Tanssiin kutsu

Saarna Loviisan kirkossa 25.4.2016 Pitkäperjantaina

 

Jeesuksen kanssa teloitettavaksi vietiin kaksi muuta miestä, kaksi rikollista. Kun tultiin paikkaan, jota kutsutaan Pääkalloksi, he ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja rikolliset, toisen hänen oikealle puolelleen, toisen vasemmalle. Mutta Jeesus sanoi: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.” Sotilaat jakoivat keskenään Jeesuksen vaatteet heittämällä niistä arpaa.
    Kansa seisoi katselemassa. Hallitusmiehiäkin oli siellä ivailemassa Jeesusta. He sanoivat: ”Muita hän kyllä on auttanut – auttakoon nyt itseään, jos hän kerran on Messias, Jumalan valittu.” Myös sotilaat pilkkasivat häntä. He tulivat hänen luokseen, tarjosivat hänelle hapanviiniä ja sanoivat: ”Jos olet juutalaisten kuningas, niin pelasta itsesi.” Jeesuksen pään yläpuolella oli myös kirjoitus: ”Tämä on juutalaisten kuningas.”
    Toinen ristillä riippuvista pahantekijöistä herjasi hänkin Jeesusta. Hän sanoi: ”Etkö sinä ole Messias? Pelasta nyt itsesi ja meidät!” Mutta toinen moitti häntä: ”Etkö edes sinä pelkää Jumalaa, vaikka kärsit samaa rangaistusta? Mehän olemme ansainneet tuomiomme, meitä rangaistaan tekojemme mukaan, mutta tämä mies ei ole tehnyt mitään pahaa.” Ja hän sanoi: ”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.” Jeesus vastasi: ”Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.”
    Oli jo kuudes tunti. Silloin, keskipäivällä, aurinko pimeni. Pimeys tuli koko maan ylle, ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka. Temppelin väliverho repesi keskeltä kahtia. Ja Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran.

Luuk. 23: 32-46

Rakkaat kristityt!

Elämä sisältää paljon arvoituksia. On paljon asioita, joiden merkityksen voimme keksiä – asioita, jotka tuntuvat hämäriltä, mutta voivat aueta ymmärrykselle. Mutta arvoituksista poiketen on olemassa myös salaisuuksia. Salaisuuksiin ei ole arvoitusten tavoin ratkaisua – salaisuudet säilyvät.

Kaksi suurinta salaisuutta lienevät nämä: alku ja loppu. Tai vielä selvemmin sanottuna: syntymä ja kuolema. Kuinka kahdesta solusta, jotka liittyivät toisiinsa, tuli juuri sinä tai minä. Ihminen, joka voi sanoa itsestään – erotukseksi kaikista muista miljardeista ihmisistä- minä. Ainutlaatuinen, ainutkertainen, erilainen – persoonallinen minä.

Tai tuo toinen salaisuus, loppu, kuolema. Mitä se on. Sairaalan huoneen pöydälle on tuotu kynttilä. Kourallinen omaisia on kokoontunut vuoteen ympärille. On hiljaista. Joku pyyhkii poskilta valuvia kyyneleitä. Läheinen pois mennyt ihminen makaa vuoteella – hengitys on lakannut. Kivut ovat ohi. Iholla viipyy vielä hivenen lämpöä. Tuntuu kuin rypyt alkaisivat silota. Siinä hän on – vai onko? Mitä on tapahtunut? Mitä on kuolema. Missä on ”minä”?

Keskiajalla eräs kirkkotaiteen teema oli kuolemantanssi. Saatettiin maalata erilaisia ihmisiä tanssimaan. Tanssijoissa oli köyhiä ja rikkaita, paavista lapsiin, miehiä ja naisia… mutta joka toisella tanssijalla oli kuoleman symbolit: viikate kädessä, tai kasvoina vain pelkkä kallo. Joistakin teoksista saattoi havaita, että itse asiassa tuo joka toinen tanssija oli oma kuolema.

”Tähän tanssiin minä kutsun kaikki” –sanoo kuolema.

Ja Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran.

Tämän piinaviikon alla kirkossa on alkanut uusi näyttely. Heikki Marilan työt on sijoitettu niin eteläiseen kuin pohjoiseen siipeen. Ristiinnaulittu kaikissa. Ei kauniina – vaan koskettavina. Kristuksen kuolema ei ole kaunis. Hänellä ei ole sädekehää päänsä ympärillä. Hän ei kuole vain muodollisesti. Hän kuolee ihmisen kuoleman ja on poissa. Äiti hyvästelee poikansa. Ohikulkijat huutavat herjansa rikolliselle. Lähes kaikki ystävät ovat kaikonneet. Eikä Jumalakaan vastaa. Kuolema on vienyt tanssiinsa. Siltä ainakin näyttää. Hän on henkäissyt viimeisen kerran.

Me annamme Kristuksen kuolemalle merkityksen. Me näemme uhrin. Me näemme pahuutemme rangaistuksen. Jeesuksen seuraajat eivät nähneet. Jeesuksen seuraajat näkivät vain lopun, hirvittävän, kauhistavan, ruman lopun.

” Kuka uskoo meidän sanomamme?
Kuka ymmärtää Herran käsivarren voiman?
Hän kasvoi Herran edessä kuin vähäinen verso,
kuin vesa kuivasta maasta.
Ei hänellä ollut vartta, ei kauneutta,
jota olisimme ihaillen katselleet,
ei hahmoa, johon olisimme mieltyneet.
Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma,
kipujen mies, sairauden tuttava,
josta kaikki käänsivät katseensa pois.
Halveksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet.

Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme,
otti taakakseen meidän sairautemme.
Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta,
luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan,
vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet
ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet.

Hän kärsi rangaistuksen,
jotta meillä olisi rauha,
hänen haavojensa hinnalla
me olemme parantuneet.

Me harhailimme eksyneinä kuin lampaat,
jokainen meistä kääntyi omalle tielleen.
Mutta Herra pani meidän kaikkien syntivelan
hänen kannettavakseen.
Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen,
ei hän suutansa avannut.
Kuin karitsa, jota teuraaksi viedään,
niin kuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä,
ei hänkään suutansa avannut.”

Yksi vastaus artikkeliin ”Tanssiin kutsu

  1. Tervehdys!
    Luen aina silloin tällöin näitä Sinun saaarnojasi. Nytkin luin kiirastorstain ja pitkäperjantain tekstit.

    Haluan toivottaa Sinulle ja perheellesi hyvää pääsiäista ja aurinkoista kevään jatkoa.

    Terveisin Pirjo

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *