Lähtösaarna Loviisan kirkossa 1.12.2019

  1. adventtisunnuntai

Kun he lähestyivät Jerusalemia ja tulivat Betfageen ja Betaniaan Öljymäen rinteelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Heti kun te tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin.”
    Opetuslapset lähtivät ja löysivät varsan, joka oli sidottu kujalle oven eteen. He ottivat sen. Paikalla olevat ihmiset kysyivät: ”Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?” He vastasivat niin kuin Jeesus oli käskenyt, ja heidän annettiin mennä. He toivat varsan Jeesukselle ja heittivät vaatteitaan sen selkään, ja Jeesus nousi ratsaille. Monet levittivät vaatteitaan tielle, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarresta. Ja ne, jotka kulkivat hänen edellään ja perässään, huusivat:
      – Hoosianna! 
      Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!
      Siunattu isämme Daavidin valtakunta, 
      joka nyt tulee! 
      Hoosianna korkeuksissa!

Mark. 11: 1-10

Rakkaat kristityt!

Uskon, että adventtisunnuntaihin liittyy monilla meistä jonkinlaisia mielikuvia. Tarkoitan tällä lähinnä noita tapahtumia, joita tähän pyhään liittyy.

Jeesus on opetuslapsineen tullut Jerusalemiin pääsiäisjuhlille. Hän pyytää opetuslapsia hakemaan ratsukseen aasin. Aasilla hän sitten ratsastaa – ja kuinka ollakaan hänet otetaan vastaan kuin kuningas: Kansa huutaa hoosiannaa ja taittelee palmunoksia matoksi tielle. Jeesukselle tehdään tietä.

Viime kuukausien aikana olen usein pohdiskellut papin työtä. Olen sitä luonnollisesti pohdiskellut siksi, että omalta osaltani virkatehtävät pappina alkavat olla takana. Olen käynyt läpi matkaani pappina. Olenko tehnyt Jeesukselle tietä? Tietä ihmisten luokse, ihmisten elämään, ihmisten kipuihin ja suruihin? Mitä tämä papin työ oikein on ollut?

Miksi minusta tuli pappi? Kasvoin perheessä, jossa kristilliset arvot elivät ehkä näyttävimmin siinä, että jokaisen aterian alussa isä luki ruokarukouksen. ”Siunaa hyvä Jumala ruokamme.”  Siinä oli meidän perheen kristillisyys. Sen lisäksi tietenkin luettiin iltarukous ja käytiin jouluna kirkossa – ja joskus varmaan myös laulamassa hoosiannaa. Pyhäkoulussakin olen käynyt yhden kerran…

Rippikoulu muutti sitten osaltani elämääni. Tulin uskoon – tein uskonratkaisuni. Elämä näytti teinivuodet varsin mustavalkoiselta. Oli helppo jakaa ihmiset kahteen joukkoon…

Matka noista teinivuosien uskonkäsityksistä tähän päivään on ollut pitkä ja vaiheikas. Maailma ei ole ollut minulle pitkiin aikoihin mustavalkoinen – ei, ennemminkin se on loistanut kaikissa mahdollisissa väreissä.

Nuorena – niin ja myös nuorena pappina kristillinen usko oli hyvin oppikeskeistä. Kunhan oppi on kirkas, niin kaikki on selkeää. Oli tietenkin vaikeus – nimittäin se, että evankeliumeissa ei juurikaan puhuta opista yhtään mitään. Ennemminkin törmäsin kerta toisensa jälkeen siihen, että Jeesus tuntui torjuvan fariseusten ja vähän muidenkin taholta tulevat perinteiset opilliset käsitykset. ”Olette kuulleet sanotuksi, mutta minä sanon teille.”

Evankeliumit koostuvat ennemminkin kuvauksista siitä, kuinka Jeesus kohtaa ihmisiä elämän eri vaiheissa ja kipeissä kohdissa. Jeesus asettui kerta toisensa jälkeen niiden rinnalle, jotka yhteisö oli tavalla tai toisella sulkenut ulkopuolelle. Siihen joukkoon kuuluivat sairaat ja monella muulla tavoin ulkopuoliset. Hän suostui publikaanien ja syntisten seuraan – jakamaan heidän kanssaan yhteisen aterian. Hän oli valmis tuomaan toivoa sinne, missä ei toivoa ollut.

Jeesuksen seuraajat oppivat – näin kuvittelen -, että elämän tai uskon ytimessä ei ole kyse siitä, että takerrumme yksittäisiin pyhinä pidettyihin sanoihin tai lauseisiin, vaan se, että rakkautta eletään todeksi. Ulkopuoliset otetaan joukkoon mukaan – eikä ketään haluta karkottaa pois. Jumalan rakkaus kuuluu kaikille. Hän on meidän Isämme.

Tästä kaikesta johtuen häntä seurattiin – eivät vain ne nimeltä tunnetut kaksitoista opetuslasta – vaan heitä oli paljon enemmän. Ruokkimisihmeestä osallisiksi tuli jo tuhansia ihmisiä. Ei siis ollut ihme, että kun Jeesus saapui Jerusalemiin pääsiäisjuhlille, hänet otettiin vastaan kuin kuningas.

Kun olen pohdiskellut eläkkeelle jäämistä – en suinkaan ole silloin ajatellut vain sitä, että jään eläkkeelle Agricolan suomalaisesta seurakunnasta kirkkoherran virasta. Suurin osa papin työstä olen tehnyt muissa tehtävissä.

Olen siitä onnellinen, että aina olen saanut tehdä sellaisia töitä, joissa olen kokenut olevani omalla paikallani. Suurin osa tuosta matkasta on ollut ihmisten rinnalla kulkemista. Olenko tehnyt Jeesukselle tietä? Se on suuri kysymykseni. Olenko täyttänyt kutsumustani?

Olen iloinen siitä, että saan päättää työurani päivään, jolloin yhdessä laulamme hoosiannaa. Siis suomennettuna ”Oi auta, oi pelasta.” Tuo pyyntö on tullut tutuksi matkan varrella – ja arvelen, että sama rukous tulee seuraamaan jatkossakin elämän matkalla.

Laulettuna: Ei päivääkään.

En kuvitellutkaan, että korkeen vuoren, pystyisin mä uskollani siirtämään. Mut sitä tiennyt en, etten tuli toimeen ilman Sinun rakkautta päivääkään. Ei päivääkään, ei päivääkään, ei päivääkään…

Yksi vastaus artikkeliin ”Lähtösaarna Loviisan kirkossa 1.12.2019

  1. Hyvä saarna, Suur Kiitokset kaikesta, Siunattua eläke matkaa Sirkalta ja Hannulta🙏

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *