sanat ovat aika tavalla kohti käyviä. ” ”Älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte.”

Jos taloudellisen toimeentulonsa kanssa kamppailevalle joku sanoo, että ole huoleti – kyllä Jumala pitää huolen. Pitäähän hän huolen linnuista ja kukistakin – niin pitäähän myös sinusta -niin jotenkin tuntuu siltä, että silloin hädässä olevan tilannetta ei oikein oteta todesta. Se, miksi koen olevani aikamoisessa tentissä, johtuu yksinkertaisesti siitä, että minun on vaikea uskoa tuollaiseen huolenpitoon. Mitä se on? Ja vielä kipeämmin – mitä minun uskoni on? Pyhä huolettomuus tuntuu kovin vaikealta asialta. Kertooko se epäuskosta – kertooko se siitä, että on helpompi uskoa tiliotteeseensa?

Jeesuksen opetusta on lähestytty monella tavalla. Eräs näkökulma on, että Jeesus opettaa, että jos kerran Jumala pitää huolen linnuista ja kukista, jotka eivät tee työtä – niin vielä suuremmalla syyllä hän pitää huolen heistä, jotka tekevät. Puheessaan Jeesus viittaa aikansa miesten ja naisten töihin. Miesten töitä olivat kaikki ulkotyöt – kyntäminen, kylväminen, sadon korjaaminen ja varastointi. Mies toi kodin ulkopuolelta välttämättömät tarpeet. Nainen puolestaan teki viljasta ruuan ja kehräsi ja kutoi vaatteet. Köyhälle väestölle niin maanviljely kuin kehrääminen olivat välttämättömiä töitä. Jos niistä luopui, vaaransi omansa ja perheensä toimeentulon.

Jeesuksen seuraajissa tosin oli paljon heitä, jotka muiden halveksuntaa uhmaten olivat näistä töistä luopuneet ja lähteneet seuraamaan Jeesusta ja julistamaan tulevaa Jumalan valtakuntaa. Heistäkin Jumala pitää huolen. Toteutui se, mistä Paavali kirjoitti Galatalaiskirjeessä: ” Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.” tai ” Se, jolle Jumalan sanaa opetetaan, antakoon opettajalleen kaikkea hyvää.”

Tämä kaikesta luopuminen oli kuitenkin vain harvojen osa.

Kun Jeesuksen sanoja on historian saatossa yritetty ymmärtää ja tulkita – kun on etsitty vastausta kysymykseen: ”Mitä se merkitsee?” – on pyritty kiistämään, että Jeesus olisi opettanut kaikesta työnteosta luopumista. Sen sijaan on ymmärretty, että Jeesus halusi tuomita vääränlaisen huolen, joka omaisuuteen ja työntekoon usein liittyy. Mutta kyllä kiistämättä Jeesus puheillaan rohkaisi yksinkertaisempaan elämäntapaan kuin mihin me länsimaissa olemme tottuneet. Työhön liittyvä arvostus saa opetuksissa kovan kolauksen.

Linnut ja kukatkin ovat arvokkaita. Ne eivät tee työtä – eivät kylvä, eivät leikkaa, eivät kehrää. Ja niillä on paikkansa. Työ ei ole kaiken mitta.

Mutta se Jumalan huolenpito. Joskus se yllättää. Olen kuullut kertomuksia siitä, kuinka monenlainen apu on tullut yllättäen rahan tai jonkin muun muodossa. On myös paljon tilanteita, joista voimme todeta, että enkeleillä oli töitä varjellessaan. Mutta ennen kaikkea Jumalan huolenpito liittyy siihen, että hän luonut maailmastaan sellaisen, että tästä maasta me voimme saada ravintomme ja kaiken mitä tarvitsemme. Hän on antanut meidät toisillemme, että osoittaisimme huolenpitoamme heille, jotka sitä tänään tarvitsevat.