Luopumisesta

Jeesus sanoi:
”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän. Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua.
Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!”
Silloin kuului taivaasta ääni: ”Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen.” Paikalla oleva väkijoukko kuuli äänen ja sanoi ukkosen jyrähtäneen. Jotkut kyllä sanoivat: ”Enkeli puhui hänelle.” Silloin Jeesus sanoi: ”Ei tämä ääni puhunut minun tähteni, vaan teidän tähtenne. Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.

Joh. 12: 25-33

Rakkaat kristityt!
Uskon isästä, Aabrahamista kertoo Raamattu, että hän kuoli korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena ja tuli otetuksi heimonsa tykö. Minun mielessäni se on yksi kauneimmista kuolemaan liittyvistä ilmaisuista, jonka tiedän. Samanlaista kuvausta Raamatussa käytetään myös Iisakin, Daavidin ja Jobin kohdalla. ”Elämästä kyllänsä saaneena.”

Olen tavannut sellaisia, jo iäkkäitä ihmisiä, jotka ovat sanoneet olevansa valmiit lähtemään tästä ajasta, valmiita kuolemaan. Joskus kuolema kohtaa odottamatta valmistautumatonta – mutta parhaimmillaan kuolema on odotettu ja kaivattu vieras. Elämä on jo tullut täyteen, maaliinsa, valmiiksi.

On eräs läksy, jota ihmisinä joudumme opettelemaan syntymästämme lähtien. Jos tuolle läksylle olisi annettava otsikko, voisi sen kuvata yhdellä sanalla: Luopuminen.

Ensimmäinen askel sillä tiellä on syntyminen. On luovuttava äidin turvallisesta kohdusta ja kohdattava tämä maailma. Taitaa olla niin, että lähes kaikki ovat ottaneet tuon askeleen itkeä parkumalla. Keuhkot on vedetty täyteen – ja huuto on alkanut.

Viimeinen askel on kuolema. Huuto lakkaa, keuhkot tyhjenevät enää täyttymättä uudelleen.

Matkan varrelle mahtuu monia luopumisia. Suurin osa niistä on elämään ja kasvuun liittyviä aivan tavallisia muutoksia. Lapsuus on jätettävä taakse, kasvaakseen itsenäistyväksi nuoreksi. Nuoruuden into ja vapaus on jätettävä taakse, voidakseen kantaa aikuisen vastuuta. Jossain elämän vaiheissa tulee vuoro luopua vanhemmista – vanhemmat joutuvat luopumaan lapsistaan heidän varttuessaan. Matkan varrella moni luopuu terveydestään – ainakin elämän voimista vanhetessaan. Monenlaisia asioita me vain jätämme taaksemme, voidaksemme siirtyä johonkin, joka on edessä.

Eräs kipeimmistä luopumisista, on luopuminen unelmista.

Elämässä on parhaimmillaan paljon hienoja hetkiä. Elämässä on parhaimmillaan tuokioita, joita voi muistella. Mutta kaikki ovat vain tuokioita. Ne jäävät taakse. Voi sitä onnetonta, joka tahtoo jäädä paikoilleen roikkumaan johonkin, joka on – tai johonkin, joka oli. Elämä kulkee silloin ohi.

Tämän laskiaissunnuntain evankeliumi aukeaa helpommin, jos lukee päivän evankeliumia edeltävän jakeen Raamatusta. Se kuuluu näin: ”Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.” Näillä sanoilla Jeesus aloittaa puhumisen kuolemastaan. On luovuttava, että uusi aika koittaisi.

Jos Jeesus ei olisi kärsinyt ja kuollut – hänellä olisi ollut ne kaksitoista tai seitsemänkymmentä seuraajaa – emmekä me olisi koskaan kuulleet hänestä yhtään mitään. Kaikki se ihmeellinen ja ihana – mitä Jeesuksen maanpäällisen ajan seuraajat kokivat – olisi jäänyt parin vuosituhannen taakse. Hyvin harvat parhaidenkaan opettajien sanat ovat historian saatossa jääneet elämään. Ei – aivan muuta tarvittiin. Aivan muuta kuului Jumalan suunnitelmaan.

Kristillisen uskon paradoksi on siinä, että Jeesus oli ja on, jotain paljon enemmän kuin muut. Jumala tuli ihmiseksi. Hän tuli avaamaan tien. Hän tuli osoittamaan rakkautensa syvyyden. Hän paljasti olemassaolon luonteen. Jumalan valtakunta tuli keskellemme.

On irrotettava ote, luovuttava, että uusi voisi tulla tilalle.
Luovuttaminen ei ole helppoa. Se ei ole koskaan helppoa. Se ei ole helppoa monissa arkisissa asioissa – puhumattakaan siitä, että tulee aika, jolloin on luovutettava tästä elämästä.

Päivän evankeliumissa voimme aavistaa jotain siitä Jeesuksen sisäisestä taistelusta, johon hän joutui. Edessä kuolema roomalaisella ristillä – astuminen sinne, minne emme näe. ”Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!””

Laskiaissunnuntaista lähdemme kirkkovuodessa seuraamaan askel askeleelta Kristuksen kärsimystietä. Askeleet kulkevat yksi kerrallaan eteenpäin. Olemme suuren salaisuuden äärellä.
Sinua ja minua kutsutaan seuraamaan sitä tietä. Ihmettelemään ja kyselemään. Sanat ovat tuttuja, kahden vuosituhannen takaiset tapahtumat ovat monilla muistissa. Ja kuitenkin saamme kuulla Kristuksen sanat: ” Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua.”

Uskomusten kahleista

 

Pietari sanoi Jeesukselle: »Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?»
Jeesus sanoi heille:
»Totisesti: kun Ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa. Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän. Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.»

Evankeliumi: Matt. 19:27-30

 

 

Rakkaat kristityt!

Kun tulen kirkkoon, toivon tulevani tavalla tai toisella kosketetuksi. En tiedä, onko sinun odotuksesi samankaltainen. Kun valmistaudun pitämään saarnan, tahdon viipyillä evankeliumin äärellä ikään kuin kuulostellen, mikä siinä minua puhuttelee, tai mitä jään sen äärellä ihmettelemään. Niin olen halunnut tehdä myös tätä saarnaa valmistellessa.

Päivän evankeliumin katkelmaa edeltää Matteuksen evankeliumissa kertomus rikkaasta nuorukaisesta, joka tuli kysymään Jeesukselta mitä hänen pitäisi tehdä pelastuakseen. Jeesus muistutti kymmenestä käskystä, johon tuo nuori mies vastasi: kaikki olen pitänyt. Jeesus jatkoi: ”Mene ja myy kaikki mitä sinulla on ja anna köyhille.” Ja kerrotaan, että mies meni pois murheellisena, koska hänellä oli paljon omaisuutta.

”Entä me?” kysyi Pietari ja sitten seurasi päivän evankeliumin katkelma.

Mitä tarvitsen ollakseni onnellinen? Mitä ilman en tule toimeen? Mikä on minulle luovuttamatonta? Entä sinulle?

Asioita ja ihmisiä voi olla, vaikka kuinka paljon. Mitä tarvitset kokeaksesi elämäsi turvalliseksi? Mitä tarvitset kokeaksesi itsesi arvokkaaksi?

Jos tiedät näihin kysymyksiin vastauksen – tunnet oman vankilasi. Tiedät mikä sinua sitoo, tiedät tasan tarkkaan mikä estää sinua olemaan onnellinen, vapaa – autuas. Vankila luodaan omassa mielessä, omassa ajatuksissa, päässä. Väärät uskomukset synnyttävät kaikkein vahvimmat vankilat.

Jeesuksen sanat päivän evankeliumissa ovat kovin ihmeelliset – hankalat ja vaikeat vähintäänkin. Kiusalliset, jos ei mitään muuta: ”Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän.”

Aina kun takerrumme johonkin, murenee elämän ilo. Jeesuksen aikana – ja paljon sitä ennen ja paljon sen jälkeen – ihmiset ovat takertuneet siihen, mikä on tuttua. En tule toimeen ilman sinua. En tule toimeen ilman sukuani, perhettäni. En tule toimeen muualla. En voi olla onnellinen – ellet juuri sinä ole siinä. Ja kaiken aikaa luomme ympärillemme kahleita.

Pietarilla – joka siis kävi keskustelua päivän evankeliumissa Jeesuksen kanssa – oli Kapernaumissa koti, hänellä oli vaimo – ja oli anoppi. Eivät he minnekään olleet kadonneet. Tiedämme, että myöhemmin Pietarin vaimo seurasi häntä mukana työssä. Mutta oli muutakin. Hän oli jättänyt jotain taakseen, vene ja verkot jäivät rannalle, – uusi oli edessä.

Hän jätti taakseen jotain turvallista – astui tuntemattomalle tielle: seuraamaan Jeesusta.

Vanha totuus: antaessaan saa – on totta yhä. Uskaltautuminen turvallisesta, suojamuurien ympäröimästä vankilasta ulos – avaa eteen rikkaan maailman. Asiat ja arvot kääntyvät päälaelleen. Ensimmäisistä tulee viimeisiä ja viimeisistä ensimmäisiä.

Jeesuksessa aika täyttyi ja Jumalan valtakunta murtautui tähän maailmaan. Jumalan valtakunta ei ole mystikkojen valtakunta. Jumalan valtakunta ei avaudu mietiskelemällä. Jumalan valtakunta ei ole ihania tunnelmia ja tunteita.

Jumalan valtakunta on siellä, missä ihmiset avautuvat toisilleen. Jumalan valtakunta on siellä, missä luovun etsimästä omaa onneani etsiessäni toisten hyvää.

Paavali kirjoitti siitä, kuinka hän on menettänyt kaiken ja pitää sen roskana – Kristuksen tuntemisen rinnalla. Kristus avaa maailman aivan uudella tavalla. Antaa merkityksen, antaa ilon – tämän elämän keskellä.

Oleelliset viestit tai sanat voidaan varmasti ilmaista hyvin monella tavalla. Kristus sanoi: ”Totuus on tekevä teidät vapaiksi.” Mitä se on?

Pistä jalat maahan, älä kuvittele itsestäsi muuta kuin mitä olet. Älä yritä olla enempää kuin olet. Älä toki vähempääkään. Niin on parempi. Olet vapaa, olet rakas, olet arvokas. On aivan sama, mitä ikään kuin takaasi löytyy: olet arvokas. Tätä on armo. Ansaitsematon armo. Rakastettu alusta loppuun.