Lähellä sydäntä

Herra Jumala sanoi: ”Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. Minä teen hänelle kumppanin, joka sopii hänen avukseen.” Ja Herra Jumala muovasi maasta kaikki villieläimet ja kaikki taivaan linnut ja vei ne ihmisen luo nähdäkseen, minkä nimen hän kullekin antaisi. Ja jokainen elävä olento sai sen nimen, jolla ihminen sitä kutsui. Näin ihminen antoi nimet kaikille karjaeläimille, kaikille linnuille ja kaikille villieläimille. Mutta ihmiselle ei löytynyt sopivaa kumppania. Silloin Herra Jumala vaivutti ihmisen syvään uneen ja otti hänen nukkuessaan yhden hänen kylkiluistaan ja täytti kohdan lihalla. Herra Jumala teki tästä kylkiluusta naisen ja toi hänet miehen luo. Ja mies sanoi:

Tämä se on! Tämä on
luu minun luustani
ja liha minun lihastani.
Naiseksi häntä sanottakoon:
miehestä hänet on otettu.
Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi.

1.Moos. 2: 18-24


Rakkaat kristityt!

Meillä on tänä viikonloppuna vieraita. Ilona ja Elias. He minun poikani kaksoset – ikää jo reilut neljä ja puoli vuotta. Heidän kanssaan luetaan iltaisin kirjoja – toki joskus päivälläkin. Erityisessä suosiossa on ollut Richard Scarryn kirja, jonka jokaiselta aukeamalta etsitään Luru Ludetta. Kirjan hauska puoli on se, että kun kääntää etusivun löytyy sisäpuolelta tarra: ”Tämän kirjan omistaa Antti.” Vastaavia tarroja löytyy muutamasta muustakin kirjoista. Niitä samoja juttuja on luettu reilut kolmekymmentä vuotta aikaisemminkin.

Mikä on lapsesta mukavampaa, kun tietää, että tämä on isin kirja.

Tarinat ja sadut kulkevat sukupolvelta toiselle. Ukkina luen luonnollisesti kirjoja lapsille paljon harvemmin kuin tein sitä isänä omille lapsilleni. Samat sadut saattoivat toistua ilta toisensa jälkeen – eikä yhtään haitannut se, että ne olivat jo aivan tuttuja. Niin lukija kuin kuulijatkin osasivat tarinat ulkoa.

Ne ovat niitä hetkiä, jolloin lapsi tulee lähelle syliin kuuntelemaan.

Kertomuksien kertominen on osa ihmisyyttä. Tarinoita on kerrottu aina.

Me kuulimme tänään yhden tällaisen tarinan. Kertomus siitä, kuinka nainen luotiin miehen kylkiluusta, on yksi Raamatun nk. alkukertomuksia. Kertomus on paljon vanhempi kuin kirjoitustaito. Sitä on kerrottu suullisesti varmasti hyvin monen sukupolven ajan.


Raamatun alkukertomukset ovat hyvin tärkeitä kertomuksia. Ne olivat tärkeitä vuosituhansia sitten – mutta ne ovat tärkeitä yhä vielä – tänäänkin.
Jos noita kertomuksia tulkitaan sanatarkasti – siis että kaikki todella kävi niin, että Jumala nukutti miehen ja otti yhden kylkiluun ja teki siitä naisen – niin taidetaan aika pian olla vaikeuksissa.


Otanpa hetken etäisyyttä tuohon kuultuun kertomukseen.
Oletko koskaan ollut rakastunut? Tai oletko mahdollisesti nyt rakastunut? Onko sinulla kotona perheessäsi toinen, jota rakastat?
Kodin ja perheen tärkein asia on rakkaus. Jos keskinäinen rakkaus ikään kuin luo ilmapiirin, jossa eletään – silloin on hyvä olla. Jos vanhemmat rakastavat toisiaan – on lapsilla paras mahdollinen kasvuympäristö.


Mutta mistä rakkaus syntyy kahden ihmisen välille? Mistä syntyy kokemus: me kuulumme yhteen? Ajattelen, että rakkauden syntyminen on yksi elämän perusihmeistä, yksi elämän peruskysymyksistä.

Meillä voi olla paljon ystäviä – ja hyvä jos niin on. Mutta jos olemme onnellisia, niin sitten on se yksi, joka eroaa kaikista muista.

Palataanpa noiden alkukertomusten maailmaan. Liikutaan ajassa tuhansia vuosia taaksepäin. Ehkä viisituhatta vuotta – mahdollisesti enemmänkin. Olemme paimentolaisia. Iltaisin sytytämme tulet ja käymme istumaan nuotion ympärille. Taivas yllämme on kuin kansi (siis sellainen, josta luomiskertomuksessa puhutaan) ja yhdessä ihmettelemme – mistä kaikki on saanut alkunsa. Miksi kaikki on olemassa. Tai jonakin iltana ihmettelemme, mistä pahuus tuli tähän maailmaan? Tai miten se on mahdollista, että olen niin rakastunut toiseen ihmiseen? Alkukertomukset ovat vastauksia tällaisiin elämän peruskysymyksiin.

Se, mitä elämässä koemme, on Jumalan meille antamaa. Kokemus yhteydestä toiseen tuntuu siltä, kuin hän on kuin pala, jostain hyvin läheltä omaa sydäntä. Kun hän ei ole lähelläni – jotain oleellista puuttuu. Ja tämä kaikki on perusta ja pohja sille yhteydelle, joka puolisoiden välille syntyy. ” Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi.”

Kertomuksilla on paikkansa elämässä. Kertomuksilla on kautta sukupolvien opetettu sitä, mikä on todella tärkeää. Vaikka monet kertomukset ovat hyvin vanhoja – silti ne puhuttelevat ja voivat opettaa jotain oleellista elämästä.

Päivän evankeliumi kertoi, että Jeesus otti syliinsä lapsia. Kertoiko hän heille jotain. Voin hyvin kuvitella, että hän kertoi jotain taivaallisesta Isästä ja päätti kertomuksensa siunaukseen.

Uskon ytimessä

Saarna Loviisan ja Lapinjärven kirkossa 15.9.2019.
14. sunnuntai helluntaista.E

Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: ”Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?” Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?” Mies vastasi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Jeesus sanoi: ”Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää.”
    Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?”
    Jeesus vastasi hänelle näin:
    ”Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi.
    Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’ Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?”
    Lainopettaja vastasi: ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta.” Jeesus sanoi: ”Mene ja tee sinä samoin.”

Luuk. 10: 25-37

Rakkaat kristityt!

Olen huomannut viime kuukausien aikana – ehkä johtuen siitä, että virkatyö pappina alkaa kulkea kohti päätöstään – pohtivani jotenkin uudella tavalla kristillisen uskon ydinkysymyksiä. Kai siinä on pitkälti kyse myös oman vakaumuksen pohdiskelusta. Mitä tämä kaikki on? Mikä uskossa on ydinasiaa? Millaista on kristittynä eläminen? Onko Raamatusta löydettävissä jokin punainen lanka, joka kuvaisi sitä elämäntapaa, johon meidät on kutsuttu.

Olen huomannut, että mitä enemmän olen pohtinut – sitä vähemmän on sanoja jäänyt käsiin.

Muistan, että niin opiskeluaikana kuin vielä ensimmäisinä pappisvuosina ajattelin usein, ettei mikään ole sen käytännöllisempää kuin systemaattinen teologia. Tämä siis tarkoitti sitä, että kunhan oppi on selvä, niin kaikki sujuu. Mutta mitä pitemmälle vuodet ovat kuluneet, sitä enemmän näkemykset ovat muuttuneet. Oppilauselmat eivät ole kristillisen uskon ydintä.

Tämän päivän evankeliumi on yksi tutuimmista Raamatun kertomuksista. Muistan kuulleeni siitä jo kansakoulun uskonnontunneilla – tai muistan, että rippikouluissa yhä vielä kyseisestä Raamatun kohdasta tehdään vuosi toisensa jälkeen erilaisia näytelmiä. Miksi niin? No luonnollisesti yksinkertaisesti siksi, että kyseinen Jeesuksen kertomus liikkuu kristillisyyden ytimessä.

Monet kerrat Jeesus oikoi aikansa uskonnollisen eliitin käsityksiä ja useimmiten niihin kohtaamisiin liittyi tavalla tai toisella se, että hän osoitti rakkauttaan jollekin elämässä ulkopuolelle jääneen osaksi. Milloin oli kyse spitaalisesta, halvaantuneesta, syntiseksi tuomitusta tai väärän uskonnollisuuden edustajasta. Tämänkin päivän tutussa kertomuksessa kiitoksen saa samarialainen – mies, jota pidettään vääräoppisena kunnon juutalaisen silmissä.

Kun luen evankeliumeja – ne eivät ole luonteeltaan opillisia. Evankeliumien äärellä ollaan todella ilosanoman tai hyvän uutisen äärellä ihmisten arjen keskellä. Jeesuksen puheet ja opetukset liittyvät aivan oleellisesta siihen hetkeen, jossa kulloinkin eletään ja ollaan.

Jos Jeesus eläisi nyt ja eläisi tätä meidän aikaamme – tuskin hän puhuisi hyvästä paimenesta (meille useimmille lampaat ovat jo aika vieraita) tai mainitsisi mitään laupiaasta samarialaisesta (kun ei tuo samarialaisuus ole kovin kirkkaana mielessä). Aivan varmasti opetukset liittyisivät tähän aikaan. Puheissa olisi mukana varmasti autot, kännykät, mikrot… erilaiset vähemmistöt olisivat esillä monessa hetkessä.

Kristillisyys elää ajassa – ja siksi kristillinen julistuskin elää ajassa.

Mutta on jotain, joka ei muutu. On jotain, joka pysyy ytimessä. On jotain, joka kestää aikojen vaihtelun.

Siitä kirjoitti Johannes päivän tekstissä näin:

Rakkaat ystävät, rakastakaamme toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta. Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus. Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.
    Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme. Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Mutta jos me rakastamme toisiamme, Jumala pysyy meissä ja hänen rakkautensa on saavuttanut meissä päämääränsä.

Jumala on rakkaus. Siinä on uskomme ydin. Siinä – ja vain siinä.

Jumala – Hän, joka on kaiken olevan pohja ja perusta. Jumala – maailmankaikkeuden Luoja.

Hän on rakkaus. Rakkautensa vakuudeksi ja osoitukseksi hän tuli ihmiseksi Pojassaan, Jeesuksessa Kristuksessa. Kristus näytti elämällään ja kuolemallaan mitä rakkaus on. Sen suurempaa rakkautta ei ole, että antaa henkensä ystävänsä edestä.  Hän rakasti loppuun asti.

Koko uskon ydin on siinä, että Jumala on rakastanut meitä – ennen kuin kukaan meistä on rakastanut Häntä. Kun lepäämme hänen rakkaudessaan – tuo rakkaus alkaa levitä myös meidän kauttamme. Sitä on kristittynä eläminen.