Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.
Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.
Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.” Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:
– Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha
ihmisillä, joita hän rakastaa.
Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: ”Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti.” He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä.
Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.

Luuk. 2: 1-20

Rakkaat kristityt!
Kristus syntyi. Vapahtaja syntyi. Jumalan lähettämä Messias syntyi. Jeesus syntyi. Jumala tuli ihmiseksi. Sitä on joulu.
Vietämmekö tänään Jeesuksen syntymäpäivää. Niin voi toki sanoa – mutta tarkkaan ottaen emme ehkä vietä.
Evankelista Luukkaalla oli tapana päivätä tapahtumia. Evankeliumista me löydämme kaksi päiväystä. Ensimmäinen liittyy Johannes Kastajaan. Luukas sitoo hänen syntymänsä kuningas Herodeksen aikaan. Ja puolta vuotta myöhemmin syntyvän Jeesuksen syntymän hän päivää näin: ”Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.”
Lääkäri Luukas oli tutkinut kirjoituksia sen ajan historian tietämyksen mukaisesti. Viittaukset hallitsijoihin olivat tapa ilmaista aikaa. Ja tapahtui niinä päivinä…
Nykyaikainen kriittinen historiantutkimus tietää kertoa, että Herodes Suuri kuoli 4 eKr ja Quirinius tuli Rooman Syyrian provinssin käskynhaltijaksi vasta 6 jKr. Jeesuksen syntymävuotta emme siis tarkalleen tiedä. Maria ei pitänyt päiväkirjaa eikä vuosilukuja tunnettu.
Jouluna me siis muistamme Jeesuksen syntymää – mutta emme ehkä tarkkaan ottaen vietä hänen syntymäpäiväänsä, sillä sitä me emme tiedä.
Päiväyksillä on kuitenkin merkityksensä. Ne kertovat, että joulun tapahtumat liittyvät historiaan, tähän maailmaan, tähän todellisuuteen. Jeesus syntyi ihmiseksi, paikassa ja ajassa. Sillä ei lopulta ole merkitystä, minä vuonna se tarkkaan ottaen tapahtui – vuoden päivästä puhumattakaan. Jeesuksen kuoleman ajoittaminen on paljon tarkempaa.
Synnyttikö Maria tallissa? Voi olla – mutta tarkkaavainen lukija tai kuulija voi huomata, että sitä ei evankeliumi kerro. Kerrotaan vain, että majapaikassa ei ollut tilaa ja vastasyntynyt lapsi sai vuoteekseen eläinten ruokinta-astian, seimen – oltiin siis eläinten suojassa. Se saattoi olla osa ihmisten asuntoa tai vaihtoehtoisesti luola. Vanha itäinen perinne liittää Jeesuksen syntymän nimenomaan luolaan. Olot ovat joka tapauksessa hyvin vaatimattomat – mutta varmasti niin hyvät, kuin köyhä perhe suinkin tuona hetkenä saattoi toivoa.
Jos joulun yksi näkökulma on hyvin inhimillinen ja hyvin arkinenkin – niin toinen näkökulma on jotain ihan muuta. Enkelit ilmestyvät kedolla työn keskellä oleville paimenille. Taivas avautuu – ylityslaulu Jumalalle täyttää todellisuuden. Vierasta, arkitodellisuuden ylittävää. Jotain ihan muuta murtautuu tähän todellisuuteen.
Joulun ihme on siinä, että jumalallinen ja inhimillinen kohtaavat. Jumalan todellisuus murtautuu tähän maailmaan, tähän aikaa, tähän historiaan, tämän elämän lainalaisuuksien alaiseksi.
Köyhiin oloihin syntynyt itkevä lapsi on koko maailmankaikkeuden Herra. Pieni lapsi on suurempi kuin kaikki keisarit, käskynhaltijat ja kuninkaat yhteensä.
Läpi evankeliumin toistuu: pieni on suurta, viimeisestä tulee ensimmäinen, vahvuus kätkeytyy heikkouteen, elämä voittaa kuolemassa, rikkaat ovat saaneet jo lohdutuksensa – köyhät perivät taivaan valtakunnan. Häväisty ja teloitettu Kristus voittaa kuoleman. Jumalan voima kätkeytyy vastakohtaisuuksiin.
Etsitkö Jumalaa? Etsitkö Kristusta? Jos haluat löytää, etsi sitä mikä on heikkoa, vajavaista, halveksittua, pientä, köyhää. Etsi häntä, joka suljetaan ulos, jolle ei ole paikkaa, josta ei pidetä.

Yhä Jumala kätkeytyy pieneen ja heikkoon. Hän on löydettävissä arkisessa – siinä, mikä on lähellä.

Johannes kuvaa joulun ihmettä hyvin lyhyesti: ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme.” Jumala kätkeytyy konkretiaan, arkiseen, tavalliseen, näkyvään. Avaa siis silmäsi, katso ympärillesi, kuuntele ja rakasta. Jumala ei kätkeydy kauniisiin sanoihin – hän kätkeytyy inhimilliseen todellisuuteen. Etsi sieltä – ja löydät joulun ihmeen arjen keskelle.

Saarna Loviisan kirkossa 3. adventtisunnuntaina 11.12.2016

Seuraavana päivänä Johannes oli Betaniassa, ja hänellä oli kaksi opetuslasta seurassaan. Jeesus kulki siitä ohi, ja osoittaen häntä Johannes sanoi: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa!” Kun opetuslapset kuulivat hänen sanansa, he lähtivät seuraamaan Jeesusta.

Joh. 1: 35–37

Rakkaat kristityt!

Me elämme ajassa, jossa kaikki kipu ja kärsimys halutaan poistaa. Kipu ja kärsimys ei ole kadonnut maailmasta minnekään – mutta se halutaan pois silmien edestä. Se suostutaan näkemään vain kaukaa – ja mielellään ruudun välityksellä.

Itsenäisyyspäivän uutisoinnissa kauniiden pukujen ohella uutisoitiin ruokajonoista Helsingissä. Uutiset kertoivat Imatran murhenäytelmästä, joka johti kolmen ihmisen kuolemaan. Viestit pommituksista Syyriassa alkavat jo turruttaa yhä useamman mielen. Monet turvapaikanhakijat pelkäävät Suomessa joutuvansa palaamaan sen uhan keskelle, josta ovat lähteneet. Joka päivä hälytysajoneuvot lähtevät liikkeelle, koska jossain on hätä.

Hyvinvointi on hyvä asia – siihen vain kätkeytyy vaara. Se tekee sokeaksi näkemään ympärillä olevan kärsimyksen, hädän ja tuskan, josta moni tuhoa tuottava paha nousee. Suhteellisuuden taju katoaa.

Jos Johannes kastaja olisi keskellämme – ketä hän osoittaisi sormellaan? Ketä hän kehottaisi tänään katsomaan? Kehottaisiko hän katsomaan kärsivää lasta Aleppon pommitusten keskellä – tai Haitin maanjäristyksien keskellä.

Äiti Teresa on sanonut näin: ”Kipu ja kärsimys ovat tulleet elämääsi, mutta muista, että kipu, suru ja kärsimys ovat Jeesuksen suudelmia – ne ovat merkki siitä, että olet niin lähellä Häntä, että hän voi suudella sinua.”

Kun toisen ihmisen kärsimys alkaa koskettaa, silloin on tapahtumassa jotain merkittävää. Kristus on lähellä.

Adventtiaika muistuttaa Kristuksen tulemisesta.

Kolmannen adventtisunnuntain teemana on ”Tehkää tie Kuninkaalle”. Helposti voisi ajatella, että päivän keskushenkilö on Johannes Kastaja. Niin ei kuitenkaan ole. Eräässä päivän tekstissä Johannes toteaa:
”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.”  Johannes osoittaa Jeesusta ja kehottaa: ”Katso, katso, katso…”

Matthias Grünewaldin kuuluisa teos, jossa Johanneksen suuri etusormi osoittaa ristillä olevaa Kristusta on usein saarnan aiheena kolmantena adventtisunnuntaina. Päivän teksti ei kuitenkaan kuvaa näkymää Golgatalla – olemme vasta Kristuksen julkisen toiminnan alussa. Eikä osoittava sormi ole oleellista. Sormi on harvoin kiinnostuksen kohde – oleellista on se, mitä se osoittaa.

Jumalan Karitsa. Katso – Jumalan syntipukki, hän joka muiden puolesta ottaa kuorman kannettavakseen. Siitä on kysymys – Johannes kuvaa Kristuksen kutsumusta. Hän ottaa kärsimyksen kannettavakseen. Matka on alkanut. Taakka on alkanut kasvaa. Kohtaamisia on monenlaisia: halvaantuneita, riivattuja, sokeita, kuuroja, aviorikoksesta kiinni otettuja, kuolleita, kuoleman surua kantavia, vallan sokaisemia, pettureita, yhteisön ulkopuolelle sysättyjä spitaalisia… Jeesus ottaa kannettavakseen inhimillistä hätää sen kaikissa muodoissaan. Hän katsoo silmiin. Hän pysähtyy kysymään kuulumisia. Uudelleen ja uudelleen ja yhä vielä uudelleen… Matka on alkanut. Taakka on alkanut kasvaa.

Joka sunnuntai me laulamme täällä Loviisan kirkossa: ”Oi Jumalan Karitsa, joka otat pois maailman synnin.” Joka sunnuntai me haluamme muistaa, että meidän Vapahtajamme on taakkojen kantaja. Hän kantaa harteillaan ihmiskunnan pahuutta lopulta sovittaen sen ristinkuolemassa Jumalan kanssa.

Haluan palata saarnan alkuun. Kristus kärsii yhä vielä. ”Kaiken, minkä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” Kun katsot kärsimystä tämän päivän maailmassa – näet Kristuksen kärsimyksen. Sen kasvot ovat toisenlaiset – mutta yhä on kyse siitä. Jumala kärsii.

Kun katsot kuvia sodan kauhun keskeltä – Kristus kantaa maailman pahuutta harteillaan. Kun kohtaat sodan kauhuja paenneen – muista: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.”

”Tehkää tie Kuninkaalle”. Älä sulje silmiäsi. Toinen kantaa ihmiskunnan pahuutta harteillaan. Avaa mielesi, sydämesi ja annan hädän muuttua rukoukseksi. ”Oi Jumalan Karitsa, joka otat pois maailman synnin. Armahda meitä.”