Usko elää arjessa

Saarna Loviisan kirkossa 28.10.2017

Herra valitsi vielä seitsemänkymmentäkaksi opetuslasta ja lähetti heidät kaksittain edellään jokaiseen kaupunkiin ja kylään, johon hän aikoi itse mennä.
    Hän sanoi heille: ”Satoa on paljon, mutta sadonkorjaajia vähän. Pyytäkää siis herraa, jolle sato kuuluu, lähettämään väkeä elonkorjuuseen.
    Menkää, minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle. Älkää ottako mukaanne rahakukkaroa, älkää laukkua älkääkä jalkineita. Älkää matkan varrella pysähtykö tervehtimään ketään. Ja kun tulette johonkin taloon, sanokaa ensiksi: ’Rauha tälle kodille.’ Jos siellä on joku, joka on rauhan arvoinen, hän saa teidän toivottamanne rauhan. Ellei ole, toivotuksenne palaa teille. Jääkää siihen taloon ja syökää ja juokaa mitä teille tarjotaan, sillä työmies on palkkansa ansainnut. Älkää siirtykö talosta toiseen.
    Kun tulette kaupunkiin ja teidät otetaan siellä vastaan, syökää mitä teille tarjotaan, parantakaa kaupungin sairaat ja kertokaa kaikille: ’Jumalan valtakunta on tullut teitä lähelle.’ Mutta jos teitä johonkin kaupunkiin tultuanne ei oteta vastaan, menkää sen kaduille ja julistakaa: ’Me pyyhimme pois pölynkin, joka teidän kaupungistanne on jalkoihimme tarttunut – pitäkää hyvänänne! Mutta tietäkää, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle!’ Minä sanon teille: Sodomakin pääsee tuomiopäivänä vähemmällä kuin sellainen kaupunki.”

Luuk. 10: 1-12

Rakkaat kristityt!

Me olemme osa ihmettä. Tarkoitan sitä ihmettä, jonka syntyhetki oli parituhatta vuotta sitten. Jeesuksella oli pieni seuraajien joukko. Nimeltä saatamme tunnistaa kaksitoista läheisintä opetuslasta, mutta heidän lisäkseen olivat ne nimeltä mainitsemattomat seitsemänkymmentäkaksi, joista evankeliumi tänään kertoo. Ja toki heidän lisäkseen oli satoja – ehkä joitakin tuhansia, jotka uskoivat Jeesukseen.

Mutta sellainen alku oli. Sana kulki ihmiseltä toiselle. Viesti Jumalan valtakunnasta alkoi levitä.

Jeesuksen julistuksen ydin lienee tämä: ”Jumalan valtakunta on tullut lähelle.” Se oli viesti, joka piti saada leviämään.

On hyvä, että matkalle lähetettävät jäivät nimettömiksi, nimettömiksi meille. Hyvä siksi, että heihin on sillä tavoin helpompi samaistua. Sinä olet yksi heistä. Ehkä minäkin.

Päivän evankeliumin ääreen pysähtyminen herättää minussa joitakin havaintoja. Tässä niistä joitakin.

Ensiksi. Jeesus ei lähettänyt ketään yksin. Hän lähetti seuraajiaan pareittain kulkemaan edellään niihin kaupunkeihin, joihin hän itse oli menossa. Pareittain. Kristittyinä meitä ei ole tarkoitettu elämään ja toimimaan yksin. Mikä tahansa tehtävä yksin tehtynä voi käydä liian raskaaksi – sen sijaan jo kaksin on jo paljon helpompaa – koska toinen voi tukea toista.

Viesti oli yksinkertainen: Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Onko viesti totta? Onko se toteutunut? Missä valtakunta on? Voiko sen jostain tunnistaa?

Jumalan valtakunnan perässä ei tarvitse juosta. Sitä ei tarvitse lähteä hakemaan kaukaa. Valtakunta on tullut lähelle. Se on ehkä lähempänä kuin aavistatkaan. Se on täällä. Katso ympärillesi – Jumalan valtakunta on nyt. Se on meidän keskellämme. Sen rajat kulkevat sydämestä sydämeen. Me teemme siitä totta joka päivä.

Mistä valtakunnan tunnistaa? Päivän evankeliumi antoi ainakin minulle kolme tuntomerkkiä. Nuo tuntomerkit näkyvät siinä, mitä nämä Jeesuksen viestinviejät kokivat. Nuo asiat olivat lopulta hyvin yksinkertaisia. Luen kohdan uudestaan: ”Kun tulette kaupunkiin ja teidät otetaan siellä vastaan, syökää mitä teille tarjotaan, parantakaa kaupungin sairaat ja kertokaa kaikille: ’Jumalan valtakunta on tullut teitä lähelle.’”

”Syökää, mitä teille tarjotaan.” On hyvä muistaa, että yhteinen ateria on aina läheisen yhteyden ja ystävyyden merkki. Ajattelen, että se on meille hyvin tuttua täällä Loviisassakin. Ehtoollinen on siitä luonnollisesti yksi hieman symbolinen esimerkki, kirkkokahvitkin antavat siitä muistutuksen, Euron kuppila puolestaan jo paljon konkreettisempi, adventtimyyjäisissä arvattavasti syömme taas yhdessä joulupuuroa puhumattakaan aterioista, joita olemme syöneet ystävien ja tuttavien kanssa kodeissa. Yhdessä syöminen on yksi Jumalan valtakunnan merkki. Makuja meiltä ja muilta mailta kertoo yhteydestä yli kulttuurirajojen. Ne ovat yhteyden merkkejä ja kertovat Jumalan valtakunnasta.

”Parantakaa kaupungin sairaat.” Aika harvat meistä on lääkäreitä tai sairaanhoitajia – mutta monella tavalla me itse kukin helpotamme toistemme elämää ja oloa. Joskus tuo apu koituu suorastaan parantamiseksi, vähintäänkin helpotukseksi vaivojen keskellä. Jumalan valtakunnan tuntomerkki on, että vaikeuksissa elävää ei karteta, vaan pyritään olemaan avuksi.

”Kertokaa kaikille: ’Jumalan valtakunta on tullut teitä lähelle.’” Kolmas tuntomerkki on se, että sanoma Jumalan valtakunnasta, hänen armostaan ja rakkaudestaan leviää. Jumalan valtakunta on lähellä. Hänen armonsa ja rakkautensa on totta. On merkillistä, että siellä, missä Jumalan rakkautta eletään todeksi se alkaa näkyä hyvin käytännöllisessä elämässä.

Palaan vielä evankeliumin alkuun.

” Menkää, minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle.” Lampaat susien keskellä – ei oikein kuulosta hyvältä. Hyvä ei kuitenkaan leviä koskaan väkisin. Jumalan rakkauden valtakuntaa ei voi levittää väkisin. Väkisin voidaan tehdä vain väkivaltaa. Jumalan valtakunta ei leviä voimakeinoin. Toki tiedämme, että historian saatossa sitäkin on yritetty. Mutta rakkaus ei leviä niin. On suostuttava lampaan osaan – lampaan, joka asettaa itsensä alttiiksi sille, että tulee torjutuksi. Alttiiksi sille, että susi saattaa hyökätä. Ja kuitenkin – kun hyvä laitetaan kiertämään – se kantaa hedelmää.

Me olemme osa tätä ihmettä. Siksi olemme jälleen tänään kokoontuneet tänne kirkkoon. Sana lähti liikkeelle. Opetuslapset lähtivät kulkemaan pareittain kertoen Jumalan valtakunnasta. Se viesti on kulkenut tänne asti. Kulkekoon se meidän kauttamme edelleen eteenpäin lähelle ja kauas.

Uskon salaisuus

Saarna Loviisan kirkossa 22.10.2017
20 sunnuntai helluntaista

Mies, joka oli ollut sokea, kutsuttiin kuultavaksi. Fariseukset sanoivat hänelle: ”Anna kunnia Jumalalle! Me tiedämme, että se mies on syntinen.” Mies vastasi: ”Onko hän syntinen, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen.” He kyselivät: ”Mitä hän sinulle teki? Millä tavoin hän avasi silmäsi?” Mies vastasi: ”Johan minä sen teille sanoin, te vain ette kuunnelleet. Miksi te taas tahdotte sen kuulla? Tekeekö teidänkin mieli hänen opetuslapsikseen?” He vastasivat hänelle pilkallisesti: ”Sinä hänen opetuslapsensa olet, me olemme Mooseksen opetuslapsia. Me tiedämme, että Jumala puhui Moosekselle, mutta mistä tuo mies on peräisin, sitä emme tiedä.” ”Merkillistä”, mies vastasi, ”että te ette tiedä, mistä hän on – ja kuitenkin hän on antanut minulle näköni. Kaikkihan me tiedämme, että Jumala ei kuuntele syntisiä, mutta sellaista hän kuulee, joka kunnioittaa häntä ja elää hänen tahtonsa mukaisesti. Ikipäivänä ei ole kuultu, että joku olisi avannut sokeana syntyneen silmät. Jos hän ei olisi Jumalan mies, hän ei olisi pystynyt sellaiseen.” Silloin fariseukset sanoivat: ”Sinä olet syntymästäsi syntinen, syntiä täynnä koko mies – ja sinä rupeat opettamaan meitä!” He ajoivat miehen ulos.

    Jeesus sai kuulla, että mies oli ajettu ulos, ja tavatessaan tämän hän kysyi: ”Uskotko Ihmisen Poikaan?” ”Herra, kuka hän on?” mies kysyi. ”Sano, jotta voisin uskoa.” Jeesus sanoi: ”Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi.” ”Minä uskon, Herra”, mies sanoi ja lankesi maahan hänen eteensä.

22

Rakkaat kristityt!

Muistan jostain nuoruudestani hengellisen laulun, jonka sanat kuuluivat hieman tähän tapaan: ”Kuinka on sun sielus laita, minne kuljet matkamies? Lavea on tie tai kaita, kumpi niistä sinun ties?” Laulussa kehotettiin siis arvioimaan omaa sieluntilaa – omaa uskoa. Mitä vastaisit tänään – jos tuollaiseen kysymykseen pitäisi vastata.

Aivan tuossa muodossa kysymystä ei näinä päivinä Suomessa esitetä – mutta esitetään kuitenkin. Oletko kristitty? Jos olet, niin osoita se. Tällaisen kysymyksen nimittäin esittää maahanmuuttoviraston virkailijat niille turvapaikanhakijoille, jotka ovat ilmoittaneet olevansa kristittyjä.

En halua arvostella kyseisen viraston työntekijöitä – mutta olen hyvin tietoinen siitä, että kysymys on äärimmäisen vaikea ja hankala. Jos minun pitäisi vakuuttaa teidät uskoni oikeellisuudesta – tai sinun pitäisi vakuuttaa minut uskosi oikeellisuudesta – niin ei se ihan yksinkertaista olisi. En edes tietäisi mistä puhua. Kaste on kristityn tuntomerkki – sen toki voin mainita. Mutta miten vakuuttaisin kenellekään uskovani oikein?

Vuosien varrella olen kohdannut kysymyksen monesti. Joskus se on tullut eteen yleisenä toteamuksena leipäpapeista – useammin kuitenkin kysymyksenä, jonka olen itse asettanut itselleni. On uskoni totta? Voinko tietää sen jostakin?

Usko ei vain kuulu asioihin, joilla osaisin kehuskella. Se ei tunnun mitenkään asettuvan mitattavaksi. En voi – enkä oikeastaan haluakkaan – vakuuttaa edes itseäni uskoni oikeellisuudesta. Usko ei vain suostu tarkasteltavaksi.

Minulle on uskon esikuvana jo vuosia ollut isä, joka toi poikansa Jeesuksen parannettavaksi ja sanoi: ”Jos sinä jotain voit, niin auta…” ja Jeesus vastasi tähän tapaan: ”Jos voit… kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.” Johon taas isä: ”Minä uskon – auta minun epäuskoani.” Usko ja epäily kulkevat aina käsikädessä. Onkohan tämä oikeaa uskoa??

Päivän evankeliumissa näkönsä saanut mies joutui tentattavaksi. Hänen uskonsa joutui fariseusten tenttiin.

Mutta hän tiesi jotain – hän tiesi, että jotain on oikeasti tapahtunut. Ennen en nähnyt – nyt näen. Mies ei oikein tuntunut edes tietävän, kuka oli tuo, joka hänet oli parantanut. Hän vain tiesi, että jotain oli muuttunut. Hän oli alkanut nähdä.

Katkelman loppupuolella hän tunnistaa ja tunnustaa Jeesuksen parantajakseen ja pelastajakseen.

Usko avaa edelleen silmiä. Voi olla, että sokea jää sokeaksi – mutta silti usko avaa näkemään jotain uutta. Usko avaa todellisuuden Jumalan maailmana. Elämä on enemmän. Elämällä on perusta. Elämän katoavaisuuden keskelle syntyy toivo. Yhä usko lisää kykyä nähdä.

Tänään tulit kirkkoon. Tuskin vain tavan vuoksi. Kirkko on pyhän kohtaamisen paikka. Aika ajoin täällä voi kokea tulevansa kosketetuksi. Se hetki voi olla astuessasi sisään kirkkoon, sen hetken voi tuoda joku kuulemasi sana. Tai se hetki saattaa olla se, kun otat vastaan ehtoollisen. Tässä on läsnä jokin toinenkin todellisuus kuin vain se, minkä me näemme. Usko avaa näkemään muuta.

Onko uskoni oikeaa? Mistä tiedän uskovani ihan oikeasti? Vaikea juttu – lohdutukseksi voin kuitenkin sanoa, että meitä ei ole kutsuttu uskomaan omaan uskoomme. Minulta ainakin puuttuu se mittari, jolla mittaisin omaa tai toisten uskoa. Ainoa tärkeä asia, johon uudelleen ja uudelleen haluan tarttua, on tämä: Tiedän, että meillä on hyvä Vapahtaja. Tiedän hänen rakkautensa kantavan. Uskon hänen anteeksiantamuksensa riittävän. Uskon hänen lupauksensa pelastavan. Omaa uskoani sen sijaan en osaa mitata – luotan vain lupaukseen, että hänen luokseen pyrkivää ei heitetä pois.

Kun katson teitä – rakkaat ystävät – voin toki nähdä uskon ihmeen. Sen voi nähdä vain hedelmistä ja seurauksista. Siellä, missä rakkaus tulee todeksi, siellä usko on totta.

Lapset

Saarna Loviisan kirkossa MIkkelinpäivänä 1.10.2017 seniorien kirkkopyhä

”Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?”
    Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi:
    ”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.
    (Voi tätä maailmaa ja sen viettelyksiä! Viettelysten täytyy kyllä tulla, mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta ne tulevat! Jos kätesi tai jalkasi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä pois. Onhan parempi, että käsipuolena tai jalkapuolena pääset sisälle elämään, kuin että sinut molemmat kädet ja jalat tallella heitetään ikuiseen tuleen. Ja jos silmäsi viettelee sinua, repäise se irti ja heitä menemään. Onhan parempi, että silmäpuolena pääset sisälle elämään, kuin että sinut molemmat silmät tallella heitetään helvetin tuleen.)
    Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.””

Matt. 18: 1-6 (7-9) 10

Rakkaat kristityt!

Muisti on hyvin merkillinen asia. Kun elit nuoruutta tai varhaista aikuisuutta – se oli aikaa, jolloin ei paljon muisteltu mitään. Elämän imu veti vain mukaansa ja tapahtui paljon. Mutta kun ikää tulee – muistot alkavat elää. Milloin se tapahtuu?

Itse – tällaisena hieman yli kuusikymppisenä – elän jo täysin aikaa, jolloin muisteleminen on täyttä totta. Ja niin on ollut jo joitakin vuosia.

Mutta se, mikä on merkillistä, että mitä vanhemmaksi ihminen elää, sitä paremmin hän muistaa lapsuuttaan. Olen ollut ymmärtävinäni, että he, jotka sairastavat muistisairautta – he saattavat aivan elää lapsuuden kokemuksissa ja kaivata lapsuuden leikkipaikoille.

Lapsuus on jättänyt jälkensä jonnekin hyvin syvälle. Milloin tahansa voin palauttaa muistiini kuvan ja tunnelman lapsuuden kesistä Näsijärven rannalla. Voin milloin tahansa tavoittaa kokemuksen siitä, kuinka olen yksin ongella. Tai voin muistaa, kuinka kävin isäni kanssa elokuvissa katsomassa ”Maailman ympäri 80 päivässä.”

Lapsuus piirtyy jonnekin hyvin syvälle meihin. Vaikkei sitä lapsena tai nuorena ajattelekaan – niin silloin monessa mielessä rakentuvat elämän perusteet.

Lapsuus voi jättää meihin hyvän – tai huonon –jäljen.

En tiedä, mitä kaikkea Jeesus on mahtanut tarkoittaa sanoessaan evankeliumista tutut sanat: ”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut.”

Me olemme usein sokeita sille, kuinka radikaali Jeesus oli opetuksissaan. Ei ollut mitenkään tavallista, että lapsista ja lasten arvosta olisi puhuttu Jeesuksen lailla. Toki lapsia pidettiin tärkeinä – he olivat monessa mielessä vanhempiensa vanhuuden turva. He olivat myös työvoimaa perheeseen. Lapsi kulki paimenessa varmasti isänsä kanssa. Mutta itseisarvoa lapsella ei ollut – lapsuus sinänsä ei ollut arvokas – arvokasta oli se, mitä hänestä oli tulossa.

Jeesus kuitenkin asettaa lapsen keskelle ja kehottaa kääntymään ja tulemaan lapsen kaltaiseksi – nöyrtymään, niin kuin lapsi on nöyrä.

Sana ”nöyrä” – kalskahtaa joskus hieman korvaan. Se kalskahtaa, koska mieleen tulee helposti nöyristely. Nöyristely on vähän sellaista mielin kielin olemista. Se on luonteeltaan epärehellistä ja epäaitoa – ja usein tuntuu pahalta myös hänestä, jota nöyristellään. Mutta oikea nöyryys on jotain muuta. Oikea nöyryys on juuri sitä, minkä voi löytää lapsesta. Lapsi ei esitä, lapsi on se, joka hän on. Aito oma itsensä. Lapsi ei pyri miellyttämään.

Kun Jeesus kehottaa meitä nöyrtymään lapsen kaltaiseksi – hän ei kehota nöyristelemään – hän kehottaa olemaan aidosti sitä, mitä me olemme. ”Tule siksi, miä olet.” – on vanha kristillinen neuvo. Se on rehellisyyttä niin hyvässä kuin pahassa. Se on rehellisyyttä nähdä omat rajoituksensa , mutta myös omat mahdollisuutensa.

Me aikuiset osaamme joskus kovettaa sydämemme – lapset eivät sitä osaa. Jos jokin ilahduttaa – se ilahduttaa. Jos jokin satuttaa – se satuttaa. Lapsena saadut sydämen haavat – säilyvät aikuisuuteen asti. Lapsena koettu rakkaus ja hyväksytyksi tuleminen – kantaa aikuisuuteen, jopa vanhuuteen saakka.

Siksi Jeesus varoittaa vahingoittamasta lapsia. Hän käyttää hurjaa kuvaa heistä, jotka vahingoittavat pieniä: ” Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.”

Olen joskus vieraillut Kapernaumissa ja nähnyt siellä niitä Jeesuksen aikaisia myllynkiviä. Ne eivät olleet mitään pieniä käsijauhinkiviä. Ne olivat valtavia – härkien pyörittämiä isoja pyöreitä kiviä. Painoivat varmasti satoja kiloja – ellei jonkun tonnin. Sellaisen kanssa ei paljon uida. Pohjaan menee ja nopeasti.

Puhe oli tietenkin Jeesukselle joskus tyypillistäkin liioittelua – varmasti mikään ei jäänyt epäselväksi. Lapsia pitää suojella.

Puhe lasten suojelemisesta on edelleen aivan yhtä ajankohtaista kuin Jeesuksen aikana. Sitä suojaa tarvitsevat kaikki lapset – niin he, jotka elävät rauhallisessa Suomessa, kuin he, jotka oat päässeet pakenemaan tänne turvaan.