Uskosta

Saarna Ruotsinpyhtään ja Lapinjärven kirkoissa 27.12019

3. sunnuntai loppiaisesta



Kun Jeesus oli saapunut Kapernaumiin, muuan sadanpäällikkö tuli hänen luokseen ja pyysi häneltä apua sanoen: ”Herra, palvelijani makaa kotona halvaantuneena, kovissa tuskissa.” Jeesus sanoi: ”Minä tulen ja parannan hänet.” Mutta sadanpäällikkö vastasi: ”Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: ’Mene’, niin hän menee, tai toiselle: ’Tule’, niin hän tulee, tai palvelijalleni: ’Tee tämä’, niin hän tekee.”
Tämän kuullessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: ”Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella. Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.” Sitten Jeesus sanoi sadanpäällikölle: ”Mene. Tapahtukoon niin kuin uskot.” Sillä hetkellä palvelija parani.

Matt. 8: 5–13


Rakkaat kristityt.


Oletko uskossa? Oletko elävä kristitty? Oletko kristitty? Uskotko?


Vaikeita ja hankalia kysymyksiä. Nykyisin varsin harvoin kuulee enää tuollaista kysymystä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö itselleen asettaisi tuota kysymystä joskus. Onko uskoni oikeaa, aitoa, rehellistä? Onko uskoni tarpeeksi vahvaa? Miten minun pitäisi uskoa? Näkyykö uskoni jostain? Mitä on olla kristitty tässä ajassa, tänään, tämän päivän Suomessa?


Nuo ovat hankalia kysymyksiä. Ne ovat hankalia siksi, että ne ohjaavat kuulostelemaan omia tuntemuksia? Mistä oikein voin tietää uskonko vai enkö usko. Tai onko uskoni jotenkin oikeanlaista? Onko uskossa kyse tahtomisesta? Onko uskossa kyse päätöksistä? Mitä usko on? Mitä teen, kun uskon?


Päivän evankeliumi vei meidät Kapernaumiin. Jeesuksen luokse tuli komppanian päällikkö, sadanpäämies, roomalaisen miehittäjäjoukon edustaja. Hän tuli Jeesuksen luokse pyytämään apua. Jos olisimme olleet paikalla ja kysyneet häneltä: oletko uskossa? Mitä hän olisi vastannut.


Oikeastaan tiedämme sen. Kun Jeesus vastasi sadanpäällikön avunpyyntöön: ”Minä tulen ja parannan hänet” vastasi mies: ”Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee…”


Miehen kokemus oli: en ole sen arvoinen, en ole tarpeeksi hyvä… minähän olen roomalainen, en juutalainen… tai jotain sinnepäin.


Oman uskon arvioinnissa käy helposti samalla tavalla. Se voi alkaa epäilyttämään. On nimittäin niin, että usko ja epäily kulkevat aina käsikädessä. Siellä, missä on uskoa, siellä on epäilyäkin. Missä ei uskota, ei edes epäillä. Onni on kuitenkin siinä, ettei meitä ole kutsuttu uskomaan omaan uskoomme. Uskoni ei ole sen varassa, että pystyisin jotenkin vakuuttamaan itseni. Uskossa on kyse muusta.


Usko ei katso sisään: usko katso ulos. Oleellista on se, mihin uskon.


Sadanpäämiehellä oli vahva luottamus siihen, että pelkkä Jeesuksen sana riittää. Riittää, että Jeesus sanoo sanan – ja palvelija parantuu.


Mihin turvaudut, kun elämän vastoinkäymiset yllättävät? Mikä on elämäsi perusta? Mistä ammennat elämään voimia, minkä varassa toivosi lepää? Mistä ammennat elämällesi tarkoituksen? Miten selviät syyllisyyden kokemuksista? Miten kohtaat elämän rajallisuuden? Mihin lasket luottamuksesi? Kuka on auttajasi?


On paljon kysymyksiä, jotka liittyvät läheisesti uskoon. Nämä jälkimmäiset kysymykset ovat vain sikäli erilaisia, että ne eivät suuntaa katsetta sisälle, vaan ulos.


Mihin sinä uskot? Mihin minä uskon? Mihin luotan? Mihin panen toivoni?


Nämä kysymykset ovat erittäin merkittäviä. Ne ovat tärkeitä. Näitä kysyessäni katseeni ei käänny sisäänpäin – katse kääntyy kohti Kristusta, Vapahtajaani. Vaikka sydämessä vallitsisi aika ajoin epäily omaa uskoa kohtaan – voin silti olla varma siitä, että minulla on hyvä Vapahtaja.


Kun epävarmuus omasta uskosta kolkuttelee mieltä, on hyvä tulla yhteen toisten kanssa. Lausua yhdessä tuttu uskontunnustus. Tai mikä ehkä vielä parempaa – polvistua yhdessä ehtoollispöytään ja maista niin leipä kuin viini: Kristus on tässä. Saan olla hänen rakkaudestaan ja armostaan osallinen. Yhdessä toisten kanssa. Hänessä on meidän turvamme.


”Sano vain sana”, totesi sadanpäämies. Jeesuksen sanat ovat tarttumista varten. Vaikka sadanpäämiehen kokemus omasta arvollisuudesta oli mitä oli – Jeesuksen todistus hänestä oli toisenlainen. ”Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella. Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa.”


Usko löytyy usein sieltä, mistä sitä ei edes osata etsiä. Usko löytyy sieltä, missä vain tartutaan Jeesuksen lupauksiin ja käännetään katse häneen.

Uusi vuosi, uudessa seurakunnassa

Saarna Loviisan kirkossa uudenvuodenpäivänä 2019

 

Kun oli tullut kahdeksas päivä ja lapsi oli ympärileikattava, hän sai nimen Jeesus, jonka enkeli oli ilmoittanut ennen kuin hän sikisi äitinsä kohdussa.

Luuk. 2: 21

Rakkaat kristityt.

Tänään vuosiluku kirjoitetaan toisin kuin eilen. Olemme vuodessa 2019. Siis vuosi 2019 Kristuksen syntymästä. Tosin nykytietämyksen mukaan, vuosiluvussa on virhe – Kristus syntyi oikeasti noin 4-7 vuotta aiemmin. Munkki, jonka laskemiin vuosiluku perustuu teki virheen… aika kuitenkin kulkee, etenee eteenpäin. Vai kuinka?

Ajan määritteleminen on vaikeaa – minun ymmärrykselleni mahdotontakin. Sitä ovat miettineet vuosisatojen aikana monet fyysikot ja filosofit ja ovat yrittäneet selittää ajan olemusta. Mitä me mittaamme, kun mittaamme aikaa? Sen määritteleminen on hyvin vaikeaa.

Elämän kokemus kuitenkin osoittaa, että me aivan kuin elämme ajan virrassa. Jokin vain menee eteenpäin. Jokin, johon emme voi palata. Mennyt – nykyhetki – tulevaisuus. Löysin määritelmän, että nykyhetken kesto olisi noin 12 sekuntia. – Se siis meni jo -. En voi palata enää hetkeen, jolloin aloitin tämän saarnan.

Ajassa on paljon asioita, jotka ovat sopimuksen varaisia. Vuosiluku on sellainen, kellonaika on sellainen. Se, että maailmassa käytetään yhteistä kellonaikaa – sekin on peräisin vasta 1800 luvulta. Silloin kehiteltiin aikavyöhykkeet.

Aika ymmärretään kahdella eri tavalla. Yksi tapa ymmärtää on syklinen – aika ikään kuin kiertää ympyrää, asiat toistuvat.  Se on jotenkin helppo käsittää: elämme vuoden kierrossa. Vuodenajat seuraavat toistaan uudelleen ja uudelleen. Maa kiertää aurinkoa – kierroksen kesto on yksi vuosi. Maa pyörii akselinsa ympäri – yksi kierros kestää vuorokauden. Kuu kiertää maata – kiertoaika kuukauden jne. Olemme kuin jatkuvassa pyörityksessä. Sama pätee koko universumiin – yhtä suurta pyörimistä kaikki…

Toinen tapa tulkita aikaa on lineaarinen. Tätä ajatustapaa voi hyvin pitää kristillisenä tai juutalaisena käsityksenä ajasta. Aika on kuin pitkä jatkumo. Se alkaa jostakin ja päättyy johonkin.

Raamatussa on paljon viittauksia tällaiseen ajan ymmärrykseen. Näin jo heti ensi riveiltä: ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan…” Kaikki alkoi joskus. Kaikki alkoi luomisen hetkestä. Sitä ennen ei ollut aikaa. Kristillinen käsitys ajasta on sellainen, että kerran kaikki alkoi – sitten historian vaiheissa tapahtui kaikenlaista ajallaan: ”kun aika oli täyttynyt, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneet, lunastamaan lain alaiset, että me pääsisimme lapsen asemaan…” kirjoitti Paavali. Ja kerran on aika myös päättyvä. Historialla on alku ja loppu.

Tähän vuodenvaihteeseen liittyi myös eräs loppu ja alku. Tällä Loviisan seudulla seitsemän seurakunnan aika loppui ja kahden seurakunnan aika alkoi. Olemme tänään kokoontuneet ensimmäiseen Agricolan suomalaisen seurakunnan messuun. Mennyt vuosi on sisältänyt paljon tähän liittyviä valmisteluja. Valmistelut ovat pitkälti olleet hallinnollisia. Kokouksia on pidetty kokouksien jälkeen. Kun yksi on ohi, on jo seuraavan valmistelut olleet täyttä vauhtia menossa.

Seurakunta on kuitenkin oleellisesti aivan muuta kuin hallintoa. Ei seurakunta elä hallinnosta, ei seurakunta elä erilaisista päätöksistä. Usko sykkii ihan muualla. Seurakunnan elämä sykkii kristittyjen yhteydestä.

Tiedän, että seurakunnan hallinnollisten rakenteiden muutos on herättänyt monenlaisia tunteita, pelkoja ja epäilyksiä. Ja kuitenkin näissä erilaisissa päätöksissä on kyse organisaation hoitamisesta muuttuvassa ajassa. Usko kuitenkin elää yhteydessä.

Seurakuntamme alueella on viisi kirkkoa: Loviisa, Lapinjärvi, Ruotsinpyhtää, Pernaja ja Liljendal. Hallinnollisesti alueella on yksi seurakunta – mutta elämä sykkii eri puolilla siellä, missä kokoonnutaan yhteiseen jumalanpalvelukseen.

Mihin joukkoon kuulun? Se joukko on usein paljon pienempi kuin koko laajalla alueella oleva seurakunta. Yhteisöt syntyvät ja elävät kirkkojen ympärillä. Nämä yhteisöt ovat olleet ja tulevat olemaan jatkossakin. Kuulun yhteen heidän kanssaan, joiden kanssa käyn yhdessä ehtoollispöytään, tai joiden kanssa yhdessä tunnustan uskoni. Kuulun yhteen heidän kanssaan, joiden kanssa voin jakaa elämän huolen tai pysähtyä hiljentymään Jumalan kasvojen eteen.

Nuo rajat eivät muutu hallinnollisilla päätöksillä. Yhteys kulkee sydämestä sydämeen.

Toisaalta yhteys on pienen joukon yhteyttä – ja toisaalta yhteyttä yli monenlaisten rajojen, kansallisten, kirkkojen, seurakuntien, valtioiden… niin yli rajojen. Yhteistä on usko Jeesukseen. Sillä usko kasvattaa hedelmänään rakkautta – rakkaudella ei ole rajoja.