Pohdiskeluja uskonpuhdistuksen muistopäivänä

Saarna Ruotsinpyhtään ja Loviisan kirkoissa 16.10.2016.
Uskonpuhdistuksen muistopäivä

Kapernaumissa oli kuninkaan virkamies, jonka poika oli sairaana. Kuultuaan Jeesuksen tulleen Juudeasta Galileaan hän lähti Jeesuksen luo ja pyysi, että tämä tulisi parantamaan pojan, joka oli kuolemaisillaan. Jeesus sanoi hänelle: ”Te ette usko, ellette näe tunnustekoja ja ihmeitä.” Mutta virkamies pyysi: ”Herra, tule, ennen kuin poikani kuolee.” Silloin Jeesus sanoi: ”Mene kotiisi. Poikasi elää.” Mies uskoi, mitä Jeesus hänelle sanoi, ja lähti. Jo kesken matkan tulivat hänen palvelijansa häntä vastaan ja kertoivat pojan parantuneen. Mies kysyi heiltä, mihin aikaan poika oli alkanut toipua, ja he sanoivat: ”Eilen seitsemännellä tunnilla kuume hellitti.” Silloin isä ymmärsi, että se oli tapahtunut juuri silloin, kun Jeesus sanoi hänelle: ”Poikasi elää”, ja hän ja koko hänen talonsa väki uskoivat Jeesukseen.

Joh. 4: 46-53

Rakkaat kristityt!

Tänään on uskonpuhdistuksen muistopäivä. Sitä vietetään vuosittain 22. sunnuntaina helluntain jälkeen. Ensi vuonna uskonpuhdistuksesta eli reformaatiosta tulee kuluneeksi viisisataa vuotta – ja teema tulee seurakunnissa varmasti olemaan esillä paljonkin.

Uskonpuhdistuksen muistopäivä on saanut minut, jostain syystä, pohdiskelemaan kristillisen uskon luonnetta. Oliko Jeesus uuden uskonnon perustaja? Tai oliko kenties Luther uuden uskonnon perustaja naulatessaan teesinsä Wittenbergin kirkon oveen? Joskus pelkään, että vastaus voisi olla ”kyllä” – mutta itse uskon ja toivon, että vastaus on ”ei”.

Muistan, kuinka teologiaa opiskellessani ajattelin, että mikään ei ole sen käytännöllisempää kuin systemaattinen teologia ja dogmatiikka eli kristillinen oppi. Kun opin omaksuu – niin pelastuksen asia on selvä. Hieman pelottavaa on selailla pappisuran alkuaikojen saarnoja – onneksi niihin ei tarvitse palata eikä pitää niitä uudestaan.

Papiksi valmistuttuani aloin pian huomata, että seurakunnan elämä oli jotain muuta kuin oppilauselmien toistamista. Kysehän onkin elämästä. Me elämme hyvin monenlaisten arkisten kysymyksien keskellä. Elämä on täynnä iloa ja surua, syntymiä ja kuolemia. Toinen elää yltäkylläisyydessä – toinen köyhyydessä. Me elämme historiallista poikkeusaikaa, jota kutsumme rauhaksi. Tämä rauhanaika on maamme historiassa harvinaisen pitkä. Kuulemme silti uutisia sodista ja kohtaamme sotaa paenneita ihmisiä keskellämme.

Elämä on täynnä ihmettelyn aiheita – miten tämä kaikki voi olla olemassa? Miksi kaikki on olemassa? Onko elämässä mieltä? Mikä on oikein, miksi koen aika ajoin syyllisyyttä? Entä mitä on kuolema? Mitä kuoleman jälkeen?

Elämässä moni on kokenut varjelusta ja johdatusta. Kuka johtaa elämääni. Kuka antaa elämälleni arvon? Millainen sinä Jumala olet – sinä, joka olet kaiken perusta ja kaiken takana?

Kun kuuntelee kirkollista keskustelua – joskus tuntuu, että uskosta on tullut oikeassa olemisen kilpailu. Kuka tietää parhaiten, mikä on totta ja oikein?

Muistan jo opiskeluaikana kuulleeni eräältä papilta opetuksen: ”Kristillistä oppia ei voi perustaa evankeliumeihin.” Hän varmasti tarkoitti sillä, että opilliset ajatukset löytyvät Paavalin kirjeistä. Paavali ensimmäisten joukossa, sanoitti uskon sisältöjä. Kuten esimerkiksi päivän lukukappaleessa: ” Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille. Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu: ”Uskosta vanhurskas saa elää.””

Minua on kuitenkin alkanut puhutella evankeliumit yhä enemmän siksi, että niiden ydin onkin jossain muussa kuin opillisissa lauselmissa. Evankeliumit ovat kuvausta elämästä. Ne ovat kuvausta ihmisten arjesta. Evankeliumeissa toistuu kerta toisensa jälkeen kohtaamisia. Jeesus kohtaa ihmisiä. Tänään huolestuneen isän, jonka poika on tekemässä kuolemaa. Näitä kohtaamisia on, vaikka kuinka paljon – lähes joka sunnuntai toisensa jälkeen me kuulemme niistä.

Jeesuksen ja ihmisten kohtaamisissa me näemme mitä tarkoittaa Jumalan rakkaus. Voimme huomata, kuinka hän pysähtyy, kuuntelee ja näkee. Vastaus on joskus yllättäväkin. Se, jota pidettiin arvottomana – saa arvon. Se, jota pidettiin erityisen pahana – kuulee anteeksiantamuksen sanat.

Elettyä ja koettua elämää – ei periaatteita, vaan käytäntöä.

Kun Jeesus puhuu – hän nimenomaan puhuu. Emme tiedä hänen kirjoittaneen kuin kerran hiekkaan. Aina on kuulijoita – heitä, joille hänellä on asiaa. Hänen sanansa liittyvät hyvin usein aivan konkreettiseen tilanteeseen – riippumatta siitä puhuuko hän ”suoraan” vai ”vertauksilla”.

Evankeliumeiden kirjoittajat ovat vuosikymmeniä myöhemmin sitten koonneet vähän omienkin painotustensa mukaisesti Jeesuksen sanoista ja kohtaamisista evankeliuminsa. Heidänkään kirjoittamansa sana ei ole tipahtanut taivaasta – he ovat kirjoittaneet muistiin, että tulevat sukupolvet – me mukaan lukien – saisimme kuulla ja lukea Jeesuksesta.

Johannes evankeliumiansa kirjoittaessaan käytti paljon vastakohtaisuuksia. Valo ja pimeys. Tai kuten päivän evankeliumissa elämä ja kuolema – poika oli tekemässä kuolemaa, mutta Jeesuksen sanoessa: ”Poikasi elää” – elämä alkoikin voittaa.

Evankeliuminsa loppupuolella Johannes kertoo kirjoittaneensa Jeesuksen teoista, että me, jotka emme ole nähneet, voisimme uskoa. ”Autuaita ne, jotka eivät näe, ja kuitenkin uskovat.” Eräs Johanneksen vastakohtaisuuksista oli siis myös ”näkeminen ja uskominen”.

Juuri tuo uskominen ilman näkemistä on syy, miksi uskonpuhdistuksen päivään on valikoitunut päivän evankeliumi. ”Mies uskoi, mitä Jeesus hänelle sanoi ja lähti.”

Reformaatiosta voidaan sanoa paljon ja kaikenlaista. Monet reformaation iskulauseet voivat olla tuttuja: yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden. Tai kristitty on ”yhtä aikaa syntinen ja vanhurskas”, mutta ehkä kuitenkin merkittävintä oli se työ, mitä Luther teki kääntäessään Raamatun saksan kielelle – kansan kielelle. Hän avasi Raamatun sanan kaikille lukutaitoisille. Ota itse selvää. Näin ovat ihmiset Jumalan puhuttelussa eläneet ja olleet jo kauan ennen meitä. Liity joukkoon.

Miksi haluaisin olla sitä mieltä, etteivät Jeesus tai Luther perustaneet uskontoa. Siitä yksinkertaisesta syystä, että sanat vain kuvaavat todellisuutta. Elämä on ensin. Jumalan antama elämä on ensin.

Heikon puolella

Saarna Loviisan kirkossa Mikkelinpäivänä 2.10.2016
Senioreiden kirkkopyhä.

 

”Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?”
    Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi:
    ”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.
    (Voi tätä maailmaa ja sen viettelyksiä! Viettelysten täytyy kyllä tulla, mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta ne tulevat! Jos kätesi tai jalkasi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä pois. Onhan parempi, että käsipuolena tai jalkapuolena pääset sisälle elämään, kuin että sinut molemmat kädet ja jalat tallella heitetään ikuiseen tuleen. Ja jos silmäsi viettelee sinua, repäise se irti ja heitä menemään. Onhan parempi, että silmäpuolena pääset sisälle elämään, kuin että sinut molemmat silmät tallella heitetään helvetin tuleen.)
    Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.””

Matt. 18: 1-6 (7-9) 10

Rakkaat kristityt!

On olemassa asioita, jotka oikeasti ovat mahdottomia. Kukaan ei revi silmää päästään eikä hakkaa omaa kättään tai jalkaansa poikki – ainakaan mikään näistä ei ole kuulunut minkään kristillisen kirkon tapoihin minään aikana. Voimme siis huokaista helpotuksesta tämän päivän evankeliumin äärellä. Jeesuksen sanat Matteuksen evankeliumissa ovat vertauskuvallisia – seemiläistä puhetapaa parhaimmillaan. Puhetapaa, jossa liioitellaan asioita oikein kunnolla – niin ettei niitä vahingossakaan kukaan ymmärtäisi kirjaimellisesti. Myllynkiviä ei ole tarkoitus ripustaa kenenkään kaulaan eikä silpoa jäseniä.

Jotkut Raamatun kohdat ovat sellaisia, että pitäisi lukea mieluummin kokonaisia lukuja kuin vain joitakin jakeita, jotta asia tulisi ymmärretyksi. Mikkelinpäivänä helposti keskitytään pitämään perhekirkkoja ja puhumaan lapsista – nyt kuitenkin kirkkokansa on selvästi tänään hieman ikääntyneempää – ovathan seniorit koolla. Mistä me tänään löydämme itsemme. Mihin sijoitat itsesi Raamatun tekstissä. Osuuko se kohdalle ollenkaan?

Matteuksen evankeliumin 18. luku, josta päivän evankeliumi on katkelma – on kirkkoraamatussa otsikoitu sanoilla: ”Seurakunnan järjestys”. Matteus on koonnut lukuun sellaisia Jeesuksen opetuksia, että ne tavalla tai toisella liittyvät kirkon elämään ja arvoihin.

Tällaisia väliotsikoita tuosta luvusta löytyy: ”Kuka on suurin?” ”Viettelykset” ”Vertaus eksyneestä lampaasta” ”Syntiä tekevä veli ja seurakunta” ”Vertaus armottomasta palvelijasta”. Kun lukua tutkii tarkemmin, neuvot ja ohjeet ovat hyvin ajankohtaisia. Osaan niistä ajattelin tänään pysähtyä ja joihinkin kohtiin palataan myöhemmin syksyllä.

Jeesuksen opetus lapsista ei meitä yllätä. Ei yllätä – ei ehkä edes puhuttele kaikessa koskettavuudessaan siksi, että lapsen asema nykymaailmassa on aivan erilainen kuin kaksituhatta vuotta sitten. Nyt on olemassa YK:n lapsenoikeuksia koskevat sopimukset ja lapsia arvostetaan, suojellaan ja heistä pidetään pääsääntöisesti hyvää huolta – aina siellä, missä se suinkin on mahdollista. Jeesuksen aikana lapsilla ei ollut sellaista asemaa. Jeesuksen opetus oli hyvin radikaalia. Arvoton sai arvon. Pienin on suurin.

Mitä Jeesus opettaisi tänään? Ketkä olisivat heitä, jotka nyt Jeesuksen opetuksessa nostettaisiin keskiöön. Kuka tarvitsee apua? Kuka tarvitsee hoitoa? Kuka tarvitsee tukea? On hyvä muistaa, että koko kertomus Jeesuksesta ja lapsista on vastausta kysymykseen: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?” Keitä ja keiden arvoa ei kirkko ja seurakunta saa unohtaa? Kuka on jäämässä jalkoihin?

Toiseksi Jeesus puhuu vähäisistä. Keitä he ovat? Usein ajatellaan, että Jeesus tarkoitti lapsia – mutta on mitä ilmeisintä, ettei siitä ollut kysymys. Kysymys oli – ja on – hänen seuraajistaan, heistä, jotka uskoivat Jeesuksen ja jotka Jeesus lähetti matkaan ilman sauvaa, ilman ylimääräistä vaatekertaa – jopa ilman eväitä. Hän lähetti heidät julistamaan Jumalan valtakuntaa. Hänen seuraajansa olivat köyhää väkeä – vähäisiä. Jeesus varoittaa vahingoittamasta heitä.

Suomenkielisessä Raamatussa esiintyvät sanat viettelys ja lankeemus. Kreikan kielessä tuolla kohtaa on yksi sana, joka toistuu moneen kertaan ja kuulostaa kovin tutulta. ”Skandalon” – skandaali. Sanan alkuperäinen merkitys lienee ”ansa”.

Jeesus varoittaa johtamasta ansaan vähäisiä, pikkuisia. Vähäisiä, köyhiä, pieniä – heitä ei saa johdattaa ansaan. Uskosta on pidettävä huolta.

Haluan palata alun kysymykseen: mistä tänään löydät itsesi evankeliumin äärellä – tai mistä minä löydän itseni. Mikä evankeliumissa on se, mikä tänään tuntuisi lohduttavalta ja rohkaisevalta?

Löydänkö itseni opetuslasten kanssa miettimässä sitä, kuka on suurin ja merkittävin – ehkä toivoen, että itse kuulun siihen joukkoon? Tai miettimässä, kenen ehdoilla eletään? Kenen ehdoilla toimitaan kirkossa ja yhteiskunnassa?

Löydänkö itseni kenties siitä joukosta, jossa ollaan lasten kaltaisia – apua ja tukea tarvitsevia. Kuulunko joukkoon, joka tietää monella tavalla olevansa riippuvainen toisista ihmisistä ja Jumalasta, joka ei omillaan pärjää.

Vai kuulunko niihin, joita uskonsa vuoksi on helppo loukata – tai saattaa usko epäilyn alaiseksi?

Vai olenko kenties asettamassa ansoja toisille? Koenko iloa, jos toinen joutuu skandaalin keskelle?

Missä olen – mihin joukkoon kuulun?

Päivän Raamatun kohta ei päästä helpolla.

Mikä on se lohdutus, joka tänään on tarjolla?

Saarnan alussa nostin esiin kaikkein hankalimman osan päivän tekstistä. Kaulaan ripustettava myllynkivi ja jäsenten katkomiset tai silmien repimiset. Miksi Jeesus puhuu näin kovilla vertauskuvilla? Niin kuin jo aiemmin totesin – kyse on onneksi vertauskuvista. Mutta miksi?

Jumalan valtakunta, pelastus, usko – ne ovat luovuttamattomia aarteita. Ne kuuluvat syvästi ihmisyyteen. Ne kuuluvat kaikille – heikoillekin. Niihin on kätketty viesti elämän arvosta sen kaikissa muodoissaan.