Ristin äärellä

Saarna Loviisan kirkossa pitkäperjantaina 30.3.2018

Kun he tulivat paikkaan, jota kutsutaan Golgataksi, Pääkallonpaikaksi, he tarjosivat Jeesukselle juotavaksi viiniä, johon oli sekoitettu sappea. Hän maistoi sitä, mutta ei halunnut juoda.
Kun he olivat ristiinnaulinneet Jeesuksen, he jakoivat keskenään hänen vaatteensa heittämällä niistä arpaa. Sitten he jäivät sinne istumaan ja vartioivat häntä. Hänen päänsä yläpuolelle he kiinnittivät kirjoituksen, josta kävi ilmi hänen tuomionsa syy: ”Tämä on Jeesus, juutalaisten kuningas.” Yhdessä Jeesuksen kanssa ristiinnaulittiin kaksi rosvoa, toinen hänen oikealle, toinen hänen vasemmalle puolelleen.
Ohikulkijat pilkkasivat häntä. Päätään nyökyttäen he sanoivat: ”Sinähän pystyt hajottamaan temppelin ja rakentamaan sen uudelleen kolmessa päivässä. Pelasta nyt itsesi, jos kerran olet Jumalan Poika. Tule alas ristiltä!” Ylipapit yhtyivät hekin pilkkaan yhdessä lainopettajien ja vanhimpien kanssa. He sanoivat: ”Muita hän kyllä on auttanut, mutta itseään hän ei pysty auttamaan. Onhan hän Israelin kuningas, tulkoon nyt ristiltä alas! Silloin me uskomme häneen. Hän on pannut luottamuksensa Jumalaan – pelastakoon Jumala nyt hänet, jos on häneen mieltynyt! Onhan hän sanonut olevansa Jumalan Poika.” Samalla tavoin häntä pilkkasivat myös rosvot, jotka oli ristiinnaulittu yhdessä hänen kanssaan.
Mutta keskipäivällä, kuudennen tunnin aikaan, tuli pimeys koko maan ylle, ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka. Yhdeksännen tunnin vaiheilla Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Eeli, Eeli, lama sabaktani?” Se merkitsee: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? Tämän kuullessaan muutamat siellä olevista sanoivat: ”Hän huutaa Eliaa.” Heti yksi heistä kiiruhti hakemaan sienen, kastoi sen hapanviiniin, pani kepin päähän ja tarjosi siitä hänelle juotavaa. Toiset sanoivat: ”Katsotaanpa nyt, tuleeko Elia hänen avukseen.” Mutta Jeesus huusi taas kovalla äänellä ja antoi henkensä.
Sillä hetkellä temppelin väliverho repesi kahtia, ylhäältä alas asti. Maa vavahteli, kalliot halkeilivat, haudat aukenivat, ja monien poisnukkuneiden pyhien ruumiit nousivat ylös. He lähtivät haudoistaan, ja Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen he tulivat pyhään kaupunkiin ja näyttäytyivät siellä monille.
Kun sadanpäällikkö ja miehet, jotka hänen kanssaan vartioivat Jeesusta, näkivät maan vavahtelun ja kaiken, mitä tapahtui, he pelästyivät suunniltaan ja sanoivat: ”Tämä oli todella Jumalan Poika!”

Rakkaat kristityt!

Tänään pitäisi kaikki kirkonpenkit kääntää siten, että katseemme suuntautuisi kirkon eteläpäädyssä olevaan vanhaan krusifiksiin. Olisi hyvä istua vain hiljaa ja katsella. Siinä hän on. Kärsivä ja kuoleva Kristus.

Krusifiksi – veistos, joka muistuttaa tapahtumista kaksituhatta vuotta sitten. Voimme kuvitella itsemme Jerusalemin ulkopuolelle katselemaan näkyä. Kolme ristiä on pystytetty pääkallon muotoiselle kummulle. Jeesus on keskimmäisellä.

Väkeä kulkee ohi – osa ilkkuu ja pilkkaa. ”Muita hän on auttanut – itseään ei voi auttaa… Hän on pannut luottamuksensa Jumalaan – pelastakoon Jumala nyt hänet, jos on häneen mieltynyt!”

Ohikulkijat ovat väsymykseen asti nähneet samanlaisen näyn tuolla samaisella paikalla. Monet, monet ovat joutuneet näkemään roomalaisen kidutuspaalun ja siihen naulatut rikolliset. Ei mitään uutta. Taas ovat pahantekijät ristillä.

Katse voi tavoittaa muitakin. Tuolla on pieni joukko, joka itkee. He itkevät Jeesusta. Maria poikaansa, muutama muu hyvää ystävää ja opettajaa. Kaiken loppu. Toivon menetys.

Kirkkovuosi saa meidät elämään menneet tapahtumat uudelleen ja uudelleen. On kuin ne tapahtuisivat tänään. Olen läsnä – elän todeksi sellaista, mikä tapahtui kauan sitten. Se kuuluu hengelliseen todellisuuteen. Siinä hän on. Riippuu ristillä. Minä katselen.

Kärsimys on todellisuutta tänään. Läpi paastonajan kirkossamme on ollut nähtävillä teoksia, jotka kertovat tämän päivän kärsimyksestä. Pahuus on todellista. Kärsimys on todellista. Se voi tuntua kaukaiselta meistä, jotka elämme yhdessä maailman onnellisemmista maista.

Uutisvirta toistaa kuvia pommitetuista kaupungeista. Uudelleen ja uudelleen kuulemma pakolaisista ja turvapaikanhakijoista. Elämme tuota todellisuutta täällä turvallisessa Loviisassakin. Taas tätä – uudelleen ja uudelleen. Tämähän on nähty ja kuultu moneen kertaan.

Rakkaat kristityt – silmät näkevät – mutta näemmekö. Korvat kuulevat – mutta kuulemmeko. Onko sydän auki hädälle – vai onko se turtunut toisen tuskalle. Kuljemmeko ohi – vai pysähdymmekö. Onko kaikilla ihmisillä arvo. Niin suuri arvo, että Kristus antoi itsensä kerran sen vuoksi uhriksi osoittaakseen Jumalan rakkauden syvyyden ja antaakseen meille esikuvan.

Kristus kärsii tänään. Ihmiskunnan pahuus saa ilmaisunsa jokaisessa kärsivässä. Se saa ilmaisunsa sodan jaloissa elävässä lapsessa ja aikuisessa. Se saa ilmaisunsa hänessä, joka näkee kotinsa murskautuvan. Se saa ilmaisunsa hänessä, joka on kadottanut turvallisuuden elämästään. He kantavat harteillaan ihmiskunnan pahuutta, jossa toinen asettuu alistamaan toista riistäen inhimillisen elämän oikeutuksen. Kristus kärsii tänään. Hän kärsii jokaisessa heikossa.

Kuinka kuljen kärsimyksen ohi? Kuinka katselen kärsivää?

Rakas kristitty – pysähdy krusifiksin eteen. Palaa ajatuksissasi Jerusalemin ulkopuolelle. Siinä hän on – toivon tuoja.

Rakkauden puolella

Saarna Loviisan kirkossa 4.3.2018
3. paastonajan sunnuntai

 

Jeesus sanoi:
    ”Kuka teistä voi osoittaa, että minä olen tehnyt syntiä? Ja jos puhun totta, miksi ette usko minua? Se, joka on lähtöisin Jumalasta, kuulee mitä Jumala puhuu. Te ette kuule, koska ette ole lähtöisin Jumalasta.”
    Juutalaiset sanoivat Jeesukselle: ”Sinä olet samarialainen, ja sinussa on paha henki. Eikö asia olekin niin?” Jeesus vastasi: ”Ei minussa ole pahaa henkeä. Minä kunnioitan Isääni, mutta te häpäisette minua. Itse en kysy kunniaani, mutta on toinen, joka kysyy ja tuomitsee. Totisesti, totisesti: joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan näe kuolemaa.”
    Juutalaiset sanoivat hänelle: ”Nyt asia on selvä: sinussa on paha henki. Abraham on kuollut, samoin profeetat, mutta sinä sanot: ’Joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan kohtaa kuolemaa.’ Sinäkö muka olet suurempi kuin isämme Abraham? Hän on kuollut, ja niin ovat kuolleet myös profeetat. Mikä sinä luulet olevasi?”
    Jeesus vastasi: ”Jos minä itse kirkastan kunniaani, se kunnia ei ole minkään arvoinen. Mutta minun kunniani kirkastaa Isä, hän, jota te sanotte omaksi Jumalaksenne. Te ette ole oppineet tuntemaan häntä, mutta minä tunnen hänet. Jos sanoisin, etten tunne, olisin valehtelija niin kuin te. Mutta minä tunnen hänet ja pidän kiinni hänen sanastaan. Teidän isänne Abraham iloitsi siitä, että saisi nähdä minun päiväni. Hän näki sen ja riemuitsi.”
    Juutalaiset sanoivat hänelle: ”Et ole edes viidenkymmenen ja olet muka nähnyt Abrahamin!” Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: jo ennen kuin Abraham syntyi – minä olin.” Silloin he alkoivat poimia kiviä heittääkseen niillä häntä.

Joh. 8: 46-59

Rakkaat kristityt!

Kahden vuoden ajan meillä on täällä Loviisassa ollut uusia naapureita ja uusia ystäviä. He ovat tulleet kaukaa. Toiset heistä ovat tulleet etsimään elämäänsä turvapaikkaa – toisille turvapaikka oli myönnetty jo ennen heidän tuloaan tänne. Se on ero turvapaikanhakijan ja pakolaisen välillä. Suomi on tunnettu turvallisena maana, jossa ei tarvitse pelätä. Lapset voivat leikkiä yksin pihalla tai kävellä kouluun – täällä on turvallista.

Osa heistä on tullut meille hyvinkin läheiseksi täällä seurakunnassa. Moni heistä käy lähes joka sunnuntai kirkossa ja muissakin seurakunnan tilaisuuksissa. Käy siitä huolimatta, että yhteinen kieli voi olla hyvin hatara. ”Osaan suomea vain vähän” -on usein kuultu lause. On vain hyvä olla yhdessä. On hyvä tulla yhteiseen ehtoollispöytään – ehtoollinen on yhteinen, vaikkei olisi yhteisiä sanoja.

Olen kuullut hyvän todistuksen kristityistä. Siis teistä – rakkaat ystävät. Todistuksen siitä, kuinka olette auttaneet ja tukeneet ja eläneet todeksi rakkautta. Rakkaus on enemmän kuin sanat. Käytännön välittäminen on Jumalan hyvyyden todeksi tekemistä.

Viime päivinä moni on vedonnut loviisalaisten turvapaikanhakijoiden puolesta. Tuo perhe, johon kuuluu seitsemän tyttöä ja heidän vanhempansa – on saanut monet liikkeelle vetoamaan inhimillisyyden puolesta. Tuo perhe on viime syksystä alkaen ollut erityisesti seurakuntamme mielessä. Olen aina välillä miettinyt – miten voi palauttaa jonnekin, missä palautettava ei ole koskaan ollut. Näinhän asia on kolmen nuorimman tytön osalta. He ovat syntyneet Suomessa. Kyse ei ole palauttamisesta, vaan lähettämisestä.

Kun kohtaamme tämän kaltaisia asioita herää kysymys, onko kristityn otettava kantaa. Avaanko suuni vai olenko vain hiljaa. Jos avaan suuni – niin mitä pitäisi sanoa? Kenelle ja kuinka.

Jeesus ei aikanaan oikein sopinut vallassaolijoiden pirtaan. Hän oli kiusallinen henkilö. Hän asettui rohkeasti heikoilla olevien puolelle. Johanneksen evankeliumin kahdeksas luku – se, josta päivän tekstikatkelma on osa – alkaa kuvauksella tilanteesta, jossa Jeesuksen luokse tuotiin aviorikoksesta kiinniotettu nainen. (Miten olikin käynyt niin, että nainen jäi kiinni, mutta mies ei?!) Jeesus haluttiin panna koetukselle: ”Mooses on antanut määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?” Muistanet, että kohtaaminen päättyi siihen, että Jeesus kehotti synnittömän heittämään ensimmäisen kiven. Ja niin yksi toisensa jälkeen poistui paikalta, kunnes jäljellä olivat vain Jeesus ja nainen.

Jeesus herätti ihmetystä. Hän herätti ihmetystä, koska hän kerta toisensa jälkeen asetti kyseenalaiseksi uskonnollisen tradition. Hän armahti. Hän auttoi. Hän paransi. Kuuli ja näki.

Kuka sinä Jeesus olet? Oletko todella ihmiseksi tullut Jumala? Siitä lopulta tämän päivän evankeliumissa on kyse. Juutalaiset totesivat: sinussa on paha henki. Et ole Jumalasta, se mitä puhut on valhetta. He olivat valmiit jopa kivittämään hänet. Emme siedä häntä, joka armahtaa syntisiä.

Jeesus todistaa itse toisin – hänen armahtamansa todistavat toisin. Jeesus on muuta.

Viime aikojen minua puhutellein todistus Kristuksesta on tullut turvapaikkaa hakevan suusta. Jeesuksesta on tullut rakas. Se on koskettavaa – se on vahva todistus Jumalan rakkauden kosketuksesta.

Tämän sunnuntain aiheeksi kirkkokäsikirjassa on annettu: ”Jeesus, Pahan vallan voittaja.” Jeesus saa aikaan ihmeitä. Hän sai niitä aikaan kulkiessaan Palestiinan polkuja – mutta hän tekee niitä ihmeitä edelleen. Hän tekee niitä ihmeitä sytyttäen rakkauden ihmisen sydämeen. Kun sydämet alkavat avautua toisten hädälle – ihmeitä alkaa tapahtua. Näin uskon. Rakkaudella on ihmeitä tekevä voima. Siksi me emme voi vaieta. Siksi emme voi sulkea sydäntä, kun elämää uhataan.