Eksyksissä?

Saarna Loviisan ja Ruotsinpyhtään kirkossa 17.6.2018

4. sunnuntai helluntaista

Kun Jeesus kaupungista lähtiessään kulki tulliaseman ohi, hän näki Matteus-nimisen miehen istuvan siellä. Jeesus sanoi hänelle: ”Seuraa minua”, ja hän nousi ja lähti seuraamaan Jeesusta.
Jeesus oli sitten aterialla hänen kodissaan. Sinne tuli myös useita publikaaneja ja muita syntisiä, ja he aterioivat Jeesuksen ja hänen opetuslastensa kanssa. Tämän nähdessään fariseukset sanoivat Jeesuksen opetuslapsille: ”Kuinka teidän opettajanne syö yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa!” Jeesus kuuli sen ja sanoi: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.’ En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.”

Matt. 9: 9-13

Rakkaat kristityt,
tämä sunnuntain aiheena on: ”Kadonnut ja jälleen löytynyt”. Tunnistatko itsesi otsikosta? Oletko kenties kadoksissa? Tai oletko tullut löydetyksi? Vai kenties molempia?
Mistä on kyse silloin, kun joku kokee olevansa aivan hukassa? Sitä kaiketi kadoksissa oleminen on? Elämässä on tullut jotenkin seinä vastaan. En oikein tiedä kuka olen – tai ainakaan, en tiedä mitä mieltä olen, tunteet ovat sekaisin, ote elämästä tuntuu herpoavan. En tiedä, mitä pitäisi tehdä – olo on neuvoton. Kaiketi se hukassa ja kadoksissa oleminen on jotain tällaista. En tiedä mitä ja mihin pitäisi uskoa – Jumalakin tuntuu olevan jotenkin hyvin kaukainen.
Ajattelen, että tämä kadoksissa oleminen ei ole ihan harvinaista elämässä. Kuva ja käsitys omasta itsestä joko katoaa – tai on aivan sekaisin eikä vastaa todellisuutta.
Kun vastaukset yhteen elämän peruskysymykseen katoavat – nimittäin tähän: ”Kuka minä olen?” – silloin ollaan hukassa ja kadoksissa.
Päivän evankeliumissa kerrotaan varsin monista henkilöistä. Siinä kerrotaan Matteuksesta, Jeesuksesta, opetuslapsista, fariseuksista, publikaaneista ja muista syntisistä. Oliko joku tai jotkut heistä kadoksissa?
Milloin olen eksyksissä, milloin en? Oikeastaan vain yksi asia erottaa noita kahta olotilaa toisistaan. Voit olla keskellä metsää, saman mättään äärellä – ja voit olla siellä joko eksyksissä, tai sitten et ollenkaan eksyksissä. Ainoa ero on, että jos et ole eksyksissä – tiedät missä olet. Jos taas et tiedä missä olet, olet eksyksissä, kadoksissa – pahimmillaan hukassa.
Miten mahtoi tuossa ihmisjoukossa tilanne olla – oliko joku eksyksissä?
Jos syntinen tietää olevansa syntinen – tai syyllinen tietää olevansa syyllinen – onko hän eksyksissä? Jos publikaani – siis tullimies, miehittäjän palveluksessa oleva – tietää olevansa tuossa tehtävässä – onko hän eksyksissä? Entä fariseus – hän joka on kyseenalaistamassa sen, että Jeesus viihtyy publikaanien ja syntisten seurassa – onko hän kaikessa hyvyydessään eksyksissä?
Olenko tänään kadoksissa – vai kenties tullut löydetyksi?
Kadoksissa ja hukassa olemisen kokemukseen kuuluu usein arvottomuuden tunne. En riitä, en kelpaa. Fariseuksiin liitämme usein ajatuksen, että heillä oli erityinen tarve nähdä muissa tämä piirre: Miksi Jeesus viihdyt syntisten seurassa – eiväthän he kelpaa? Kuinka voit olla publikaanien kanssa – hehän ovat maanpettureita, eiväthän he kelpaa? Omia virheitään fariseukset eivät nähneet, eivät nähneet sitä, kuinka he väheksyivät muita. – Tämä on siis mielikuva, joka liittyy usein fariseuksiin. Olivatko he sellaisia – en tiedä – hehän olivat vain yhden juutalaisen puolueen jäseniä. Sitä nimitys alun perin tarkoitti. Mutta kriittisiä he olivat Jeesuksen toimintaan hyvin usein. Mutta siinä, miten he toimivat Matteuksen kotona – tuntuu olevan jotain tuttua. On syytettävä muita, että voisi kokea itse olevansa arvokas, hyväksytty, kelpaava.
Jeesus söi publikaanien ja muiden syntisten kanssa. Hän viihtyi syntisten seurassa – keitä he sitten olivatkin. Kun Jeesus tuli paikalle – ihmiset löysivät oman arvonsa. He kelpasivat seuraan.
Kun tuon ajan henkeen kuului miettiä sairaiden ja vammautuneiden kohdalla: kenen syytä tämä on – Jeesus ei kysellyt. Hän liittyi seuraan. Koska jokainen oli ja on arvokas ja tärkeä.
Päivän Uuden testamentin lukukappale puhuu armosta. ”Armosta teidät on pelastettu.” ” Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.”
Jeesus kutsui Matteuksen seuraamaan häntä. Hän kutsuu myös meitä. Matteuksen kotona oli pian mielenkiintoinen ateriaseurue. kaikennäköistä joukkoa. Matteuksen työkavereita, publikaaneja ja syntisiksi leimattuja. Sinne mahtui Jeesuksen opetuslapsia, myös fariseuksia. Siellä missä Jeesus on, siellä on tilaa.
Hän ei kutsu esittämään muuta kuin mitä me olemme. Armo on avara- siinä on tila erilaisuudelle. Kristus ei sano: muutu ensin ja tule sitten. Ei suinkaan. Hän sanoo: Tervetuloa! Kukaan ei voi ansaita armoa – se on lahjaa alusta loppuun.
Armon turvissa uskaltaa olla sellainen kuin on.