Elämän ilo

Saarna 12.1.2014 Loviisan kirkossa. ”Kasteen armo”

Seuraavana päivänä Johannes näki, että Jeesus oli tulossa hänen luokseen. Johannes sanoi: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin! Hän on se, josta sanoin: ’Minun jälkeeni tuleva kulkee edelläni, sillä hän on ollut ennen minua.’ Minäkään en tuntenut häntä, mutta juuri sitä varten olen tullut kastamaan vedellä, että Israel saisi tietää, kuka hän on.” 

    Johannes todisti: ”Minä olen nähnyt, kuinka Henki laskeutui taivaasta kyyhkysen tavoin ja jäi hänen päälleen. Minäkään en häntä tuntenut. Mutta hän, joka lähetti minut kastamaan vedellä, sanoi minulle: ’Se, jonka päälle näet Hengen laskeutuvan ja jäävän, kastaa Pyhällä Hengellä.’ Minä olen sen nähnyt ja todistan, että tämä mies on Jumalan Poika.”

Joh. 1: 29–34

 

Rakkaat kristityt!

Mikä vie elämästä ilon? Mikä tekee meistä pelokkaita? Mikä rikkoo lähimmätkin ihmissuhteet? Mikä lisää stressipisteitä?

Kaiketi noihin aika ankeisiin kysymyksiin voi olla monenlaisia vastauksia. Eräs mahdollinen vastaus voisi olla tällainen: Meidät on huumattu tai meidät on aivopesty. Huumattu uskomaan, että meidän on tehtävä kaikenlaista kelvataksemme. Kelvataksemme yhteiskunnassa, kelvataksemme toisillemme, kelvataksemme Jumalalle ja ehkä ennen kaikkea kelvataksemme itsellemme.

Elämä näyttäytyy niin monen vaatimuksen valossa. Vaatimuksia tuntuu tulevan joka puolelta. Pitäisi olla nuori, kaunis ja terve, viisas ja varakas, taitava ja osaava, sivistynyt ja vielä oikealla tavalla uskovakin. Eikä tässä liene listasta kuin pieni alku. Me olemme niin tottuneet vaatimuksiin ja odotuksiin, että olemme tulleet niille sokeiksi.

Mistä huomaa olevansa tässä koukussa mukana? Vaikkapa siitä, jos huomaa tarvitsevansa toisten kiitosta ollakseen tyytyväinen itseensä.

Emme huomaa mitään merkillistä siinä, että yritämme jatkuvasti miellyttää muita – ja ansaita siten lupamme olla ja elää. On kuin yrittäisimme nähdä itsemme toisten silmin. Miltä näytän ja kuulostan – kukahan minä oikein olen toisten mielestä?

Huomaan olevani taas tuon elämän peruskysymyksen äärellä – kuka minä olen?

Päivän evankeliumi vie meidät tilanteeseen, jossa Johannes Kastaja on seuraajiensa keskellä ja nähdessään Jeesuksen kulkevan ohi hän osoittaa häntä ja sanoo meille ehkä hyvinkin tutuilla sanoilla: ”Katso Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.” Sitten hän jatkaa selitystään.

Minäkään en häntä tuntenut. En tiennyt kuka hän on – tai mikä hän on. Mutta olin kastamassa Jordanilla sitä varten, että hän tulisi tunnetuksi. Nimittäin – kun kastoin hänet laskeutui taivaasta Henki – niin kuin kyyhkynen – ja jäi hänen päälleen. Se jonka päälle Henki jää, kastaa Pyhällä Hengellä. Toiset evankelistat kuvaavat kuinka taivaasta kuului ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt.”

Tämä on mielenkiintoinen näkökulma kasteeseen. Jeesuksen kaste kertoi, kuka Jeesus on. Hän ikäänkuin paljastui Jumalan Pojaksi. Kyllä Johanneksen oli täytynyt tuntea Jeesus jo aiemmin – olivathan he sukulaisia. Johannes oli puoli vuotta Jeesusta vanhempi. Mutta ehkä tämä toinen todellisuus – Jeesus on Jumalan Poika – avautui Johanneksellekin vasta Jeesuksen kasteen yhteydessä.

Kaste kertoo kuka olen. Kasteessa tuli julki se, kuka olen.

Meillä se tietenkin korostuu myös niin, että kasteen yhteydessä yleensä annetaan nimi. Mutta kysehän ei ole vain nimen antamisesta. Kasteeseen voi hyvin liittää myös Johanneksen kirjeen sanan:

”Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme. ” (1 Joh.3:1a)

Tarkoitukseni ei ole tässä nyt korostaa tai painottaa jotain lapsellisuutta – naivius ei ole mikään kristityn ominaisuus. Haluan korostaa meidän alkuperäämme – keitä me olemme. Me olemme Jumalan omia. Me kuulumme Jumalalle. Meillä on Jumalan antama ihmisarvo.

Se, että tämä ikään kuin paljastuu kasteessa korostaa sitä, kuinka elämä on lahjaa. Se korostaa sitä, kuinka ihmisarvo on lahjaa. Lapsikaste erityisesti korostaa, kuinka lahja on saatu ennen kuin sitä voi mitenkään teoillaan ansaita. Elämän perusta on jotain sellaista mitä ei voi ansaita eikä ostaa. En saa ihmisarvoani miellyttämällä toisia ihmisiä – puhumattakaan että saisin sen miellyttämällä Jumalaa. Elämän perusta, elämän pohja on luonteeltaan lahjaa.

Elämässä on kerta kaikkiaan sellaisia asioita, että jos niistä ryhtyy maksamaan – tavalla tai toisella – ne menevät pilalle. Alkavat suorastaan haista – tai vähintään menettävät makunsa. Ja ne asiat ovat ainakin rakkaus ja armo. Kun rakkaudesta ja armosta alkaa käydä kauppaa – kumpikin särkyy. Ostettu rakkaus ei ole rakkautta. Ostettu armo ei ole armoa.

On vaarallista, että olemme oppineet ansaitsemaan olemassaolon oikeutuksen. Tai on vaarallista, että olemme jotenkin jääneet koukkuun siihen, että elämässä täytyy tienata paikkansa. Se kuluttaa meitä ja syö elämästä voimat. Oleminen on ennen tekemistä.

Jumala on kutsunut sinut elämään sinuna. Jumala on kasteessa kutsunut sinut lapsekseen elämään juuri sinuna.

Elämän syvimmät ja rikkaimmat ja arvokkaimmat asiat lähtevät liikkeelle levosta.

Yksi vastaus artikkeliin ”Elämän ilo

  1. AMEN.
    Ja nyt lähden kuulemaan,mitä meidän messussa asiasta sanotaan..
    ja ennen kaikkea armonaterialle.
    Hyvää kasteen sunnuntaita!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *