Tehtävän edessä

Saarna Lapinjärven kirkossa 14.1.2018
2. sunnuntai loppiaisesta.

Jeesus tuli Nasaretiin, missä hän oli kasvanut, ja meni sapattina tapansa mukaan synagogaan. Hän nousi lukemaan, ja hänelle ojennettiin profeetta Jesajan kirja. Hän avasi kirjakäärön ja löysi sen kohdan, jossa sanotaan:
      – Herran henki on minun ylläni,
      sillä hän on voidellut minut.
      Hän on lähettänyt minut
      ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,
      julistamaan vangituille vapautusta
      ja sokeille näkönsä saamista,
      päästämään sorretut vapauteen
      ja julistamaan Herran riemuvuotta.
    Hän kääri kirjan kokoon, antoi sen avustajalle ja istuutui. Kaikki, jotka synagogassa olivat, katsoivat tarkkaavasti häneen. Hän alkoi puhua heille: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.”

Luuk. 4: 16–21

Rakkaat kristityt!

Evankeliumi vie meidät tänään Nasaretin kaupunkiin. Jos matkustat tänä päivänä Israeliin – löydät tuon vanhan pienen kaupungin sieltä yhä. Se sijaitsee reilun kolmekymmentä kilometriä Genesaretinjärveltä eli Galilean mereltä länteen. Pieni kaupunki – Jeesuksen aikana lienee ollut asukkaita muutama sata. Ei enempää.

Se oli kaupunki, jossa Jeesus oli elänyt lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Emme tiedä kauanko hän oli ollut välillä muualla, mutta evankeliumit kertovat, että ennen tänään esillä olevia tapahtumia Jeesus oli kastettu Jordanilla ja sen jälkeen hän oli paholaisen kiusattavana. Nyt hän oli palanut kotikaupunkiinsa vuoren rinteelle.

Jeesus oli siis tullut sapattina lapsuutensa synagogaan. Todennäköisesti synagoga oli hyvin vaatimaton – on jopa mahdollista, että se sijaitsi ulkona, mutta oli joka tapauksessa paikka, johon kylän tai kaupungin väki sapatti sapatin jälkeen kokoontui yhteen. Evankelista Luukas sijoittaa tapahtuman Jeesuksen julkisen toiminnan alkuun, on kyse Jeesuksen ensimmäisestä saarnasta.

Ympärillä on tuttuja ihmisiä. Jeesus tuntee kuulijansa ja kuulijat tuntevat Jeesuksen. Evankelista kertoo, että Jeesukselle ojennettiin kirjakäärö – jos niin oli, oli Nasaretin kylä hyvin rikas omistaessaan tuollaisen aarteen. Aarteita kirjakääröt kaikessa harvinaisuudessaan olivat. Silloin ei Raamattuja ollut joka kodissa – niin kuin nykyään. Jeesus siis lukee tai lausuu ulkoa tuon kuulemamme Jesajan kirjan katkelman:

– Herran henki on minun ylläni,
sillä hän on voidellut minut.
Hän on lähettänyt minut
ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,
julistamaan vangituille vapautusta
ja sokeille näkönsä saamista,
päästämään sorretut vapauteen
ja julistamaan Herran riemuvuotta.

Tekstiä seuraa ehkä kirkkohistorian lyhyin saarna: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.”

Tätä Nasaretin synagogassa pidettyä lyhyttä raamatunselitystä on pidetty Jeesuksen ohjelmajulistuksena. Nykyaikaisella strategiakielellä sitä voitaisiin kutsua Jeesuksen missioksi tai visioksi: tätä varten olen tullut. Tätä olen tullut tekemään. Tämä kaikki on totta tänään.

Päivän evankeliumi päättyy tuohon Jeesuksen lyhyeen saarnaan.

Jos lukisimme Luukkaan evankeliumia hieman eteenpäin, selviäisi miten saarna otettiin vastaan. Ensin kiiteltiin, sitten alettiin ihmettelemään, että eikös tämä ole ihan tuttu mies meidän kylältä. Sitten raivostuttiin ja ajettiin Jeesus ulos kaupungista ja aiottiin työntää hänet jyrkänteeltä alas. Jeesus kuitenkin kulki väkijoukon poikki ja lähti jatkamaan matkaansa.

Ei ollut helppo uskoa. Ei ollut helppo uskoa sitä miehestä, joka oli kasvanut näille hänelle tuttujen ihmisten keskellä. Mutta sitten alkoi tapahtua.

Kapernaumissa Jeesus vapauttaa miehen pahan hengen vallasta, parantaa Pietarin anopin, kutsuu Gennesaretinjärven rannalla itselleen opetuslapsia, parantaa spitaalisen, halvaantuneen ja matka jatkuu. Evankeliumit ovat täynnä ihmeellisiä kohtaamisia. Yhä useammat vakuuttuvat, että nyt tässä ei ole kuka tahansa. Tämä mies on toisenlainen.

Alkaa näkyä se, mitä Markus kirjoittaa tämän päivän vaihtoehtoisessa : ”Jeesus sanoi: ”Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle.”

Jos evankeliumin selaamista jatkaa, voimme lukea kuinka hän armahtaa aviorikoksesta kiinni otetun, antaa anteeksi, kieltää tuomitsemasta, kehottaa rakastamaan vihamiehiä, varoittaa rikkauden vaaroista… silmien eteen piirtyy kuva siitä – mitä tarkoittaa, kun joku rakastaa. Pahaan ei vastata pahalla, kaksi kovaa ei asetu vastakkain. Sen sijaan aitoja kohtaamisia kerta toisensa jälkeen niissä elämäntilanteissa, joissa ihmiset elivät.

Rakkaat kristityt! Meidät on kasteessamme kutsuttu seuraamaan Kristusta. Hän osoittaa tietä. Hän näyttää uudenlaista elämäntapaa. Ja uskallan väittää, että se elämä, johon hän meitä tänään kutsuu, ei ole käynyt vanhanaikaiseksi, ei ole menettänyt merkitystään.

Me elämme ajassa, jossa vahvat, nopeat, tehokkaat, kauniit ja nuoret tuntuvat aina voittavan. Ja kuitenkin – me tiedämme millaista hedelmää tehokkuuden paine tuo ihmisten elämään. Yhä useampi väsähtää, yhä useampi kokee elämänsä arvottomaksi. Tehokkuuden vaatimus on ihmisyydelle julma.

Kristus osoittaa toisenlaista tietä – Kristus opettaa toisenlaista ihmisyyttä. Olet arvokas, olet rakas – et sen perusteella mitä olet tehnyt tai saanut aikaiseksi – vaan koska olet olemassa.

Köyhät, vangitut, sokeat – kaikki tarvitsevat – saavat kuulla ilosanoman. Vapaus koittaa, riemuvuosi alkaa.

Hyvät ystävät.

Vuoden kuluttua kuulumme samaan seurakuntaan, Agricolan suomalaiseen seurakuntaan. Nyt elämme valmistelujen aikaa. Elämme aikaa, jolloin tuo Jeesuksen tämänpäiväinen saarnateksti tulisi lukea uudelleen kysellen: miten me jatkamme tätä Jeesuksen aloittamaa tehtävää. Tuo visio ei ole kadonnut mihinkään, se on yhtä ajankohtainen tänään kuin silloin vajaa kaksituhatta vuotta sitten. Edelleen on julistettava hyvää sanomaa ja vapautettava sidottuja ihmisiä kahleistaan, avattava silmiä ja korvia ja vapautettava sorrettuja vapauteen. Sitä tietä yhdessä etsimme.

Ajan taite

Saarna Loviisan kirkossa 7.1.2017
1. sunnuntai Loppiaisesta

Kansa oli odotuksen vallassa. Kaikki pohdiskelivat, oliko Johannes ehkä Messias. He saivat Johannekselta vastauksen: ”Minä kastan teidät vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi. Minä en kelpaa edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja. Hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella. Hänellä on kädessään viskain, ja sillä hän puhdistaa puimatantereensa viljan. Jyvät hän kokoaa aittaansa, mutta ruumenet hän polttaa tulessa, joka ei koskaan sammu.”
    Monilla muillakin tavoin Johannes vetosi ihmisiin julistaessaan heille evankeliumia.
    Paljon kansaa oli kastettu. Kun myös Jeesus oli kastettu, niin taivas aukeni hänen rukoillessaan ja Pyhä Henki laskeutui hänen ylleen näkyvässä muodossa, kyyhkysen kaltaisena. Ja taivaasta kuului ääni: ”Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.”

Luuk. 3: 15–18, 21–22

Rakkaat kristityt!

Viime keskiviikkona pidin täällä kirkossa – niin kuin monena muunakin keskiviikkona – arki-illan varttikirkon. Varttikirkossa olemme viime kuukausien aikana käyneet lävitse ensimmäistä Korinttilaiskirjettä. Nyt oli vuorossa 13. luku. Tuon luvun loppupuolella oli hyvin mielenkiintoinen lause: ”Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. ”

Tunnistan itseni oikein hyvin tuosta Raamatun lauseesta. Tarkoitan sillä nyt lähinnä sitä, että tiedän ajattelevani nyt kovin monesta asiasta eri tavalla kuin vaikkapa viisitoista vuotiaana, jolloin uskonasiat olivat erityisesti alkaneet rippikoulun myötä elää minun elämässäni. Tunnistan hyvin, että tuohon aikaan minun maailmani oli kovin mustavalkoinen. Oikean ja väärän raja oli selvä – ja sen myötä syyllisyys kalvoi mieltä varsin usein.

Uskonasiat olivat aivan selvät. Tuntui, että jokaiseen asiaan, jota nyt suinkin uskalsi ajatella, taisi olla aika selvät vastaukset. Ja tiedän, etten ole kokijana ollenkaan ainoa – vaan tuo tapa kokea asioita kuului tuohon elämänvaiheeseen. Kuulunee kaikille. Minulla se sai muotonsa hengellisissä kysymyksissä, toisilla sitten muunlaisessa elämänkatsomuksessa. Paavalikin toteaa asioiden kulkevan jotenkin niin. Lapsella on lapsen ajatukset, aikuisella aikuisen.

Me tarvitsemme elämämme kaikenlaisia vaiheita. Elämä on kasvamista ja muuttumista alusta loppuun. Ja sama lainalaisuus koskettaa myös hengellistä elämää. Uskon, että tunnistat sen.

Mutta on mielenkiintoista, että kun lähestyy tämän päivän Raamatun tekstejä – siis erityisesti tätä evankeliumin katkelmaa – niin syntyy ajatus, että tällainen muutos kätkeytyy jo Jumalan pelastussuunnitelmaan, pelastushistoriaan.

Päivän evankeliumi tuo eteemme erään tärkeän käännekohdan. Johannes Kastajan aika vaihtuu Jeesuksen aikaan. He edustavat eri aikaa, eri aikakautta.

Johannes on ensisijaisesti parannussaarnaaja. Hän kehotti ihmisiä kääntymään ja tekemään parannuksen. Ja kun he tekivät niin – Johannes kastoi heidät Jordan virrassa. Johanneksen kaste oli nimenomaan parannuksen tekemiseen liittyvä kaste – ei vielä kristillinen kaste. Sen kasteen Jeesus asetti vasta muutamaa vuotta myöhemmin.

Johannes oli viimeinen lain ja profeettojen ajan julistaja. Hänen julistukseensa kätkeytyi lupaus: Minun jälkeeni tulee minua suurempi, jonka kengännauhojakaan en ole arvollinen avaamaan.

Täällä Loviisan kirkossa monessa kohdin toistuva symboli on alaspäin laskeutuva kyyhkynen. Se näkyy alttarilla, se näkyy papin stoolassa ja messukasukassa. Tuo symbolin taustalla on luonnollisesti tapahtuma, josta päivän evankeliumi kertoo.

Kun Jeesus oli kastettu, aukeni taivas ja Pyhä Henki laskeutui kyyhkysen kaltaisena. Taivaasta kuului ääni: ”Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.”

Alkoi uusi aika.

Kyyhkynen esiintyy Raamatussa jo Vanhassa testamentissa. Tapaamme kyyhkysen Nooaa koskevassa kertomuksessa. Ehkä muistat tuon kertomuksen. Sen loppuosahan oli ensimmäisenä lukukappaleena tänään. Oli siis kyse vedenpaisumuksesta. Kertomuksen loppupuolella Nooa lähettää kyyhkysen arkista. Lopulta kyyhkynen pala nokassaan tuore oksa. Siitä Nooa tietää, että vesi on alkanut laskeutua ja vedenpaisumus on ohi. Kyyhkynen tuo toivon.

Ei ole sattumaa, että uusi aika koittaa, kun Pyhä Henki kyyhkysen muodossa näkyvällä tavalla laskeutuu taivaasta Jeesuksen päälle ja jää siihen. Se on merkki toivosta. Se on merkki siitä, että lain ja profeettojen aika on päättynyt ja on alkanut armon aika.

Jeesuksen koko toiminta, Jeesuksen kärsimys ja kuolema, Jeesuksen ylösnousemus – toi tullessaan armon ajan tähän maailmaan ja antoi meille toivon. Ei enää silmä silmästä eikä hammas hampaasta – ei kostonkierrettä, vaan armahdusta. Syntiset ja syylliset, hyljeksityt ja pois potkitut kutsutaan samaan pöytään.

Palaan saarnani alkuun.

On merkillistä, että usein me itse kukin – minä ainakin – käymme ikään kuin omassa elämässämme läpi tämän taitekohdan. Vain elämän myötä armo ja armollisuus löytyvät. Elämä löytää uusia sävyjä. Löytyy se ihmeellinen asia, että lopulta kaikki on lahjaa. Lahjaa, joka annettiin meille jo ennen kuin ymmärsimme edes sitä pyytää. Kasteessa.

Tämän armon vahvistuksen me saamme uudelleen käydessämme yhdessä viettämään Herran pyhää ehtoollista.

Vielä joulusta

Saarna Loppiasena 6.1.2018 Loviisan kirkossa

 

Kun Jeesus oli syntynyt Juudean Betlehemissä kuningas Herodeksen aikana, Jerusalemiin tuli idästä tietäjiä. He kysyivät: ”Missä se juutalaisten kuningas on, joka nyt on syntynyt? Me näimme hänen tähtensä nousevan taivaalle ja tulimme osoittamaan hänelle kunnioitustamme.” Kuullessaan tästä kuningas Herodes pelästyi, ja hänen kanssaan koko Jerusalem. Hän kutsui koolle kansan ylipapit ja lainopettajat ja tiedusteli heiltä, missä messiaan oli määrä syntyä. ”Juudean Betlehemissä”, he vastasivat, ”sillä näin on ilmoitettu profeetan kirjassa:
      – Sinä, Juudan Betlehem,
      et ole suinkaan vähäisin heimosi valtiaista,
      sillä sinusta lähtee hallitsija,
      joka on kaitseva kansaani Israelia.”
    Silloin Herodes kutsui salaa tietäjät luokseen ja otti heiltä juurta jaksain selville, milloin tähti oli tullut näkyviin. Sitten hän lähetti heidät Betlehemiin. ”Menkää sinne”, hän sanoi, ”ja ottakaa asiasta tarkka selko. Kun löydätte lapsen, niin ilmoittakaa minulle, jotta minäkin voisin tulla kumartamaan häntä.” Kuninkaan sanat kuultuaan tietäjät lähtivät matkaan, ja tähti, jonka he olivat nähneet nousevan taivaalle, kulki heidän edellään. Kun tähti tuli sen paikan yläpuolelle, missä lapsi oli, se pysähtyi siihen. Miehet näkivät tähden, ja heidät valtasi suuri ilo. He menivät taloon ja näkivät lapsen ja hänen äitinsä Marian. Silloin he maahan heittäytyen kumarsivat lasta, avasivat arkkunsa ja antoivat hänelle kalliita lahjoja: kultaa, suitsuketta ja mirhaa.
    Unessa Jumala varoitti tietäjiä palaamasta Herodeksen luo, ja niin he menivät toista tietä takaisin omaan maahansa.

Matt. 2: 1-12

Rakkaat kristityt!

Viimeisen kahden viikon aikana kirkkoon jouluajaksi asetettu Loviisan joulukalenterin luukku 24 on herättänyt paljon keskustelua niin somessa – kuin muutenkin joidenkin yhteydenottojen muodossa. Pauliina Turakka Purhosen asetelma on herättänyt paljon ajatuksia – niin positiivisia, kuin erityisesti negatiivisia, ihastusta ja vihastusta.

Kun katson tai kuuntelen mitä tahansa teosta tai maisemaa, kun kuuntelen musiikkia – omassa mielessäni herää siitä ajatuksia. Vaikka katsoisimme aivan samaa teosta tai kuulisimme samaa musiikkia – kokemuksemme voi olla hyvin erilainen ja siitä heräävät ajatukset hyvin erilaisia. Eikä toisen kokemus ole sen oikeampi kuin toisenkaan. En ryhdy arvailemaan, mitä taiteilija on halunnut sanoa – hänen työnsä ei herättänyt samanlaista keskustelua kaksi vuotta sitten niiden ollessa esillä täällä kirkossa. Kritiikkiä toki silloinkin.

Kun katson tätä kaikkea – se herättää minussa ensiksi hämmennyksen. Asetelma muistuttaa jouluasetelmaa – sellaiseksi se varmasti on tarkoitettu. Minä näen muutakin. Se on selvää, että tuo pieni seimi – joka on siis omista varastoistamme – kuvaa vastasyntynyttä Jeesuslasta. Mutta entä nämä muut?

Me olemme tottuneet lähestymään joulun sanomaa Luukkaan evankeliumin näkymästä käsin. Uuden testamentin neljä evankelistaa kuitenkin lähestyvät joulua hyvin eri tavoin. Markus – jonka evankeliumi on vanhin- ei kerro Jeesuksen syntymästä mitään. Antaa kyllä erään viitteen evankeliumissaan myöhemmin. Palaan siihen.

Luukas on siis meille tutuin. Hän on Uuden testamentin kirjoittajista ainoa pakanakristitty, apostoli Paavalin työtoveri. Hän painottaa evankeliumissaan sitä, että Jeesus on syntisten ystävä ja heikkojen ja hylättyjen auttaja. Hänelle on tärkeää, että Vapahtajan syntymästä kerrottiin ensin paimenille – paimenille, joista hurskaat sanoivat: ”kirottua kansaa, joka ei lakia tunne”. Kirottua siksi, etteivät paimenet työnsä vuoksi voineet pitää sapattia.  Tänään me näemme kirkossa naispuolisen paimenen, joka syöttää pientä karitsaa omalla maidollaan.

Luukas on evankeliumia kirjoittaessaan käyttänyt pohjatekstinä Markuksen evankeliumia ja lisännyt siihen omista lähteistä hänelle tärkeitä kertomuksia kuten Jeesuksen vertauksen tuhlaajapojasta, joka lopulta joutuu elämässään aivan pohjalle sikopaimeneksi asti. Tuhlaajapoika ja sika – näyttävät päässeen mukaan tähän teokseen muistuttamaan, että Vapahtaja syntyi heitäkin varten, jotka ovat aivan pohjalla.

Matteus puolestaan kertoo, kuinka Joosef suunnittelee hylkäävänsä Marian, kun huomaa tämän olevan raskaana, mutta saa sitten enkeli-ilmestyksen. Enkeli kertoo Marian olevan raskaana Pyhän Hengen vaikutuksesta. Matteus toimii Syyrian Antiokiassa. Hän kirjoittaa evankeliumiaan niin ikään Markuksen tekemään runkoon – mutta hieman eri painotuksin. Hänelle on tärkeää kertoa, että evankeliumi kuuluu kaikille. Joulukertomukseen hän liittää itämaan tietäjät. He tulevat jostain nykyisten Irakin, Iranin tai Afganistanin alueilta etsimään vastasyntynyttä juutalaisten kuningasta. He kuitenkin löysivät muuta kuin mitä kuvittelivat löytävänsä. Hehän menivät etsimään kuningasta Herodeksen hovista. Luonnollinen paikka kuninkaan syntyä. Sieltä heidät kuitenkin ohjattiin Betlehemiin, joka ennustusten mukaan oli Messiaan syntymäpaikka.

Herodeksen luona vierailusta kuitenkin seurasi, että Herodes halusi surmata hänen valtaansa uhkaavan uuden kuninkaan ja lähetti sotilaansa suorittamaan Betlehemin lastensurman. Minun on hyvin vaikea nähdä tässä keskimmäisessä hahmossa Mariaa – toki se kuvaa vastasynnyttänyttä äitiä. Teos ei näytä minun silmissäni nuorelta tytöltä. Vastasynnyttäneeltä naiselta toki. Minä näen taideteosta katsoessani äidin kuollut lapsi sylissään, lapsihan on sininen. Minua se muistuttaa siitä kuinka Matteus profeetta Jeremian sanoja lainaten toteaa: ”Ramasta kuuluu huuto, itku ja kova valitus. Raakel itkee lapsiaan eikä lohdutuksesta huoli, sillä heitä ei enää ole.” Kun tietäjät palaavat eri tietä omalle maalleen, Herodes suuttuu ja toteuttaa Betlehemissä lastensurman. Itkua ja surua riittää. Vapahtaja syntyy surun keskelle.

Markuksella on oikeastaan vain yksi ilmaus, jonka voi tulkita viittaukseksi Jeesuksen syntyperään. ”Eikö tämä ole se rakentaja, Marian poika ja Jaakobin ja Jooseen ja Juudaan ja Simonin veli? Ja eivätkö hänen sisarensa ole täällä meidän parissamme?” Ja he loukkaantuivat häneen.”
Patriarkaalisessa yhteiskunnassa jonkun kutsuminen äidin mukaan on tulkittavissa siten, että Jeesusta pidettiin aviottomana. Jos näin oli, hän eli vailla kansalaisoikeutta ja jopa ilman oikeutta omaan perheeseen. Hän oli köyhien ja hyljeksittyjen ystävä – ja kuului myös heihin.

Evankelista Johannes ei kerro Jeesuksen syntymästä mitään yksityiskohtia. Hän on teologi, joka sijoittaa asiat suurempaan yhteyteen: ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.”

Jeesuksen syntymässä ei ollut mitään sadunhohtoista. Hänen osakseen tuli syntyä köyhyyteen, keskelle pelkoja ja häpeää. Jumala tuli ihmiseksi pelastaakseen ihmisen syyllisyyden ja surun keskeltä. Tämän elämän todellisuus on usein hyvin rujo ja kipeä. Meillä on kuitenkin hyvä Vapahtaja.