Kuka sinä olet?

Saarna Loviisan kirkossa 1. adventtina 27.11.2015

Kun he lähestyivät Jerusalemia ja tulivat Betfageen ja Betaniaan Öljymäen rinteelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Heti kun te tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin.”
    Opetuslapset lähtivät ja löysivät varsan, joka oli sidottu kujalle oven eteen. He ottivat sen. Paikalla olevat ihmiset kysyivät: ”Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?” He vastasivat niin kuin Jeesus oli käskenyt, ja heidän annettiin mennä. He toivat varsan Jeesukselle ja heittivät vaatteitaan sen selkään, ja Jeesus nousi ratsaille. Monet levittivät vaatteitaan tielle, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarresta. Ja ne, jotka kulkivat hänen edellään ja perässään, huusivat:
      – Hoosianna! 
      Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!
      Siunattu isämme Daavidin valtakunta, 
      joka nyt tulee! 
      Hoosianna korkeuksissa!

Mark. 11: 1-10

 

Rakkaat kristityt!

Hän on täällä tänään. Hän on Loviisassa. Hän on keskellämme.

Olisinko uskonut, jos olisin nähnyt? Olisinko uskonut, että edessäni on maailman Vapahtaja, Jumalan Poika, Herra, Pelastaja? Olisinko uskonut nähdessäni aikuisen miehen ratsastavan aasin varsan selässä? Näkyhän oli lähinnä naurettava. Ei ainakaan uskottava.

Hoosianna – ja ristiinnaulitse – huudot alkavat vuorotella Jerusalemin kaduilla. Ensin kiitellään – sitten kirotaan. Mielialat ja -piteet vaihtelevat.

Kuka hän on, joka saa mielet liikkeelle? Ihmiset ovat teiden varsilla levittelemässä vaatteita ja taittamassa palmun lehviä. Innostus on suurta. Innostuisinko mukana – vai jäisinkö varmuuden vuoksi kotiini omiin oloihini odottamaan, mitä tapahtuman pitää?

Noista tapahtumista on ehtinyt kulua aikaa melkein kaksituhatta vuotta. Emme puhu mistään sellaisesta, joka olisi eilen tapahtunut ja tänään uutinen ja huomenna unohdettu. Ei suinkaan – kun tänään kirkkoihin kokoonnutaan laulamaan tuttua hoosianna -hymniä – palataan johonkin kaksituhatta vuotta vanhaan. Yhä vielä – uudestaan ja uudestaan, vuosi toisensa jälkeen.

Ja yhä vielä hän saa mielet liikkeelle. Toiset uskovat – toiset eivät. Toiset ihastuvat – toiset vihastuvat. Merkillinen mies.

Yhä vielä on heitä, jotka kokevat, että elämä on saanut uuden sisällön, uuden suunnan – niin tai oikeastaan alkanut kokonaan uudelleen – tämän Jeesuksen tähden. Maailma on auennut uudella tavalla. Maailma ei olekaan suljettu oman mielen ja omien toiveiden maailma – vaan maailma on auki. Tämä on ihmeellinen todellisuus, jossa kaikille on tilaa.

Niin – ja yhä on heitä, joita puhe Jeesuksesta panee vihaksi. Älä häiritse rauhaani, et sovi minun maailmaani, mielipiteisiini, näkemyksiini. Haluan ennemmin elää maailmassa, jossa rajat pysyvät rajoina ja portit laitetaan kiinni kaikilta, jotka tavalla tai toisella ovat vieraita.

Jeesus ratsastaa portista sisälle kaupunkiin. Ratsastaa tietäen, että hänen tulonsa herättää ristiriidan.

Kun ajattelen kristillisen uskon ydintä – on kyse jostain muusta kuin vain mielipiteistä. Kun mietin uskon ydintä en ole ottamassa kantaa ensisijaisesti opetuksiin ja puheisiin. Niilläkin on paikkansa. Ennen muuta joudun saman asetelman eteen kuin kerran ihmiset Jerusalemin kaduilla. Kuka hän on? Mikä on minun suhteeni tähän henkilöön: Jeesus Nasaretilaiseen. Niin kuin hekin kauan sitten – olen kuullut paljon siitä, mitä hän opetti ja mitä hän teki.

Päivän evankeliumissa Jeesus lähtee Betaniasta liikkeelle. Betaniassa hänet tunnettiin siitä, että hän herätti Lasaruksen kuolleista. Maria ja Martta olivat pitäneet häntä vieraanaan. Sana oli kiirinyt tuolta lähikylästä kaupunkiin. Hämmennystä ja ihmetystä. Onko totta se, mitä kerrottiin? Sitähän mekin kyselemme. Onko totta? Onko näin?

Jos Jeesus ei ole se, joka hän sanoi olevansa – joksi hänen seuraajansa hänet uskoivat, niin mitä sitten? Maailma on suljettu, on vain meidän ajatuksemme, meidän uskomuksemme, meidän toiveemme ja tietomme – eikä sitten muuta. Ymmärrän, minkä ymmärrän – suurinta osaa todellisuudesta en ymmärrä ollenkaan.

Jos hän on Jumalan Poika, maailman Vapahtaja, Herra, luvattu ja odotettu – niin mitä sitten? Maailma on toinen. Taivas on auki, taivas ei ole tyhjä. Silloin olemisen perustaksi avautuu ikuinen Rakkaus. Maailma ei ole kylmä – elämä sykkii kuin lämmin sydän. Emme ole sattuman oikkuja – jokainen sydämen lyönti muistuttaa siitä, että olen Jumalan rakastama. Hän on antanut elämän. Rakkaus on elämän pohjavire.

Kristus ratsastaa aasin varsalla kaupunkiin. Hän ei korota itseään. Hän ei käske. Hän ei määräile. Hän rakastaa seuraansa. Vakuuttaa armahdusta. Parantaa. Kutsuu tarttumaan elämään kiinni. Uuden alku on käsillä. Portit ovat auki – auki kaikille.

Hän on täällä tänään. Hän on Loviisassa. Hän on keskellämme.

 

Silmät auki näkee paremmin

Saarna Haapsalussa 13.11.2016
Valvomisen sunnuntai

Jeesus puhui tämän vertauksen:
    ”Silloin taivasten valtakunta on oleva tällainen. Oli kymmenen morsiusneitoa, jotka ottivat lamppunsa ja lähtivät sulhasta vastaan. Viisi heistä oli tyhmää ja viisi viisasta. Tyhmät ottivat lamppunsa mutta eivät varanneet mukaansa öljyä. Viisaat sitä vastoin ottivat lampun lisäksi mukaansa öljyastian. Kun sulhanen viipyi, heitä kaikkia alkoi väsyttää ja he nukahtivat. Mutta keskellä yötä kuului huuto: ’Ylkä tulee! Menkää häntä vastaan!’ Silloin kaikki morsiusneidot heräsivät ja panivat lamppunsa kuntoon. Tyhmät sanoivat viisaille: ’Antakaa meille vähän öljyä, meidän lamppumme sammuvat.’ Mutta viisaat vastasivat: ’Emme me voi, ei se riitä meille kaikille. Menkää ostamaan kauppiailta.’ Mutta kun he olivat ostamassa öljyä, sulhanen tuli. Ne, jotka olivat valmiit, menivät hänen kanssaan häätaloon, ja ovi suljettiin. Jonkin ajan kuluttua toisetkin saapuivat sinne ja huusivat: ’Herra, Herra, avaa meille!’ Mutta hän vastasi: ’Totisesti, minä en tunne teitä.’
    Valvokaa siis, sillä te ette tiedä päivää ettekä hetkeä.”

Matt. 25: 1-13

 

Rakkaat kristityt!

Hyvää huomenta. Olemme kaikki heränneet aamulla uuteen päivään. Jokainen meistä on aloittanut päivänsä omalla tavallaan. Arvelen, että joitakin meistä loviisalaisista vieraistanne on uusi aamu vieraassa paikassa saattanut jopa hieman jännittää, yökin ehkä kulunut levottomasti. Mutta kaikki olemme hereillä. Aurinko on noussut. Päivä on alkanut.

Uusi päivä alkaa erilaisilla aamutoimilla. Useimpien aamuun kuuluu hetki peilin edessä. Miehet ajavat partansa, moni nainen kaunistaa itseään omalla tavallaan, harjaamme hampaamme, pesemme silmämme, laitamme hiuksemme järjestykseen  ja katselemme kuvaamme peilistä. Se on peilikuva – eikä siis aivan tarkkaan näytä todellisuutta, oikea ja vasen puoli ovat vaihtaneet paikkaa. Kuva kuitenkin on kuva todellisuudesta – enkä voi peilistä nähdä enempää, kuin miltä omat kasvoni näyttävät.

Me elämme kirkkovuoden viimeisiä pyhäpäiviä. Kirkkovuoden lopun pyhät ovat kuin peilin eteen asettumista. Raamatun kohdat asettavat meidät tarkastelemaan itseämme. On itsetutkiskelun aika. Siitä puhuu tämä valvomisen sunnuntai kuin myös viikon kuluttua oleva tuomiosunnuntai.

Kristityn elämää kuvattaessa käytetään joskus sanoja, jotka esiintyvät tämän sunnuntain evankeliumissa. Nämä sanat ovat herääminen ja valvominen. Herääminen on meille jokaiselle tuttua arkisesta elämästämme. Viimeksi tänä aamuna olemme heränneet. Päivisin useimmiten valvomme.

Hyvin nukutun yön jälkeen avaamme silmämme. Uni vaihtuu valveilla oloon. Heräämme todellisuuteen.

Ensimmäiset kristityt odottivat Kristuksen palaavan pian. Elämän vastoinkäymisten ja heitä kohdanneiden vainojen vuoksi toi toivoa, että Kristus palaa pian ja laittaa asiat järjestykseen. Niin ei käynytkään. Epäusko alkoi vallata mieliä. Eikö hän tulekaan? Eikö lupaus pidä? Eikö Kristus palaa jo kunniassaan? Eikö pahuudelle tule loppua?

Päivän kirjetekstissä apostoli Pietari kirjoitti: ”Älkää, rakkaat ystävät, unohtako tätä: Herralle yksi päivä on kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä. Ei Herra vitkastele täyttäessään lupaustaan, vaikka hän joidenkin mielestä on myöhässä. Päinvastoin: hän on kärsivällinen teitä kohtaan, koska ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät.”

Evankeliumin kertomus viisaista ja tyhmistä morsiusneidoista kertoi samasta asiasta. On odotettava. Juhlien aika ei ole vielä. Taivaallisen juhlan aika kyllä koittaa. Sitä ennen on kestettävä pimeää. Tässä maailmassa päivä ja yö vuorottelevat. Hyvä ja paha mittelevät voimiaan.

Nukkuva ihminen näkee unia. Unet ovat joskus hyvin ihmeellisiä. Ne voivat olla mukavia, mutta yhtä hyvin ne voivat olla pelottavia. Joskus painajaiset seuraavat toistaan. Olivat unet millaisia tahansa, ne kertovat aina jotain meistä itsestämme. Oli unen muoto mikä tahansa ne kertovat meistä. Joskus ne kertovat mieltä innostavista asioista. Joskus ne kertovat asioista, jotka pelottavat.

Tänään valvomisen sunnuntaina Kristus kehottaa meitä kuitenkin heräämään ja valvomaan. Hän kutsuu meitä avaamaan silmämme ja näkemään mitä ympärillämme on. Herännyt ja valveilla oleva ihminen kulkee silmät auki ja näkee mitä ympärillä on.

Kun olet hereillä näet mitä ympärillä tapahtuu – oli sitten ympärillä kuinka hämärää tahansa. Me joudumme kestämään yötä. Joudumme kestämään sitä, että aika ajoin elämä ympärillä käy pimeäksi ja vaikeaksi.

Kulje kuitenkin silmät auki. Tämä on Jumalan maailma. Kristuksen rakkaus on totta tänäänkin. Näe toiset ympärilläsi – erityisesti heidät, jotka tarvitsevat rakkautta selvitäkseen elämästään. Nukkuva elää omassa maailmassaan, jossa toisille ihmisille ei ole tilaa. Hereillä oleva, valvova ihminen huomaa toisetkin.

Me aloitamme aamumme usein peilin edestä. Näemme omat kasvomme – tarkastelemme itseämme. Yhteinen jumalanpalvelus kutsuu meidät myös heräämään ja katsomaan sielunpeiliin. Onko sydämeni auki Jumalan ja elämän puhuttelulle. Onko sydämeni ottamaan vastaan ja antamaan rakkautta.

Jumala pitää lupauksensa. Hänen aikansa eivät aina kulje meidän toiveittemme mukaisesti. Yötä seuraa aamu, kestä pimeää.

Rajalla

Saarna Loviisan kirkossa 6.11.2016
25.sunnuntai helluntaista

Kun Jeesus vielä puhui heille, sinne tuli eräs synagogan esimies. Hän kumartui maahan Jeesuksen edessä ja sanoi: ”Tyttäreni on kuollut juuri äsken, mutta tule ja pane kätesi hänen päälleen, niin hän virkoaa.” Jeesus nousi ja lähti miehen mukaan, ja opetuslapset seurasivat häntä.
    Silloin Jeesusta lähestyi muuan nainen, jota kaksitoista vuotta oli vaivannut verenvuoto. Hän tuli Jeesuksen taakse ja kosketti hänen viittansa tupsua. Hän näet ajatteli: ”Jos vain saan koskettaa hänen viittaansa, minä paranen.” Jeesus kääntyi, näki naisen ja sanoi: ”Ole rohkealla mielellä, tyttäreni, uskosi on parantanut sinut.” Siitä hetkestä nainen oli terve.
    Kun Jeesus tuli esimiehen taloon ja näki huilunsoittajat ja hälisevän ihmisjoukon, hän sanoi: ”Menkää pois! Ei tyttö ole kuollut, hän nukkuu.” Hänelle naurettiin. Mutta kun väki oli ajettu ulos, Jeesus meni sisään ja otti tyttöä kädestä, ja tyttö nousi. Tästä levisi tieto koko sille seudulle.

Matt. 9: 18-26

Rakkaat kristityt

Minun täytyy tunnustaa oma ahdasmielisyyteni eräässä asiassa – se asia on tämä: en lainkaan pidä Halloween jutuista. En pidä pelottelusta, en kummituksista enkä aaveista, en viime aikojen pelleistä. En pidä kurpitsaukoista, joiden sisältä loistaa valo. En vain pidä. Niissä nyt vain sattuu olemaan jotain, joka minusta tuntuu kovin vastenmieliseltä.

Kuitenkin viime vuosien aikana, tuo Halloween -villitys on rantautunut meidänkin maahamme. Sillä on jokin kosketuskohta, joka tekee siitä kiehtovan.

Luulen tietäväni, mikä tuo kiinnostava asia on. Ei ehkä ääneen sanottu – mutta aavistan sen olevan jossain syvällä taustalla. Kyse on elämän ja kuoleman rajasta. Mieltä kiehtoo kaikki, mikä jotenkin viittaa kuoleman rajan toiselle puolelle. Siitähän on kyse erilaisissa kummitus ja aave tarinoissa. Se on kurkistusta jonnekin, jonne oikeasti ei voi nähdä.

Päivän raamatunkohdat liikkuvat tuolla rajalla. Synagogan esimieheltä oli kuollut tytär. Lapsen kuolema on eräs elämässä kipeimmin satuttavista asioista. : ”Tyttäreni on kuollut juuri äsken, mutta tule ja pane kätesi hänen päälleen, niin hän virkoaa.” On vaikea luovuttaa, on tartuttava viimeiseenkin oljenkorteen. ”Tule Jeesus, ja pane kätesi hänen päälleen.” Viimeinen toivo, ehkä epätoivoinenkin rukous. Auta Jeesus!

Voiko kuolleista herätä? Onko elämää kuoleman jälkeen? Ei ole ihme, että Jeesuksen tullessa miehen taloon ja sanoessaan: ”Menkää pois. Ei tyttö ole kuollut, vaan nukkuu” – hänelle naurettiin. Älä naurata – kuolema on loppu. Piste. Ehdoton takaraja.

Ja sitten tapahtui se, mitä kukaan ei odottanut tapahtuvaksi: Jeesus tarttui tytön käteen ja tämä nousi.

Evankeliumit kertovat kolme kertomusta siitä, kuinka Jeesus herättää kuolleen. Nyt käsillä oleva Jairuksen tyttären herättäminen, Nainin kaupungissa asuvan lesken pojan herättäminen ja kolmantena Lasaruksen herättäminen Betaniassa. Jeesuksen tunnusteoista nämä kolme olivat ne kaikkein puhuttelevimmat ja ihmeellisimmät jopa niin, että Lasaruksen herättämisen jälkeen ylipapit ja fariseukset päättivät Jeesuksen kuolemasta. ”Jos annamme hänen näin olla, kaikki uskovat häneen ja roomalaiset tulevat ja ottavat meiltä sekä maan että kansan. Parempi siis, että yksi kuolee kuin että koko kansa hukkuu.” Kuoleman rajan rikkominen, ylittäminen, horjuttaminen on jotain sellaista, joka ylittää kaiken ymmärryksen.

Paavali avasi jotain kuoleman salaisuudesta päivän lukukappaleessa. Hän kuvaa kuolemaa kylvämiseen. Kylvetään siemen, mutta nousee varsi. Siemenen on kuoltava, jotta kasvi voisi nousta. Kuolemassa on jotain saman kaltaista. Tämä kehomme kuolee, se haudataan – mutta samalla syntyy jotain uutta. ” Samoin tapahtuu kuolleiden ylösnousemuksessa. Se, mikä kylvetään katoavana, nousee katoamattomana. Mikä kylvetään vähäpätöisenä, nousee kirkkaana. Mikä kylvetään heikkona, nousee täynnä voimaa. Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on olemassa ajallinen ruumis, on myös hengellinen.”

Kuolema ei ole loppu. Kuolema on raja ajan ja ikuisuuden välillä.

Meidän uskollamme on kaksi näköalaa. Toinen on ajallinen – toinen ikuinen. Jotain oleellista uupuu, jos jompikumpi uupuu.

Tähän aikaan kuuluvat usko ja rakkaus. Uskolla me saamme tarttua Jumalan rakkauteen, armollisuuteen ja hyvyyteen – ja rakkaus antaa elämälle suunnan ja sisällön kohti lähimmäistämme. Tässä ajassa meitä kannattelee toivo – toivo siitä, mitä emme vielä näe. Me vain aavistelemme sitä, mitä kuoleman rajan toisella puolella on.

Kuoleman rajan toisella puolella usko vaihtuu näkemiseen. Se, mitä tänään vain aavistelemme, on käynyt toteen. Saamme levätä Jumalan rakkaudessa.

Miten kävi Jairuksen tyttärelle, Nainin lesken pojalle, miten kävi Lasarukselle. Heille kävi niin kuin monille muille, jotka meidän aikanamme on elvytetty – kutsuttu rajan takaa takaisin. Heidän täytyi kuolla, kuolla uudestaan. Näin siksi, että lopulta tällä ajallisella elämällä on raja. On raja, vaikka kuinka haluaisimme sen kieltää.

En pidä kummitustarinoista, aaveista, haamuista enkä Halloween kurpitsoista. Kuolemassa on jotain pyhää, se kätkee salaisuutensa. Minun on vaikea kuvitella itseäni leikkimään sillä. Elämän pyhyys ansaitsee kunnioituksensa myös viimeisellä rajalla.

Kutsu pysähtymään

Saarna muistopalveluksessa Loviisan kirkossa 5.11.2016

Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin:
»Autuaita ovat hengessään köyhät,
sillä heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita murheelliset:
he saavat lohdutuksen.
Autuaita kärsivälliset:
he perivät maan.
Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano:
heidät ravitaan.
Autuaita ne, jotka toisia armahtavat:
heidät armahdetaan.
Autuaita puhdassydämiset:
he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita rauhantekijät:
he saavat Jumalan lapsen nimen.
Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan:
heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.»

Evankeliumi: Matt. 5:1-12

 

Rakkaat kristityt.

Pyhäinpäivän ilta kutsuu meidät pysähtymään elämän eteen. Evankeliumi avaa eteemme tilanteen, jossa Jeesus on pitämässä kuuluisaa vuorisaarnaansa ja tullut juuri kohtaan, jossa hän puhuu autuaista, onniteltavista ihmisistä.

Millaisissa hetkissä koet eläväsi vahvasti? Millaiset hetket elämästäsi muistat? Onko elämäsi varrella ollut hetkiä, jolloin olet kokenut tulleesi Jumalan puhuttelemaksi?

En halua arvailla, millaisia nuo elämän arvokkaat hetket ovat olleet. Omasta elämästäni niitä muistelen.

Nuo elämän arvokkaimmat hetket eivät yleensä liity ulkoiseen menestykseen, eivät elämän vauhdikkaimpiin aikoihin.

Tunnistan itsessäni, että arvokkaimmat ja rakkaimmat hetket liittyvät aikoihin, jolloin olen joutunut tai pystynyt pysähtymään. Ne ovat hetkiä, jolloin olen saanut tai pystynyt irrottautumaan arjen oravanpyörästä. Tai olen ollut siihen pakotettu.

Noita elämän arvokkaimpia hetkiä – hetkiä, jotka voimme muistaa vuosien ja vuosikymmenien jälkeen – yhdistää kokemus kohtaamisesta. Olen kokenut yhteyden. Yhteyden rakkaaseen ihmiseen, toiseen ihmiseen. Se voi olla myös kokemus oman itsensä kohtaamisesta. ”Kuka minä olen” – kysymys on saanut edes jonkinlaisen vastauksen. Tai voi olla kysymys Jumalan kohtaamisesta. Elämä kantaa, elämällä on pohja, olen rakastettu ja armahdettu.

Nämä elämää syvästi koskettavat hetket eivät yleensä tapahdu kovassa vauhdissa, vaan edellyttävät pysähtymistä.

Eräs elämän vahvimmista pysäyttäjistä on raja, kuoleman raja. Tuolla rajalla te olette käyneet viipyessänne läheisenne sairasvuoteen tai arkun äärellä. Sillä rajalla ollaan hiljaa. Sillä rajalla ihmetellään elämän ja kuoleman salaisuutta. Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia.

Kun Kristus tänään kutsuu autuaiksi heitä, jotka ovat hengessään köyhiä, murheellisia, kaipaavat oikeudenmukaisuuden toteutumista ja rauhaa, jotka ovat kärsivällisiä, armahtavat toisia, jotka vanhurskauden tähden ovat joutuneet kärsimään – on kyse heistä, jotka elämä on pysäyttänyt.

He ovat onniteltavia, he ovat autuaita. Heidät palkitaan kerran taivaassa. Elämän syvyydet ja rikkaudet aukeavat ja löytyvät kohtaamisen hetkistä.

Suru – jonka äärellä pyhäinpäivän iltana usein olemme – kertoo aarteesta, jonka omistimme ja yhä omistamme. Se kertoo siitä, että olemme saaneet kohdata. Olemme saaneet kohdata toisen. Niistä hetkistä tosi elämä syntyy.