Salaisuuden äärellä

Saarna Loviisan kirkossa Pyhän Kolminaisuuden päivänä 27.5.2018

Kaikki yksitoista opetuslasta lähtivät Galileaan ja nousivat vuorelle, minne Jeesus oli käskenyt heidän mennä. Kun he näkivät hänet, he kumarsivat häntä, joskin muutamat epäilivät. Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”

Matt. 28: 16-20

Rakkaat kristityt.

Ensi viikolla – kuukauden viimeisenä päivänä – tulee täyteen neljäkymmentä vuotta pappisvihkimyksestäni. Voisi helposti kuvitella, että näiden vuosien aikana olisin viisastunut. Mutta yllätyksekseni on käynyt aivan toisin päin.

Nuorena vastavihittynä pappina uskoon liittyvät asiat olivat aivan selvät. Ei ollut paljon vaihtoehtoja – oppi oli kirkas ja yksiselitteinen. Jumalasta tiesin omasta mielestäni varsin paljon.

Enää en tiedä.

Tietäminen on vaihtunut ihmettelyksi.

Nuorena ajattelin, että uskon ydin on opissa – kunhan oppi on oikea, kaikki on hyvin.

Opin merkitys on kuitenkin vuosien myötä muuttunut. Elämä on ensin. Jumala on ensin. Kristus on ensin. Todellisuus on ensin. Kautta aikojen – se, mitä kutsumme opiksi – on inhimillistä yritystä kuvailla tätä todellisuutta. Ei toisinpäin.

Oikeassa oleminen on menettänyt merkityksensä. Muut asiat ovat nousseet päällimmäisiksi.

Jumalan ymmärtäminen on mahdotonta. Parhaimmillaankin voin ymmärryksellä vain hapuilla jotakin. Jumalan tuntemisessa, Jumalan kohtaamisessa, Jumalan läsnäolon kokemisessa – on kyse aivan muusta, kuin tietämisestä tai ymmärtämisestä. Voimmehan me kohdata toisemmekin sen enempää tuntematta tai ymmärtämättä – mutta kokea kuitenkin yhteyttä. On asioita, joiden ilmaiseminen sanoilla on vaikeaa – tai mahdotonta.

Muistan tarinan pienestä kalanpoikasesta, joka kyseli emoltaan: missä on valtameri. Emokala vastasi: se on tässä, tässä missä uit. ”Mutta tämähän on vain vettä”, pikkukala vastasi. Niin.

Me elämme todellisuudessa, joka on Jumalan todellisuus – näin uskon. Edellytykset ymmärtää Jumala, on yhtä suuri kuin pikkukalan ymmärtää valtameren todellisuus. Mutta tämä on Jumalan maailma, jossa hän on läsnä.

Ei häntä tarvitse etsiä jostain muualta. Hän on täällä – tämä on hänen maailmansa. Ei ole muuta.

Jumala on salattu – on tämän Pyhän Kolminaisuuden päivän aihe. Tuosta teemasta olen alkanut pitää enemmän ja enemmän.

Päivän evankeliumi – monille tuttu lähetys- ja kastekäsky – kertoo tilanteesta, joka edelsi Jeesuksen taivaaseen astumista. Oltiin viimeisiä hetkiä yhdessä Jeesuksen kanssa.

Paikka oli Galileassa. Oli siis jo palattu pääsiäisen maisemista, Jerusalemista. Nyt oltiin vuorella ja jälleen Jeesus ilmestyi opetuslapsilleen. Silloin toiset kumartuivat hänen eteensä, mutta kerrotaan, että toiset epäilivät.

Niin se on yhä. Toiset uskovat, toiset eivät usko ja osa on vähän kyselevällä mielellä ja epäilee. Mitä tämä on? Kuka tämä on?

Jumala on salattu – siksi aina on tilaa myös epäilylle. Siellä missä on uskoa – siellä on yleensä myös epäilyä.

Kun Jeesus vaelsi täällä Palestiinan polkuja pitkin. Hän ei saarnannut oppia. Evankeliumista on vaikea tehdä opillisia johtopäätöksiä. Paavalin kirjeistä niitä sitten voi toki jo tehdä, hän tulkitse kokemaansa ja kuulemaansa. Jeesus vakuutti toisella tavalla.

Kun luen evankeliumeja, kiinnitän huomioni kerta toisensa jälkeen kohtaamisiin. Jeesus kohtaa ihmisiä mitä erilaisimmissa tilanteissa. Hän kohtaa vanhempia, hän kohtaa lapsia. Hän kohtaa terveitä ja sairaita. On mykkää ja sokeaa. Juutalaista ja roomalaista. Uskovia ja vastustajia.

Vain silloin, kun hän kohtaa sellaisia ihmisiä, jotka halveksivat toisia, hän saattaa käyttää hyvinkin kovaa kieltä. Mutta aina muulloin kohtaamiset ovat hyvin sydämellisiä.

Noissa kohtaamisissa moni tuli autetuksi. Heille syntyi vahva kokemus siitä, mitä on tulla rakastetuksi. Tällä kaikella hän kertoi jotain Jumalasta, Isästään. Se ei ollut opillista puhetta – vaan Jumalan rakkauden todeksi näyttämistä. Sen rakkauden, joka lopulta vei hänet meidän puolestamme ristille.

Jumala ei mahdu meidän ymmärrykseemme. On tyydyttävä erilaisiin vertauskuviin hänestä. Jeesus käytti Jumalasta useita vertauskuvia: Isä, isäntä, kuningas, paimen ja niin edelleen… ennen Jeesusta monet profeetat Vanhan testamentin ajalta tekivät samoin. Jumala on kuin jotakin… voin aavistaa, voin tavoittaa jotain, mutta en tiedä. Ymmärrykseni on hyvin rajallinen. Ja hyvä niin. Jumala on Jumala, minä ja sinä olemme ihmisiä – siinä on iso ero.

Jeesus kuitenkin avasi jotain oleellista Jumalan olemuksesta. Hän osoitti rakkauttaan loppuun asti. Ja hän kutsuu meitä tänään seuraajikseen. Sen tien alku on kohdallamme ollut sinä päivänä kun meidät Jeesuksen käskyn mukaisesti kastettiin Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

 

Ihmeitä

Saarna rukoussunnuntaina 6.5.2018 Loviisan kirkossa

Jeesus sanoo:

    ”Kuvitelkaa, että joku teistä menee keskellä yötä ystävänsä luo ja sanoo: ’Veli hyvä, lainaa minulle kolme leipää. Eräs ystäväni poikkesi matkallaan luokseni, eikä minulla ole tarjota hänelle mitään.’ Toinen vastaa sisältä: ’Älä häiritse minua. Ovi on jo lukossa, ja minä olen nukkumassa lasten kanssa. En minä voi nousta antamaan mitään.’ Mutta minä sanon teille: vaikka hän ei nousisikaan antamaan toiselle leipää pelkkää ystävyyttään, hän kuitenkin tekee sen, kun tämä hellittämättä pyytää, ja hän antaa niin paljon kuin toinen tarvitsee.

    Niinpä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Ei kai kukaan teistä ole sellainen isä, että antaa pojalleen käärmeen, kun poika pyytää kalaa? Tai skorpionin, kun hän pyytää munaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät.”

Luuk. 11: 5-13

Rakkaat kristityt!

Olisi hieno aloittaa rukoussunnuntain saarna kertomalla ihmeellisistä rukousvastauksista, joita olen saanut. En voi kuitenkaan niin tehdä – en voi, koska niin tehdessäni en olisi rehellinen. Ei minulla ole mitään kerrottavaa. Minun rukoukseni eivät tietääkseni ole saaneet aikaan mitään ihmeellistä. Lottovoitot ovat edelleen saamatta.

Toki – olen saanut syödä monta maittavaa ateriaa enkä ole niistä sairastunut, olen lähtenyt matkoille ja palannut turvallisesti, olen saanut elää pitkään saman rakkaan vaimon kanssa, olen saanut seurata lasteni ja lastenlasteni elämää. Taudit ovat tulleet ja menneet. Nukahdettuani illalla – olen aamulla saanut herätä uuteen päivään. Ovatko nämä kaikki rukousvastauksia – onhan niihin liittynyt rukousta – vai aivan tavallista elämän menoa, inhimillistä ja arkista. Elämä ei ole pysähtynyt – aina se on jatkunut eteenpäin.

En ole rukouksen sankari. Tosin en tiedä – mitä se voisi edes olla.

Olen viime aikoina usein huomannut kysyväni – lähinnä kai itseltäni – mitä on kristittynä eläminen? Mitä on arjen kristillisyys? Onko kristillisellä elämällä jotain erityisiä tuntomerkkejä? Erityisesti kysymys on noussut mieleen, kun olen ajatellut meidän uusia veljiämme ja sisariamme, jotka ovat kääntyneet kristityiksi. Onko kristittynä eläminen jotain erilaista? Millaista on elää kristittynä?

Tähän samaiseen pohdintaan liittyy läheisesti toinen kysymys. Mikä on ihme? Mikä on ihmeellistä? Onko ihmeellistä, kun tapahtuu jotain poikkeuksellista ja yllättävää? Ovatko vain ihmeet rukousvastauksia?

Taidat arvata, miten tämä saarna jatkuu. Ihmeellistä on kaikki se, mikä on tavallista. Ihmeellistä on tämä maailmankaikkeus – luotu todellisuus. Elämä on ihmeellistä. Sinä olet ihme, minä olen ihme. Se on ihmeellistä, että sydän sykkii, hengitys tuo happea kehoon, kädet ja jalat liikkuvat. Elämä solutasolta lähtien kaikkein monimutkaisimpaan elämän muotoon asti on ihme. Kaikki minkä näemme ympärillämme, on ihme. Se, että näemme, on ihme. Ihme ei ole siinä, mikä on poikkeavaa – ihme on siinä, mikä on tavallista ja tuttua. Me vain tahdomme olla sille sokeita.

Rukous ei ole Jumalan taivuttelua meidän tahtoomme. Rukous ei ole voimannäyte, jolla saamme tapahtumaan jotain poikkeuksellista. Rukous on muuta.

Mitä Jeesuksen sanat voisivat opettaa tänään rukoilijalle? Minä voisin oppia ainakin seuraavia asioita.

Rukoilijan on tärkeä olla kärsivällinen. Rukous ei ole automaatti – laitat rukouksen matkaan kuin lantin automaattiin ja kas – kohta saat mitä halusit. Ei – rukouksessa on enemmän kyse asenteesta. Tuon asiani Jumalalle kärsivällisesti uudelleen ja uudelleen – kuin tuo öinen naapuri, joka pyynnöillään herätteli naapuriaan. Pyydä ja ano. Etsi ja kolkuta.

Jumala antaa, saat myös löytää ja ovia avautuu – elämässä. Niin – pitkin matkaa. Koko elämän ajan. Elämä on saamista, löytämistä, uusien mahdollisuuksien avautumista. Uudelleen ja uudelleen. Rukous on luottamista siihen, että Jumala antaa hyvää. Vaikka elämään mahtuu paljon vastoinkäymisiäkin, kipua ja vaikeuksia, itkua – kuitenkin Jumalan hyvyys on totta. Hän antaa hyvää.

Jumala ei tarvitse meidän rukouksiamme. Me tarvitsemme. Me tarvitsemme rukousta pysähtyäksemme, nähdäksemme, avartuaksemme. On niin kovin helppoa käpertyä vain omien asioiden ympärille – rukous on vastalääkettä siihen. Rukous avaa silmämme katselemaan todellisuutta toisella tavalla.

Rukous avaa näkemään Jumalan todellisuutta, hänen huolenpitoaan tässä maailmassa. Rukous avaa silmät näkemään toisemme. Rukous avartaa sydämen anteeksisaamiselle ja -antamiselle. Rukous auttaa meitä etsimään uusia mahdollisuuksia. Tarvitsemme rukouksen hiljaisuutta löytääksemme.

En ole rukouksen sankari. En ole tehnyt ihmeitä. En usko tekeväni niitä koskaan. Ehkä rukous on auttanut minua aavistamaan elämän arvon kaikessa tavallisessa, arkisessa. Ehkä rukous on auttanut oivaltamaan yhteyden merkityksen ja erilaisuuden arvon. Usko elää arjessa – sen tuntomerkit voi havaita vain sen hedelmästä. Paavali kirjoittaa: ”Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä.”