Jalat maassa

Saarna Loviisan kirkossa Kynttilänpäivänä 4.2.2018

Sana tuli lihaksi
       ja asui meidän keskellämme.
       Me saimme katsella hänen kirkkauttaan,
       kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa.
       Hän oli täynnä armoa ja totuutta.
      Johannes todisti hänestä ja huusi: ”Hän on se, josta sanoin: Minun jälkeeni            tuleva kulkee edelläni, sillä hän on ollut ennen minua.”
      Hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet,  armoa armon lisäksi.
       Lain välitti Mooses, armon ja totuuden toi Jeesus Kristus.
       Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt.
       Ainoa Poika, joka itse on Jumala
       ja joka aina on Isän vierellä,
       on opettanut meidät tuntemaan hänet.

Joh. 1: 14-18

Rakkaat kristityt!

Täällä kirkossa minulla on yksi hyvin rakas paikka. Se on paikka, jossa koen oloni hyvin levolliseksi. Se on tuossa alttarilla.

Kun olen kääntyneenä alttaria kohden, voin tavoittaa kaksi hyvin erilaista näkymää.

Ensimmäinen näkymistä on Jeesuksen varvas. Kyse on siis tietenkin tuosta Thordvaldsenin Jeesus-patsasta. Varvas on juuri sopivasti katseen korkeudella. Sitä ei alttarilla ollessa voi olla huomaamatta.

Jeesuksella ei ole kenkiä. Hän seisoo siinä paljain jaloin.

Tiedän toki, että on kyse vain patsaasta. Silti tuo paljas varvas on alkanut puhutella minua. Jeesus seisoo paljain jaloin tämän maan kamaralla. Tuntee sen, niin kuin vain maa voidaan tuntea jalkojen alla. Hän ei ole tarina. Hän ei ole satu. Hän todella käveli kerran tämän maan kamaralla. Hän tunsi sen jalkapohjissaan.

Elää jalat maassa – on tuttu sanonta. Kun jalat ovat maassa, ollaan tekemisissä elämän todellisuuden, realiteettien kanssa. ”Hän oli täynnä totuutta” – sanottiin päivän evankeliumissa. Se ei tarkoita, että hän olisi laukonut ”totuuksia”, – ei, vaan se tarkoitti ja tarkoittaa yhä sitä, että hän tunsi ja tuntee todellisuuden. Hän tunsi sen itsessään – olihan hän tullut ihmiseksi. Hän näki sen myös ympärillään – hän näki sen elämän ilossa ja surussa. Hän näki rikkauden ja köyhyyden, hän näki omat ja vieraat, tutut ja tuntemattomat, terveet ja sairaat, kiusaajat ja kiusatut, oman edun tavoittelijat ja hyväksikäytetyt. Hän eli ihmisenä ihmisten keskellä. Kantoi huolta ja murhetta. Hän ei ollut mikään yli-ihminen – hän tuli yhdeksi meistä. Jumala tuli ihmiseksi. Siis ihmiseksi.

Ensimmäinen näkymäni tuossa alttarilla on siis Jeesuksen varvas – joka monessa mielessä muistuttaa inhimillisyydestä.

Toinen näkymä on Jeesuksen lempeä katse. Sen kohtaan, kun nostan katseeni ylöspäin. Alttarilla seisova pappi kohtaa Jeesuksen lempeän katseen katsoessaan ylös. Siinä hän on – kädet siunaavassa asennossa. Kuin juuri minua varten. Ehkä se tekee tuosta paikasta parhaan. Ehkä.

” Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme.
Me saimme katsella hänen kirkkauttaan,
kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa.
Hän oli täynnä armoa ja totuutta.”

”Hän oli täynnä armoa ja totuutta”. Lain vaatimukset saavat väistyä. Kristus on täynnä armoa ja totuutta. Hän kätkee halaukseensa. Hän hyväksyy seuraansa – vaikka tuntee meistä totuuden. Tuntee kipumme, vikamme, puutteemme, syyllisyytemme, kaipauksemme, ikävämme – niin mitä sitten itse kussakin oikein onkaan. Hän katsoo lempeästi silmiin ja toivottaa tervetulleeksi.

Kynttilänpäivä muistuttaa valosta. Kynttilänpäivä muistuttaa siitä, kuinka pimeyden keskellä pienikin valo, merkitsee paljon. Valo tuo tullessaan toivon, se tuo tullessaan mahdollisuuden toimia. Pimeys tekee meidät avuttomiksi. Emme näe eteenpäin.

Kristus kutsuu meitä valoon. Ei ole sattumaa, että Johannes evankeliumissaan toteaa: ”Lain välitti Mooses, armon ja totuuden toi Jeesus Kristus.”

Kovin vähän lohduttaa tieto siitä, mikä olisi oikein. Siitähän laki kertoo, siitä käskyt kertovat. Mitä apua niistä on – kun emme niitä kuitenkaan sydämestämme pysty täyttämään. Tieto siitä, miten pitäisi elää – on usein hyvin ahdistava. Pelkkä tieto ei paljon auta. Pimeys vain kiristää otettaan.

Kristus toi jotain muuta. ”Me saimme katsella hänen kirkkauttaan…” Hän toi armon ja totuuden. Hän antoi meille luvan olla ihminen. Tällainen monella tavalla puutteellinen ja viallinen. Tällaisena hän kätkee meidät rakkautensa syleilyyn. Siinä valo. Se tuo toivon. Ei mikään muu.

Evankeliumin viesti kuuluu myös arkeen. Totuudella ja armollisuudella on merkillinen vaikutus yhteiselämään. Mitä tapahtuu, kun totuus puuttuu ihmissuhteista. Mitä tapahtuu, kun elämä on salailua? Mitä tapahtuu, kun esitän enemmän kuin olen? Yhteys katoaa. Se katoaa vääjäämättä.

Totuus kyselee meiltä rohkeutta olla sellaisia kuin olemme toisillemmekin, läheisillemme – meille rakkaille ja tärkeille ihmisille. Niin – olla rehellinen jopa itselleen ja Jumalalle.

Totuus voi joskus olla kova ja kipeä. Siksi sen kanssa käsikädessä kulkee armollisuus, joka ottaa vastaan ja luo yhteyksiä ja korjaa siltoja ihmisten välillä. Kristuksen rakastava tervetulotoivotus kuuluu keskelle arkea.